Tiedän monia pareja, jotka tietävät toistensa uskottomuudesta tai epäilevät sellaista vahvasti - ja pysyvät silti yhdessä eivätkä tee pettämisestä itselleen valtavaa ongelmaa. He rakastavat toisiaan ja seksiäkin riittää. Pettäminen katsotaan sormien läpi, kunhan oma suhde säilyy hyvänä. Ajatellaan, että taitaa ukko/akka juosta vieraissa, no olkoon kunhan ei tuo kotiin tauteja tai lehtolapsia eikä hairahda rakastumaan toiseen.
Joku tietäjä tulee kohta kommentoimaan, että varmasti näissä suhteissa on jokin vikana kun pitää vieraissa juosta. Entä jos ei aina ole? Entä jos jotkut pettävät vain saadakseen vähän vaihtelua arkeen ja ehkä uutta piristystä ja intohimoa omaankin suhteeseen?
Tiedän että moni suhde, itsetunto ja mielenterveys on romahtanut pettämisestä. Mutta onko pettäminen itsessään niin paha asia? Voisiko pettämiseen suhtautua armollisemminkin kuin mihin yksiavioinen kulttuurimme on meidät ohjelmoinut? Onko luonto tarkoittanut meidät yksiavioisiksi? Jos on, miksi tunnemme intohimoa useita partnereita kohtaan? Onko lopulta parempi tukahduttaa tunteensa ja viettinsä hautaan saakka vai joskus maistaa kiellettyä hedelmää?
Onko pettäminen tosiaan niin absoluuttisen väärin kuin voisi tämän palstan kommenteista päätellä, eli minun havaintoni ovat aivan harhaisia? Vai onko niin, että tälle palstalle vain ohjautuvat lähinnä ne keskustelijat, joilla on pettämiseen jyrkän vihamielinen asenne? Mutta olisiko niin, että asenteen ei ole pakko olla niin jyrkkä; että pettäminen voi toisille olla pienempi harmi, vähän niinkuin jos toinen luistaa sovituista kotitöistä.
Voisiko omaa asennettaan pettämistä kohtaan muokata suopeammaksi, niin että jos sellaista tulee ilmi, koko maailman ei ole pakko romahtaa?
Ennakoin äärimmäisen vihamielisiä kommentteja tyyliin "kaikki pettäjät ovat helvetissä palavaa paskasakkia", mutta toivon myös muunlaisia kokemuksia ja näkemyksiä. Eli miten on, voiko pettämistä katsoa läpi sormien vai onko se mielestänne aina kriisin paikka?
PS: Itse en ole hairahtanut ihan yhdyntään asti avioliiton ulkopuolisten ihastusteni kanssa. Luulen, että puoliso ei tykkäisi hyvää. Mutta tämmöisiä on tullut mietittyä, kun niitä ihastuksia on ollut. Jos puolisoni jäisi kiinni pettämisestä, en usko että menettäisin järkeni. Maailmani romahtaisi vasta, jos hän jättäisi minut toisen takia.
Joku tietäjä tulee kohta kommentoimaan, että varmasti näissä suhteissa on jokin vikana kun pitää vieraissa juosta. Entä jos ei aina ole? Entä jos jotkut pettävät vain saadakseen vähän vaihtelua arkeen ja ehkä uutta piristystä ja intohimoa omaankin suhteeseen?
Tiedän että moni suhde, itsetunto ja mielenterveys on romahtanut pettämisestä. Mutta onko pettäminen itsessään niin paha asia? Voisiko pettämiseen suhtautua armollisemminkin kuin mihin yksiavioinen kulttuurimme on meidät ohjelmoinut? Onko luonto tarkoittanut meidät yksiavioisiksi? Jos on, miksi tunnemme intohimoa useita partnereita kohtaan? Onko lopulta parempi tukahduttaa tunteensa ja viettinsä hautaan saakka vai joskus maistaa kiellettyä hedelmää?
Onko pettäminen tosiaan niin absoluuttisen väärin kuin voisi tämän palstan kommenteista päätellä, eli minun havaintoni ovat aivan harhaisia? Vai onko niin, että tälle palstalle vain ohjautuvat lähinnä ne keskustelijat, joilla on pettämiseen jyrkän vihamielinen asenne? Mutta olisiko niin, että asenteen ei ole pakko olla niin jyrkkä; että pettäminen voi toisille olla pienempi harmi, vähän niinkuin jos toinen luistaa sovituista kotitöistä.
