Olen ollut aviossa parikymmentä vuotta ja olen pettänyt vaimoani useita kertoja viimeisen viidentoista vuoden aikana, kunnes viime kesänä jäin kiinni ja tunnustin,että minulla on suhde toiseen silloin naimisissa olevaan naiseen.Pikkuhiljaa suhteemme on syventynyt ja olemme rakastuneita.Vaimoni sanoi,että hän antaa kaikki anteeksi ja aloitetaan puhtaalta pöydältä.Muutaman kerran sanoin,että suhde onohi,mutta taas valehtelin ja en pystynyt suhdetta lopettamaan.Asuin jo poissa kotoa ja tarkoituksena olla erossa molemmista ja miettiä mitä elämältä tahdon.Taaskaan en pystynyt suhdetta lopettamaan.Sitten minulle annettiin määräaika ,jotta päätän eroanko vai jatkan.Taas vaimoni antoi anteeksi ja lupasin tulla kotiin.Nyt kuitenkin tuntuu etten saa mielestä tätä toista naista.Hänkin erosi suhteemme aikana.Olenko itselleni ja toisille epärehellinen,että pystyisin jatkamaan avioliittoa kaiken tämän pettämisen jälkeen.Ajattelinko vain lasten parasta.Muut suhteet olen pystynyt aina lopettamaan ajoissa.Mielipiteitä asiasta.
Erota vai jatkaa
umpikujassa
122433
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
omasta mielestäni pettäminen on oire siitä, että suhde ei voi hyvin. Ei ole normmaalia, että rakkautta joutuu pakottamaan tai anelemaan. Mitä itse haluat?Ei kukaan muu voi päättää asiaa puolestasi. Mielestäni sinun ei pidä miettiä mitä olet muille velkaa (vaikka pettäminen ei ole omasta mielestäni todellakaan soveliasta!!), vaan jotta kaikki saavat ansaitsemansa onnellisuuden, mieti mitä haluat.
Enpä viitsi vastata kysymyksiisi. Suomi on pullollaan näitä selkärangattomia miehiä, jotka elävät illuusiossa, että kakun voi sekä syödä että säästää. Olisit miettinyt silloin kun ensimmäisen kerran laskit housusi kinttuihin, että joskus joudut tekemään valintasi johdosta myös vaikeita ja epämiellyttäviä päätöksiä. Tärkeintä on, että nietit itse mitä haluat elämältäsi. Sinulla on ilmeisesti kaksi vaihtoehtoa ja kummassakin on riskinsä. Jos joutuu elämään oman sisimpänsä vastaisesti, se syö ihmistä sisältä päin.
En muuta voi sanoa, kuin että ymmärrän tuskasi. Olen itse samassa tilanteessa, mutta kuulun niihin "selkärangattomiin" naisiin. On hirveetä olla tilanteessa, jossa ei tiedä mitä haluaa. Tuntuu että teki mitä vaan, niin loukkaa jotakuta tai kaikkia. Ois pitäny joo ajatella tätä ennen kuin housunsa laskee, mutta kun elämä ei aina vaan mene niinkään.
En tiedä, jos palaan takaisin aviomieheni luo, mietin teenkö sen syyllisyydestä ja velvollisuudentunnosta. Sekään ei ole kovin kestävä pohja. Itsekin olen yrittänyt lopettaa sivusuhteeni monta kertaa, mutta se ei vaan onnistu. Vielä vuosi sitten en koskaan olisi voinut kuvitella eläväni joskus tällaisessa tilanteessa. Tuomitsin kaiken sellaisen. Nyt en enää sano muuta kuin että se ken on syytön, heittäköön ensimmäisen kiven...
EN ole kiviä heittelemässä, sillä olen itsekin kokenut jotain. Miehelläni oli neljä vuotta sihden suhde, jonka paljastuessa hän ei tiennyt, pystyykö jättämään naisystävänsä, avioeroa hän ei missään tapauksessa halunnut. Tämän jälkeen minullekin löytyi lohduttaja, johon rakastuin. Housuja riisuessani mietimme pitkään, mihin tämä mahdollisesti johtaa. Olen vuosien kuluessa miettinyt moneen kertaan pystynkö vastaamaan valinnastani mieheni ja lasteni edessä. Viime syksynä mieheni kärähti toisen kerran uudesta pitenpiaikaisesta suhteesta. Silloin hain välittömästi avioeroa. Mieheni järkyttyi suuresti tilanteesta, koska hän ei tiennyt onko uusi ystävätär "se oikea", hän vaan jotenkin ajautui siihen suhteeseen. Oman liittoni eteen yritin tehdä töitä mieheni ensimmäisen uskottomuuden paljastumiseen saakka mutta sen jälkeen ajattelin, että ei avioliittomme voi olla minun varassani. Kuvitteletteko te todella, että salaisuudet eivät joskus paljastuisi? Itse olen pelkästään helpottunut totuuden julki tulosta. Mutta jos väittäisin, että ero 30 vuotta kestäneestä, ja viimeisinä vuosina täysin tyhjästäkin liitosta, olisi helppo niin valehtelisin suuresti. Yhtä tuskaa tämä on ollut, mutta kunnioitan itseäni sen verran, että haluan miehestäkin kaikken tai ei mitään.
