En kaipaa moralisointia, sillä tiedän tekeväni ja tehneeni väärin - kaipaisin kipeästi neuvoja ja analyysejä tilanteeseeni. (sekä vertaistukea, jos löytyy). Kiitos.
Olen parikymppinen mies, jonka rakkauselämä on yhtä helvettiä. Nyt olen alkanut pohtia lieneekö syy tähän käyttäytymismalliini lapsuuteni. Lapsena minut jätettiin paljon yksin molempien vanhempieni toimesta. En ole ainut lapsi, mutta veljeni muutti pois kotoa jo ennen syntymääni eikä ole ollut läsnä lapsuudessani. Äiti saattoi lähteä "kauppaan" (kävelymatka n. vartin päässä) ja viipyä poissa kotoota iltaan tai yömyöhään asti. Minä sain odottaa kotona ja miettiä, mitä kaikkea hänelle olisi voinut käydä. Nälkää en koskaan nähnyt ja puhtaita vaatteita ynnä muuta tavaraa minulla kyllä oli, mutta minut jätettiin usein yksin ilman syytä. Hylätyksi joutuminen ja hylkäämisen tunne oli arkipäivää. Vanhemmat olivat aina jossain, lupauksella "tulen kohta". Isä oli poissaoleva ja paljon työmatkoilla, joten häneen en koskaan kehittänyt kunnon suhdetta enkä voi sanoa tunteneeni häntä kovinkaan hyvin. Äitiini suhde oli hyvin ailahtelevainen, sillä hän saattoi hylätä minut missä vain ja hänen käytöksensä oli ennalta-arvaamatonta. Joskus saatoin saada hellyyttä, toisinaan hän kuritti minua ilman syytä ja nimitteli aika rajustikin. En koskaan uskaltanut luottaa häneen täysillä, eikä hän hyväksynyt minua. Ollessani surullinen sain lohduttaa itseäni ja opin pitämään huolta itsestäni henkisesti. En kertonut murheita vanhemmille, en kertonut huonosta koulumenestyksestä enkä vaikeuksista, joita kohtasin. Podin lapsena paljon syyllisyttä siitä, että olin vanhempieni vahinko, myöhäinen iltatähti. En tuntenut olevani minkään arvoinen ja en koskaan oikeastaan saanut kehuja tai muuta hyväksyntää. Nykyään en ole vanhempiini yhteydessä lainkaan.
Rakkauselämäni on ollut jo nuoresta teinistä (15-16v.) lähtien samalla kaavalla - ihastun varattuihin, vanhempiin naisiin tai muuten vain epäsopiviin ehdokkaisiin. En pysty ihastumaan sinkkuihin enkä todellakaan omanikäisiini. Minulla on ollut joitakin suhteita, jotka eivät todellakaan ole olleet terveellisiä millään tapaa. Nämä suhteet ovat olleet salasuhteita pääosin vanhempiin, perheellisiin naisiin, tai muuten vain tuhoisiin naisiin. Suhteet ovat poikkeuksetta päättyneet siihen, että olen jäänyt yksin ruikuttamaan ja nämä naiset ovat jatkaneet elämää normaalisti. Minut on jätetty raa'asti ties kuinka monta kertaa, kun paljastuminen on ollut lähellä tai naisia ei ole huvittanut jatkaa. Vaikka minulla on tämäntyyppisistä ;suhteista paljon kokemusta, en silti pysty ihastumaan normaalisti. Hankin aina uuden salasuhteen, joka alussa tuntuu hyvältä, mutta ajan myötä aiheuttaa vain pahaa oloa. Poden syyllisyyttä ja itseinhoa, enkä koskaan loppuenlopuksi ole onnellinen, sillä murrun vaan palasiksi. Saan näistä suhteista vain hetkellistä tyydytystä, kunnes todellisuus ja katumus iskee päin kasvoja.
Tämä vaivaa minua paljon, sillä haluaisin tavata vielä joskus mukavan naisen ja perustaa perheen. Tiedän kuitenkin, että tämä käyttäytymismalli on pakko murtaa ensin. En halua olla mikään "toinen mies" ja rakastaa toisen omaa, enkä todellakaan pidä pettämistä hyväksyttävänä... Silti ajaudun aina tähän samaan tilanteeseen ja saan jollain kierolla tavalla hyvää oloa ja hyväksyntää, kun varattu nainen lähtee kanssani suhteeseen. Nämä suhteet ovat kaikessa pahuudessaan minulle jonkinlainen elämäneliksiiri. Elän suhteen huumassa ja nautin tulella leikkimisestä, kunnes lopuksi poltan itseni. En ole kertonut kenellekään suhteistani ja onnettomista ihastuksistani, sillä häpeän aivan suunnattomasti. Nyt olen niin rikki, etten jaksa enää itseäni. Viimeaikoina mielessäni on pyörinyt paljon itsetuhoisia ajatuksia. Opinko koskaan rakastamaan terveesti, vai jatkuuko tämä elämäni näin?
Haluaisiko joku palstapsykologi tai ystävällinen avata minulle asiaa? Olisin todella kiitollinen. Psykologillekaan en kehtaa mennä, sillä tämä ongelmani tuntuu kiusalliselta ja typerältä...
