ollaan seurusteltu kundikaverin kanssa jo monta vuotta ja asuttu yhtä kauan yhdessä. Musta on kuitenkin alkanut viime aikoina tuntua, että olisikohan sillä elämällä mulle mahdollisesti muutakin tarjottavaa kuin tätä samaa harmaata arkea päivästä toiseen...
Rakastan kundia ja tuntuisi vaikealta erota, koska olemme teiniajoista saakka olleet yhdessä ja tämä on kummallekin eka vakava suhde. Kuitenkin mulle on tullut vapauden kaipuu...välillä yritän olla ajattelematta asiaa, mutta se kiusaa mieltäni päivittäin -Millaista olisi olla sinkku? En ole sellaista koskaan kokenut. Muutimme lapsuudenkodeistamme suoraan yhteiseen asuntoon ja sinkkuajat jäi kokematta. Nyt tuntuu, että jos en pikku hiljaa uskalla irrottautua suhteesta joka ei tyydytä minua, niin en tee sitä ehkä koskaan. Nyt kun on vielä nuori, voisi olla mukavaa viettää hiukan villiä ja vapaata sinkkuelämää.
Emme ole kundin kanssa harrastaneet seksiä seitsemään kuukauteen eikä välillämme ole ollut mitään seksuaalista, pikku pusuja ja halauksia lukuun ottamatta. Sekin tuntuu sellaiselta kaverirakkaudelta. Olen aivan sekaisin ajatusteni kanssa, kun 70% minusta halajaa uusille teille elämässä ja loppuosa jäisi tähän samaan arkeen.
Me emme koskaan tee mitään yhdessä, nyhjäämme kotona ja käydään vuokraamassa videoita. Elämä on tosi arkista ja yllätyksetöntä.
Musta tuntuu, että mä olen hukannut itseni jonnekin tässä suhteessa. On paljon mistä olen unelmoinut ja jättänyt sitten toteuttamatta, kun olen ajatellut suhteen toista osapuolta liikaa. En uskalla toteuttaa itseäni tai haaveitani, tuntuu ettei ole voimia.
Kyllä kundi muistaa usein sanoa rakastavansa minua ja silittelee, mutta ei se tunnu enää samalta, kun kaikki intohimo on kadonnut. Kumpikaan ei ole jaksanut hoitaa suhdetta. Nyt tuntuu, että me ollaan vaan kämppiksiä, ei muuta.
Kundin kanssa on oikeastaan mahdoton ottaa tällaisia asioita puheeksi, koska hän suorastaan kammoaa syvällisiä suhdekeskusteluja. Mutta mä tunnen tukehtuvani tähän tylsyyteen ja tunnen elämässäni tyhjän aukon, jonka täyttämiseksi tahtoisin lähteä tutkimaan maailmaa vain omasta näkökulmastani, ilman häntä.
Miten voin ottaa asian puheeksi hänen kanssaan. En tiedä edes mitä hän suhteestamme ajatteleen, en ihmettele vaikka se hänen mielestään toimisi näinkin ja hän olisi tyytyväinen. Mutta en kait voi jäädäkään vain sen vuoksi, että toinen on onnellinen ja itse ei. Pelkään, että kun otan omat tuntemukseni esille, menetän hänet kokonaan. Tahtoisin, että voisimme olla ystäviä jatkossa. Olisiko kirjeen kirjoittaminen huono idea, koska tiedän, että hän ei suostu istumaan alas ja juttelemaan asioista.
Rakastan kundiani, enkä haikaile tässä muiden miesten perään. Tahtoisin ainoastaan selvittää mitä elämällä on minulle tarjottavana, olla vapaa ilman tarvetta selostaa tekojaan ja menemisiään kenellekään. Ehkä löytäisin miehenkin jonka kanssa olisi intohimoinen suhde.
Millaisia kokemuksia muilla on parisuhteen lopettamisesta? Etenkin sellaisen joka ei toimi, mutta jossa vain roikkuu koska ei uskalla aloittaa omaa elämää?
Rakastan kundia ja tuntuisi vaikealta erota, koska olemme teiniajoista saakka olleet yhdessä ja tämä on kummallekin eka vakava suhde. Kuitenkin mulle on tullut vapauden kaipuu...välillä yritän olla ajattelematta asiaa, mutta se kiusaa mieltäni päivittäin -Millaista olisi olla sinkku? En ole sellaista koskaan kokenut. Muutimme lapsuudenkodeistamme suoraan yhteiseen asuntoon ja sinkkuajat jäi kokematta. Nyt tuntuu, että jos en pikku hiljaa uskalla irrottautua suhteesta joka ei tyydytä minua, niin en tee sitä ehkä koskaan. Nyt kun on vielä nuori, voisi olla mukavaa viettää hiukan villiä ja vapaata sinkkuelämää.
