Liian ruma rakkauteen?

Parisuhde. Kaipa se on sitten joku ihmisen alkukantainen tarve päästä siihen tavoitteeseen – siihen parisuhteeseen. Minä olen jo yli kolmenkymmenen. Olen ”seurustellut” joskus 20-vuotiaan tietämillä sen 4 kuukautta, sitä ennen 17-vuotiaana 2 kuukautta. Eli periaatteessa mulla ei ole seurustelukokemusta ollenkaan. Mistä tämä sitten johtuu, en tiedä. Tuolloin seurusteluaikoina olin mielestäni paremman näköinen ja suorastaan pursuin elämäniloa, verrattuna tähän hetkeen. Joiltakin miehiltä olen saanut suoraa palautetta siitä, että koska näytän tältä, mun kanssa olisi noloa seurustella (ah, ihanat miehet). Olen elänyt vuosia eteenpäin suurinpiirtein siinä uskossa, että olen liian ruma rakkauteen. Ehkä se on totuus, ehkä se on puoli totuutta. Mikä on taas johtanut siihen, että vuosien saatossa olen kasvattanut itselleni muurin, ja mun luonteenpiirteet on tulleet jollain tasolla paljon terävimmiksi, piikittelevimmiksi, sarkastisiksi – joku suojausmekanismi? En tiedä, mutta tiedostan tämän. Huomaan myös itsessäni mustasukkaisuuden piirteitä. Olin se, jolta kaverit vei aina ihastukset ja säädöt silmien edestä koska ”olin se rumin”, ja ehkä sitä kautta musta on tullut tällainen vinksahtanut. En kuitenkaan koe, että jonkun ihmisen pitäisi olla omistautunut vain minulle, mutta tietyissa tilanteissa koen, että ne ihmiset, joista on tullut itselle tärkeitä, hylkää – ja näin ollen suojausmekanismit herää heti. Kuitenkin huomaan luottavani tiettyihin ihmistyyppeihin melko helposti ilman mustasukkaisuuksia, joskus se on hyvä ja joskus huono asia.

Musta se on aika vitun säälittävää, että ihminen ei kykene rakentamaan itselleen edes yhtä kunnollista parisuhdetta elämänsä aikana. Okei, mulla on vielä aikaa, tuskin olen ainut ihminen, joka on aloittanut parisuhteensa vanhempana. Tähän päivään asti olen katsellut kateellisena toisten onnea ja iloa, tuntenut surua siitä, että en itse voi kokea samaa.

Mistä päästään siihen toiseen puoleen. Miksi mun pitäs olla parisuhteessa? Okei, parisuhteessa läheisyys ja hellyys on (ainakin toivottavasti) arjessa mukana koko ajan, sinkkuna sitä saa hyvin harvoin koska olen huono solmimaan mitään uusia tuttavuuksia ”siinä mielessä” eikä mieleinen tarjonta ole kovin suurta ollut. Toisaalta minä rakastan olla sinkku. Saan tehdä mitä lystää, olla kotona miten lystään, nukkua keskellä sänkyä ja mitä näitä nyt on. En myöskään ole koskaan halunnut lapsia tai naimisiin, ei ole sitäkään painolastia harteilla. Olen niiiin juurtunut tähän sinkkuuteeni, että uskoisin olevan melkoisen vaikeaa jossain vaiheessa tajuta, että ei ole enää ”minua” vaan on ”me”.

Kaksipiippuinen juttu, molemmissa on huonot ja hyvät puolensa. Lähiaikoina kuitenkin on kaivannut eniten sitä toisen läheisyyttä ja yhdessäoloa, ehkä tämä tästä helpottaa. Olen kuitenkin lähes varma, että tulen elämään koko elämäni sinkkuna... vaikka en haluaisikaan. Ehkä se on se mun rooli tässä elämässä. Surullista, mutta totta.