Voisiko omaa asennettaan pettämistä kohtaan muokata suopeammaksi, niin että jos sellaista tulee ilmi, koko maailman ei ole pakko romahtaa?
Ennakoin äärimmäisen vihamielisiä kommentteja tyyliin "kaikki pettäjät ovat helvetissä palavaa paskasakkia", mutta toivon myös muunlaisia kokemuksia ja näkemyksiä. Eli miten on, voiko pettämistä katsoa läpi sormien vai onko se mielestänne aina kriisin paikka?
PS: Itse en ole hairahtanut ihan yhdyntään asti avioliiton ulkopuolisten ihastusteni kanssa. Luulen, että puoliso ei tykkäisi hyvää. Mutta tämmöisiä on tullut mietittyä, kun niitä ihastuksia on ollut. Jos puolisoni jäisi kiinni pettämisestä, en usko että menettäisin järkeni. Maailmani romahtaisi vasta, jos hän jättäisi minut toisen takia.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kaikenlaista sitä voi lämpimikseen miettiä, mutta vasta todellisuuden kiirastulessa tulee tietämään miten itsekukin toimii.
Menetettyä luottamusta kun ei pohtimisella ja järkeilyllä palauteta, se on yksinkertaisesti ansaittava.
Perusääntönä kannattaa pitää ohjetta, että vakavista asioista pitää keskustella vakavasti.
Jotenkin olen nähnyt, että rakkaushurmoksessa puhuvat pettäjät puhuvat kuin lämpimässä vedessä, kaikki on niin mahdollista ja jokainen voi naida toistaan kuin unta vaan, mutta kantaen todellisuuden valtavaa mätäsäkkiä mukanaan, joka on oikeassa elämässä se läheisten osa jota joutuvat elämään. Se on hirvittävää nähdä ja kokea. Kukaan ei selviä siitä rikkoutumatta pahasti sanoivat nämä limakkaan liukkaat pettäjäparit mitä tahansa kuvitellen niin helvetin väärin parantavansa maailmaa omassa harhatilassaan.
" Tiedän monia pareja, jotka tietävät toistensa uskottomuudesta tai epäilevät sellaista vahvasti - ja pysyvät silti yhdessä eivätkä tee pettämisestä itselleen valtavaa ongelmaa. He rakastavat toisiaan ja seksiäkin riittää. Pettäminen katsotaan sormien läpi, kunhan oma suhde säilyy hyvänä. Ajatellaan, että taitaa ukko/akka juosta vieraissa, no olkoon kunhan ei tuo kotiin tauteja tai lehtolapsia eikä hairahda rakastumaan toiseen. "
Se että ihminen ei tee jostain asiasta ongelmaa ei tarkota välttämättä sitä etteikö ihminen kuitenki sisimmässään ( ehkä jopa itse sitä tiedostamatta ) kokisi kipua kyseisen asia takia. Kuka ihminen oikeesti sisimmässään hyväksyy sen että oma kumppani käy vieraissa? Jos joku kokee hyväksyvänsä sen niin kyllä silloin on jokin pahasti vialla. Sä puhut rakkaudesta mutta kyllä tossa on kyse nimenomaan rakkaudettomuudesta minkä hedelmiä on esim. välinpitämättömyys.
" Joku tietäjä tulee kohta kommentoimaan, että varmasti näissä suhteissa on jokin vikana kun pitää vieraissa juosta. Entä jos ei aina ole? Entä jos jotkut pettävät vain saadakseen vähän vaihtelua arkeen ja ehkä uutta piristystä ja intohimoa omaankin suhteeseen? "
Jumala ei luonut ihmistä harjottamaan haureutta, me ihmiset ollaan ite lähdetty sille tielle. Se ongelma on siinä että ei kukaan ihminen voi olla aidosti tyytyväinen tuollaiseen parisuhteeseen. Voihan ihminen tietysti kuvitella ja uskotella itselleen jotain muuta mutta ei se totuus silti muuksi muutu. Se että täytyy hakea piristystä, vaihtelua tai jännitystä jostain muualta niin puhuu nimenomaan sen puolesta ettei kaikki oo kunnossa. Se kertoo nimenomaan jumalattomuudesta ( mikään ei riitä jumalattomalle vaan aina täytyy saadaa jotain lisää eikä sekään oo sitten lopulta tarpeeks )
" Voisiko omaa asennettaan pettämistä kohtaan muokata suopeammaksi, niin että jos sellaista tulee ilmi, koko maailman ei ole pakko romahtaa? "
Voihan sitä varmaan muokata mutta kannattaako huijata omaa sisintään?