Ja omia kokemuksia saa toki myös jakaa.
Olen parikymppinen mies, jonka rakkauselämä on yhtä helvettiä. Nyt olen alkanut pohtia lieneekö syy tähän käyttäytymismalliini lapsuuteni. Lapsena minut jätettiin paljon yksin molempien vanhempieni toimesta. En ole ainut lapsi, mutta veljeni muutti pois kotoa jo ennen syntymääni eikä ole ollut läsnä lapsuudessani. Äiti saattoi lähteä "kauppaan" (kävelymatka n. vartin päässä) ja viipyä poissa kotoota iltaan tai yömyöhään asti. Minä sain odottaa kotona ja miettiä, mitä kaikkea hänelle olisi voinut käydä. Nälkää en koskaan nähnyt ja puhtaita vaatteita ynnä muuta tavaraa minulla kyllä oli, mutta minut jätettiin usein yksin ilman syytä. Hylätyksi joutuminen ja hylkäämisen tunne oli arkipäivää. Vanhemmat olivat aina jossain, lupauksella "tulen kohta". Isä oli poissaoleva ja paljon työmatkoilla, joten häneen en koskaan kehittänyt kunnon suhdetta enkä voi sanoa tunteneeni häntä kovinkaan hyvin. Äitiini suhde oli hyvin ailahtelevainen, sillä hän saattoi hylätä minut missä vain ja hänen käytöksensä oli ennalta-arvaamatonta. Joskus saatoin saada hellyyttä, toisinaan hän kuritti minua ilman syytä ja nimitteli aika rajustikin. En koskaan uskaltanut luottaa häneen täysillä, eikä hän hyväksynyt minua. Ollessani surullinen sain lohduttaa itseäni ja opin pitämään huolta itsestäni henkisesti. En kertonut murheita vanhemmille, en kertonut huonosta koulumenestyksestä enkä vaikeuksista, joita kohtasin. Podin lapsena paljon syyllisyttä siitä, että olin vanhempieni vahinko, myöhäinen iltatähti. En tuntenut olevani minkään arvoinen ja en koskaan oikeastaan saanut kehuja tai muuta hyväksyntää. Nykyään en ole vanhempiini yhteydessä lainkaan.
Rakkauselämäni on ollut jo nuoresta teinistä (15-16v.) lähtien samalla kaavalla - ihastun varattuihin, vanhempiin naisiin tai muuten vain epäsopiviin ehdokkaisiin. En pysty ihastumaan sinkkuihin enkä todellakaan omanikäisiini. Minulla on ollut joitakin suhteita, jotka eivät todellakaan ole olleet terveellisiä millään tapaa. Nämä suhteet ovat olleet salasuhteita pääosin vanhempiin, perheellisiin naisiin, tai muuten vain tuhoisiin naisiin. Suhteet ovat poikkeuksetta päättyneet siihen, että olen jäänyt yksin ruikuttamaan ja nämä naiset ovat jatkaneet elämää normaalisti. Minut on jätetty raa'asti ties kuinka monta kertaa, kun paljastuminen on ollut lähellä tai naisia ei ole huvittanut jatkaa. Vaikka minulla on tämäntyyppisistä ;suhteista paljon kokemusta, en silti pysty ihastumaan normaalisti. Hankin aina uuden salasuhteen, joka alussa tuntuu hyvältä, mutta ajan myötä aiheuttaa vain pahaa oloa. Poden syyllisyyttä ja itseinhoa, enkä koskaan loppuenlopuksi ole onnellinen, sillä murrun vaan palasiksi. Saan näistä suhteista vain hetkellistä tyydytystä, kunnes todellisuus ja katumus iskee päin kasvoja.
Tämä vaivaa minua paljon, sillä haluaisin tavata vielä joskus mukavan naisen ja perustaa perheen. Tiedän kuitenkin, että tämä käyttäytymismalli on pakko murtaa ensin. En halua olla mikään "toinen mies" ja rakastaa toisen omaa, enkä todellakaan pidä pettämistä hyväksyttävänä... Silti ajaudun aina tähän samaan tilanteeseen ja saan jollain kierolla tavalla hyvää oloa ja hyväksyntää, kun varattu nainen lähtee kanssani suhteeseen. Nämä suhteet ovat kaikessa pahuudessaan minulle jonkinlainen elämäneliksiiri. Elän suhteen huumassa ja nautin tulella leikkimisestä, kunnes lopuksi poltan itseni. En ole kertonut kenellekään suhteistani ja onnettomista ihastuksistani, sillä häpeän aivan suunnattomasti. Nyt olen niin rikki, etten jaksa enää itseäni. Viimeaikoina mielessäni on pyörinyt paljon itsetuhoisia ajatuksia. Opinko koskaan rakastamaan terveesti, vai jatkuuko tämä elämäni näin?
Haluaisiko joku palstapsykologi tai ystävällinen avata minulle asiaa? Olisin todella kiitollinen. Psykologillekaan en kehtaa mennä, sillä tämä ongelmani tuntuu kiusalliselta ja typerältä...
Ja omia kokemuksia saa toki myös jakaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.