"Tuntuu että teki mitä vaan, niin loukkaa jotakuta tai kaikkia." Hmmmm...kuka sinun toimintaasi ohjaa, sinä itse vai joku muu? Jos sinulla ei ole pieniä lapsia ei syyllisyydelle ja velvollisuudentunnolle voi avioliittoa rakentaa. Jomman kumman miehen joudut jättämään, se on totuus. Mitä teetkin, tee se rohkeasti, se on helpoin ja paras tapa kaikkien osapuolten kannalta.
Niin.Ei voi kakkua syödä ja säästää.Ilmiössä on kysymys ahneudesta,kaikki mulle ja heti.
Minulle ei valkene koskaan,miten kaksoiselämää viettävät selviävät ns.omastatunnostaan,koska hommahan perustuu epärehellisyyteen joka suuntaan.
Hyvä kysymys on myös tuo:kuka elämääsi johtaa?
Ihan kuin minun suustani tuo teksti. Lohduttavaa, että joku muukin on samassa tilanteessa, eikä yksin ole pahin ihminen maan päällä. Meitä on siis monta...
Vuosi sitten en myöskään minä olisi voinut kuvitella olevani tässä tilanteessa. Olin ehdottamasti uskottomuutta vastaan ja halveksin ihmisiä, jotka niin tekee. Mutta sitten tapahtui jotain, joka vei kirjaimellisesti jalat alta. Seksuaalisesti, muutoinkin fyysisesti ja henkisesti. Varsinkin tuo henkinen puoli on vaikea kestää. Siis se uskomaton ja selittämätön yhteys, joka kahdella ihmisellä voi olla. Asiasta ja tapahtumista johtuen minulla on jatkuvasti ja taukoamatta paha olla, paha olla mieheni kanssa ja paha olla ilman sitä toista...Voiko tämä paha olo joskus loppua...?!
Mun mielestä pettämistä ei voikaan ymmärtää, jollei ole itse sitä kokenut. Kuitenkaan kukaan ei voi tuomita toista vain sillä perusteella, ettei itse ymmärrä tai voisi toimia kuten toinen. On olemassa tilanteita, joissa pettäminen voi olla harkittu, tietoinen ratkaisu, ja mielestäni uskottomuuden voi hyväksyä tai ainakin sitä voi ymmärtää tuolloin. Eri asia ovat sitten ne ajelehtijat, jotka eivät tiedä itsekään, mitä haluavat.
Myös omatunto on ihmisillä erilainen, samoin ihmisten kyky reflektoida tekemisiään ja kantaa vastuu niistä. Ihminen itse on elämänsä tekijä.
erosin kun toinen oli uskoton koko ajan,mutta sitten ihastuin varattuun.Ja ihmettelen kun minua ei vaivaa yhtään että hän pettää puolisoaan.Onko tämä itsekkyyttä vai kostoa,kun tietäs.En pääse irti,koska tämä ystävä on todella hyvä ihminen minulle,en voi luovuttaa vaikka pitkän päälle näin ei onnistu.
Ihan samoja tunteita oli mullakin noin 3 vuotta sitten. Mä en pystynyt silloin muuhun kuin sydämeni äänen seuraamiseen ja se tarkoitti eroa silloisesta miehestä ja uudenlaista tulevaisuutta elämäni rakkauden kanssa. Rohkeutta se vaati ja tervetta itsetuntoa, mutta katunut en ole päivääkään!! Elän nyt elmäni hienointa aikaa.
Voi, voi.. Me selkärangattomat miehet. Kuules, kyllä näihin hommiin tarvitaan aina kaksi. Mies ja nainen.
mä kirjoitin viestissäni: "näitä selkärangattomia miehiä, jotka elävät illuusiossa, että kakun voi sekä syödä että säästää." Kukaan ei taatusti tule onnelliseksi kuvittelemalla, että voi pitää hyvän parisuhteen ja intohimoisen sivusuhteen. Jos muuta väität niin valehtelet!