" Ennakoin äärimmäisen vihamielisiä kommentteja tyyliin "kaikki pettäjät ovat helvetissä palavaa paskasakkia", mutta toivon myös muunlaisia kokemuksia ja näkemyksiä. Eli miten on, voiko pettämistä katsoa läpi sormien vai onko se mielestänne aina kriisin paikka? "
No tuskin asiat pilkkaamalla ainakaan paremmaksi muuttuu. Mä oon itekki pettänyt monesti ja mä koen että mun ongelma on nimenomaan ollut rakkaudettomuus. Toinen iso ongelma on ollut se että mun itsetuntemus on ollut todella huono, mä en oo edes ite tiennyt että mitä mä todella haluan ja mitä en, silloin sitä käy helposti niin että ajautuu sellaiseen parisuhteeseen missä ei oikeasti edes haluaisi olla ja seuraukset on sitten sen mukaiset.
Olen tismalleen samaa mieltä tuosta romahtamisesta. Ei ole mitään järkeä luoda sellaisia asetelmia elämäänsä, että kaikki on toisen ihmisen varassa ja kun tämä perusta pettää, kaikki romahtaa. Sellaisten ihmissuhderakennelmien on hyväkin kosahtaa.
Ei se pettäminen ole missään mielessä vakavaa. Mutta jos ajattelen omalle kohdalleni, koen pettämisen turhana ja ylimääräisenä säätönä, ajan ja energian hukkana.
Olen parisuhteessa koska se yhteen suhteeseen omistautumisen läheisyys ja intiimiys kiinnostaa minua. En ole siis kiinnostunut milläänlailla häröilemään muiden kanssa. Jos kumppani pettäisi, se ei olisi maailmanloppu ja luultavasti se ei hetkauttaisi, mutta jos toisaalta ajatellaan millaisia järjestelyitä omien harrastusten ja työintohimojen suhteen olen suhteemme aikana tehnyt, tuntuisi järjettömältä, että toinen osapuoli olisikin suhannut muualla. Se tuntuisi siltä, että aikaani tuhlataan. Miksi olla siis pettäjän kanssa kun voisi elää omaa elämäänsä ilman niitä kompromisseja. Mulla on liikkuva työ ja aktiiviset harrastukset, joita saa sovittaa yhteen parisuhteen kanssa tuon tuostakin.
Eli jos kumppani pettäisi, se olisi mietinnän paikka: mitä järkeä olisi järjestää rakkaudella ja luottamuksella aikaa yhteiselle souturetkelle ja sitten lähteä soutelemaan yksin kun toinen ei olekaan paikalla, ja kun itse tuskin yksin olisi ollut soutelemisesta kiinnostunut...
Samaa mieltä aloittajan kanssa, suhde voi toimia vaikka jotain sutinaa olisikin kodin ulkopuolella, muijallani on ollut pari sivusuhdetta aikoinaan, on myös kertonut harrastaneensa seksiä toisen miehen kanssa, en minä hänen kurkkuunsa käynyt, itse olen tehnyt saman ja silti suhteemme on tasapainoinen, emme riitele tai tappele, "rakkautta" riittää ja intiimiä toimintaa. Me ei olla muijan kanssa annettu näiden pikku harhailujen pilata suhdetta ja perhe elämää. Kaiken ehto kuitenkin ollut se että terveydestä pidetään huolta ja kumia käytetään, tauteja ei kaivata. Mitään lupaa ei ole ollut käydä vieraissa mutta sen aistii toisesta jos on ollut eikä siitä revitä mitään eroprosessia.
Tyypillistä narsistista vuodatusta, jossa seksiaddiktiivit empatiakyvyttömät näkevät vierraissakäynnin vain oman parisuhteensa asiana. Välittämättä tippaakaan muille aiheutetuista henkisistä vaurioista. Kuvio menee näin: käydään vieraissa ja kerrotaan olemassa olevan suhteen olevan epäonnistunut ja loppumassa. Lopulta on pakko kertoa puolisolle uskottomuudesta ja uusi suhde jätetään ilman mitään vastuullisuutta toista kohtaan. Kehutaan sitten keskenään olevamme avoin ja avomielinen pariskunta.