Emme ole kundin kanssa harrastaneet seksiä seitsemään kuukauteen eikä välillämme ole ollut mitään seksuaalista, pikku pusuja ja halauksia lukuun ottamatta. Sekin tuntuu sellaiselta kaverirakkaudelta. Olen aivan sekaisin ajatusteni kanssa, kun 70% minusta halajaa uusille teille elämässä ja loppuosa jäisi tähän samaan arkeen.
Me emme koskaan tee mitään yhdessä, nyhjäämme kotona ja käydään vuokraamassa videoita. Elämä on tosi arkista ja yllätyksetöntä.
Musta tuntuu, että mä olen hukannut itseni jonnekin tässä suhteessa. On paljon mistä olen unelmoinut ja jättänyt sitten toteuttamatta, kun olen ajatellut suhteen toista osapuolta liikaa. En uskalla toteuttaa itseäni tai haaveitani, tuntuu ettei ole voimia.
Kyllä kundi muistaa usein sanoa rakastavansa minua ja silittelee, mutta ei se tunnu enää samalta, kun kaikki intohimo on kadonnut. Kumpikaan ei ole jaksanut hoitaa suhdetta. Nyt tuntuu, että me ollaan vaan kämppiksiä, ei muuta.
Kundin kanssa on oikeastaan mahdoton ottaa tällaisia asioita puheeksi, koska hän suorastaan kammoaa syvällisiä suhdekeskusteluja. Mutta mä tunnen tukehtuvani tähän tylsyyteen ja tunnen elämässäni tyhjän aukon, jonka täyttämiseksi tahtoisin lähteä tutkimaan maailmaa vain omasta näkökulmastani, ilman häntä.
Miten voin ottaa asian puheeksi hänen kanssaan. En tiedä edes mitä hän suhteestamme ajatteleen, en ihmettele vaikka se hänen mielestään toimisi näinkin ja hän olisi tyytyväinen. Mutta en kait voi jäädäkään vain sen vuoksi, että toinen on onnellinen ja itse ei. Pelkään, että kun otan omat tuntemukseni esille, menetän hänet kokonaan. Tahtoisin, että voisimme olla ystäviä jatkossa. Olisiko kirjeen kirjoittaminen huono idea, koska tiedän, että hän ei suostu istumaan alas ja juttelemaan asioista.
Rakastan kundiani, enkä haikaile tässä muiden miesten perään. Tahtoisin ainoastaan selvittää mitä elämällä on minulle tarjottavana, olla vapaa ilman tarvetta selostaa tekojaan ja menemisiään kenellekään. Ehkä löytäisin miehenkin jonka kanssa olisi intohimoinen suhde.
Millaisia kokemuksia muilla on parisuhteen lopettamisesta? Etenkin sellaisen joka ei toimi, mutta jossa vain roikkuu koska ei uskalla aloittaa omaa elämää?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tekstisi oli kuin suoraa minun elämästäni.
Lähdin myös nuorena suoraan kotoa tulevan ex-mieheni kanssa rakentamaan yhteistä elämää toiselle paikkakunnalle. Sinkkuaika jäi kokematta minulta. Mies oli 4 v vanhempi joten hän oli sen kokenut. Aikaa myöten avoliitto lässähti sisar/veli-asteelle. Eli, nukuttiin yhdessä ja pieniä pusuja, siinä se. Ei ollut mitään yhteistä enää. Mies ei halunnut puhua miehiseen tapaan mitään syvällisiä. Tilanne junnasi paikallaan. Ahdistuin ja aloin kaipaamaan vapautta ihan vain itsekseni.
Pelkäsin ottaa asiaa esille koska pelkäsin miehen tekevän itselleen jotain kamalaa.
Lopulta sitten en enää kestänyt, vaan otin asian esille... suoraan sanottuna töksäytin asian ja kerroin ettei meillä kaikki ole niinkuin pitää ja haluaisin katsoa omin päin asioita.
Miehelle se oli järkytys.. Hän oli ollut tyytyväinen sisar/veliasteeseen. Minä olin taas helpottunut että sain asian ulos itsestäni enkä päivääkään ole katunut. Sen olen oppinut että itseään pitää kuunnella eikä jäädä roikkumaan suhteeseen joka ei tyydytä millään tavoin.
niin kalikka käteen kalahtaa. Onnettomana yksin asustelen nyt, kun en ollut tyytyväinen siihen mitä minulla oli....Nyt voin sitten kärvistellä rakkaudessani, jolle en saa enää vastakaikua. Näinkin voi käydä. Mieti tarkkaan mitä haluat.
olet kohdannut sen niinsanotun arkivaiheen suhteessasi joka kohtaa jokaisessa suhteessa kun alkaa kyllästyä samaan. kaksi vuotta on aina kivaa ja uutta mutta siten se yleensä lässähtää= tulee arki. tässä vaiheessa kysytään sitä ihmisluonnetta jotta nähdään onko sinusta seurustelemaan oikeasti ja avioitumaan kumppanisi kanssa.. jos ei niin jatka rumpaa niin kauan kuin tajuat että hei tässähän on kierretty ympyrää jo 20 vuotta ja ikääkin tuntuu olevan 40 v tietysti muutama vahinko on tullut matkan varrelle ja olet ylpeä yh ja haukut miehiä kusipäiksi.