En mä ainakaan rupee avautumaan suhtestani kun menen panolle vieraan kanssa, siellä käudään eri syistä.
Et tietenkään, sillä valehteleminen omaksi eduksi kaikille osapuolille kuuluu ""avoimen narsismi-pelin" sääntöihin.
Jos puhuisit vieraalle totta, niin eihän kukaan lähtisi mukaasi.
Täällä meidän ei tarvitse miellyttää narsistia, vaan voimme sanoa suoraan.
Tämä on niin totta, eihän kukaan itseään kunnioittava ihminen lähtisi pettäjän kelkkaan kuukausi- ja vuositolkuiksi ilman uskottavaa valehtelua omasta rehellisyydestä ja jo kymmenen vuotta sitten kuolleesta avioliitosta.
Pitää ymmärtää että yhteiskunnassa on paljon erilaisia ihmisiä ja suhteita, toiset haluaa vähän poiketa siitä ahdistavasta normi viidakosta johon meidän pitäiisi sopeutua kuin se olisi ainoa oikea tapa elää ja olla. Se vituttaisi jos kumppanin sala tai sivusuhde johtaisi eroon, seksin harastaminen ei olisi mielestäni vakavaa ja kihlattuni on harrastanutkin seksiä vieraan kanssa, mitäkö tein, en mitään annoin asian olla ja ollaan jatkettu normaalisti parisuhdetta. Pitihän se tietty itsekin kokea miltä se vieraan liha tuntuu, ihan kivaa oli kokemuksena eikä kihlattunikaan siitä pelihousuja repinyt. Nainen totesi että kun kumpikin nyt kokeillut vierasta niin annetaan jäädä asian tähän ja sinnehän se jäi.
Ei ole vakavaa jos hairahtuu. Ei elämän pitäisi olla siitä kiinni. Omissa tutuissa ahkerimpia vieraissa juoksijoita ovat ne, jotka ovat olleet yhdessä teini-iästä tai aikuisuuden alusta asti.
Vaimoni sanoi, että vieraissa käyntiin ei ole enää mitään tarvetta. Hän on saanut niin paljon isoa ja pientä munaa eri miehiltä. Kaikki on jo nähty.
Nuorena olin hyvinkin ehdoton, vanhetessa asia on saanut muitakin värejä kuin musta ja valkoinen. Olen itse aikanaan pettänyt ja minua on petetty, on tullut näkökulmaa.
Nykyään ajattelen, että seksissä ei ole mulle mitään niin pyhää tai elämää suurempaa, että parisuhteen ydin eli että nykyisen kumppanini ja minun välinen rakkaus loppuisi lipasahduksesta. Seksi on seksiä, ei mitään muuta. Harvaa jaksaa edes kiihottaa aina sama ihminen, ymmärrän ja hyväksyn sen aivan täysin.
Sen sijaan tunnistan, että oma seksuaalinen itsetuntoni ei sitä varmaankaan kestäisi. Epäilisin, etten ole miehelle enää mieluisa, hätääntyisin vertaako minua toiseen (kehoani, osaamistani), kokisin jääneeni jollain tapa toiseksi seksuaalisesti ja pelkäisin jäikö mies kaipaamaan kokemaansa. Torjuntoja aloitteisiin olisi varmasti aivan sietämätöntä kestää.
Mulle seksi on edelleen niin tärkeä osa parisuhdetta, että jos nämä ajatukset nousisivat pintaan, musta tulisi seksuaalisesti epävarma ja estoinenkin aika varmasti. Se poikisi kaikenlaisia ongelmia suhteeseen.
Mies jakaa tämän ajatuksen ja arvelee että kokisi samoin, seksuaalisuus ja itsetunto saisi kolhun. Emme siis koe lainkaan niin päin että vieraissa käyvä on moraaliton sika, vaan nähdään se asian negatiivinen puoli itsemme kautta.
Tämä vapauttaa myös pettämiseen liittyvän ns. kiellytyn hedelmän maistamisen halusta. Me ollaan molemmat vapaat tekemään mitä tahansa kenen kanssa halutaan, pettäminen ei ole meille tabu eikä aiheuta vihantunteita. Uskollisuus on pikemmin tietoinen ja harkittu valinta. Ja ilmoitetaan toisillemme etukäteen jos mieli muuttuu.