Jos ainoa syy olla yhdessä on se, ettei uskalla lähteä, niin tuskin se elämä siitä odottamalla paranee. Mutta jos sä lähdet, niin silloin pitää varautua siihen, että menetät toisen kokonaan. Ei ole reilua vaatia toista pysymään sun ystävänäsi kun oot särkenyt sen sydämen. Ja miksi sä sen kanssa haluaisit edes ollakaan enää tekemisissä? Jotta olisi joku, joka pitäisi seuraa, kunnes löydät seuraavan miehen? Ei se ikävä kyllä noin toimi.
Puhuminen voi olla hirmu vaikeaa, mutta ei tossa muukaan taida auttaa, jos haluat vielä ton ihmisen kanssa elää. Pitäisi vaan osata olla rehellinen toiselle vaikka kuinka tuntuisi pahalta. Jos ei pysty puhumaan toiselle, niin sitten se suhde alkaa olla mun mielestäni ohi. Parempi tehdä päätös ja elää sen kanssa kuin jäädä ikuisiksi ajoiksi miettimään, että mitäpä jos..?
Kirjeen kirjoittaminen ei ole muuten lainkaan huono idea. Muistan lukeneeni jostain lehdestä (HS?) jonkun parisuhdeterapeutin tms. neuvon, että jos asioista on vaikea puhua, niin kannattaa laittaa asiat paperille ja antaa toisen lukea niitä omalla ajallaan rauhassa. Tiedä sitten toimiiko, mutta kaikkea voi kokeilla.
Tuota kyllä ihmettelen niin omalta kohdaltani niin kuin näköjään muittenkin (yllätys minulle, että kyllä ne muutkin), että millaisia putkiaivoja miehet oikein on, kun he ovat ihan tyytyväisiä, vaikka suhteessa olisi kuinka tylsää ja sisarellista hyvänsä. Onko se muka se mihin pitää tyytyä? Elämä on niin kauan hyvää, kunhan säästötille saa laitettua rahaa, tylsyydestä viis. En tarkoita, että elämän tarvisi olla yhtä ruusuilla tanssimista, mutta pientä yllätyksellisyyttä voisi heittää kehiin. Suurin osa elämästä on arkea, ja minusta arki on parasta. Arki on elämää.
Itse käytyäni puoliskoni kanssa näitä suhdeasioita / erokeskustelua, mainitsin hänelle, että kuitenkin haluaisin ystävyytemme säilyvän, sillä hän on minulle kuin veli. Hän katsoi minua kummaksuen, ja sanoi että "Jaakko (nimi muutettu) on sun veljesi, en minä". Hän oli siitä ikään kuin vähän loukkaantunut, mutta halusin sen hänelle sanoa, sillä siltä minusta on jo niin pitkään tuntunut, että minulla on kaksi veljeä, biologinen sellainen ja tuleva ex-avokkini, sillä olemme mekin kasvaneet pitkän matkan yhdessä.
Itse olen tullut siihen tulokseen, että minulla on jokin tehtävä tässä maailmassa. Mutta tässä suhteessa en pysty sitä tehtävää täyttämään. Niinkuin se suhde rajoittaisi minua jotenkin. Rajoittaa muitten ystävyyssuhteitten parantamisessa, rajoittaa omaa kasvuani ja sitä mikä olen.
Meillä on sama tilanne, mutta minä olen mies ja minä olen kyllästynyt elämään parisuhteessa jossa on vain kaksi kaveria. Meillä tilanne on siinämielessä mutkikas että olemme olleet jo pitkään yhdessä, 10 vuotta ja meillä on kaksi tosi pientä lasta. Vaimoni on tilanteeseen ihan tyytyväinen mutta minä en... En vaan haluaisi lasten takia jättää kaikkea taakseni. Mutta mikä sitten on elämässä tärkeää, oma onnellisuus vai se että teet muut onnelliseksi? Tuntuu kuin meillä ei toimi mikään - ei ole mitään yhteistä (muutakuin lapsi ja asunto), ei toimivaa seksielämää, ei harrastuksia, ei mitään kivaa. Olemme nyt asioista keskustelleet ja yrittäneet tosissamme muutaman kuukauden saada asioita kuntoon, mutta ei ole mitään saatu muutettua mihinkään suuntaan. Kertokaa mitä mieltä olette - onko meidän yhteinen tie kuljettu vai onko jotain mitä voisimme vielä tehdä? Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa, miten asian ratkaisi ja miten menee nyt? Kaikki kommentit on tervetulleita, alan olla tähän tilanteeseen henkisesti ihan rikki!