Tässäpä tarinani:
Olen 25v mies. Olen ollut työttömänä vajaan vuoden, valmistumisestani lähtien. Pari kuukautta sitten sain viimein kovan hakuprosessin jälkeen koulututstani vastaavan IT-alan vakityöpaikan Helsingistä, palkka noin 2800 euroa/kk ja myöhemmin vielä nousee yli 3:n tonnin. Muutin e-pohjanmaalta siis oitis pääkaupunkiseudulle. Kotiseudultani kun ei töitä löytynyt millään, niin piti lähteä tänne etelään.
Sain kuitenkin huomata, että minulla ei ole täällä pk-seudulla oikein mitään. Ei sukulaisia, kavereita, harrastuksia, oudot paikat, yms. Tyttöystävänikään ei haluaisi muuttaa kotiseudultaan tänne pk-seudulle, koska kaikki elämä on rakentunut e-pohjanmaalle. Hänellä on lisäksi opiskelut vielä kevääseen asti kesken.
Toisaalta asuminenkin on täällä "ihanan kallista", tällä hetkellä asun väliaikaisasunnossa ja maksan vuokraa 40:stä neliöstä 580 euroa/kk. Asunnot ovat muutenkin huonompia kuin e-p:llä, esim omaa saunaa eikä parveketta ei ole lainkaan, siis kultaista 60-lukua. Vessaan kun menet paskalle, niin leuka on lavuaarin päällä ja vieressä heti amme, jossa suihku. Pesukone peittää puolet oviaukosta ja on ihankiinni wc-pöntössä, mutta ompahan wc/pesutilan neliöt ainakin tehokkaasti käytetty.
Illat käyvät pitkiksi, kämpässä istuen ja lähinnä tv:tä katsoen, kun ei oikein osaa muutakaan tehdä vieraalla maalla yksikseen. Lätkämatsiakaan ei oikein kehtaa mennä yksin katsomaan. Mieluummin melkein on töissä, kun istuu yksin tyhjän panttina neljän seinän sisällä. Toisaalta kun on vapaapäiviä, suhaan junalla pikapikaa kotiseudulle kassien kanssa. Noina 2-3 vapaapäivän aikana ehtii juuri ja juuri aloittamaan jonkinlaista elämää, mutta sitten koittaa taas paluu yksinäisyyteen. Pidemmän päälle tuo matkustaminenkin alkaa ottaa voimille ja lomapäivistä ainakin yksi menee pelkästään lepäilyyn.
Kotiseudullani voisin hyvällä tuurilla saada joitain lyhytaikaisia töitä vaikkapa lidlin kassalta, mutta se ei oikein ole motivoivaa. Täällä kun parhaat työpaikat määräytyvät lähes poikkeuksetta suhteiden perusteella, eli siitä keitä isi ja äiti sattuvat tuntemaan. Palkkatasokin tuntuu olevan kotiseudulla alhaisempi, moni joutuu tyytymään reilusti alle 2000 euron palkkoihin.
Ehdin jo miettiä asunnonkin ostamista pk-seudulta, mutta huomasin että vanhan ja tunkkaisen kaksion hinnalla saa e-p:ltä jo palatsitason omakotitalon isoine tontteineen. Lisäksi vuokra-asuntoja e-p:llä on myös uusissa rivitaloissa, saunoineen päivineen. Ainut harmi vain, että e-p:llä ei ole minulle tarjota töitä.
Olen joskus ajatellut, että raha tuo onnellisuutta. Nyt joudunkin toteamaan kun tulen tyhjään asuntoon, että mieluummin sitä vaikka tienaisi vähemmänkin, jos vain saisi hyvän elämän ympärilleen.
Kysyisin mielepiteitä, kannattaako pidemmän päälle tällainen työn perässä edestakainen sahaaminen? Vai pitäisikö vain pysyä kotipaikalla, ottamatta stressiä työpaikan saannista, kyllähän kai sossustakin aina rahaa saa?
Entä sitten, kumman valitsisitte?
1) Vakityö 2800-->yli3000 euroa/kk. Helsinki. Ei elämää eikä juuria, ei oikein mitään muuta kuin työ. Rauhaton elinympäristö. Asuminen kallista, palkasta huolimatta ei kovin laadukasta asuntoa.
2) Epävarmat työsuhteet. Palkka alle 2000 euroa/kk. Tuttuja, kavereita, sukulaisia, harrastuksia, tutut paikat. Hyvä elinympäristö. Vuokra-asuminen halpaa ja laadukasta, mutta ei todennäköisesti varaa ostoasuntoon.
Olen 25v mies. Olen ollut työttömänä vajaan vuoden, valmistumisestani lähtien. Pari kuukautta sitten sain viimein kovan hakuprosessin jälkeen koulututstani vastaavan IT-alan vakityöpaikan Helsingistä, palkka noin 2800 euroa/kk ja myöhemmin vielä nousee yli 3:n tonnin. Muutin e-pohjanmaalta siis oitis pääkaupunkiseudulle. Kotiseudultani kun ei töitä löytynyt millään, niin piti lähteä tänne etelään.
Sain kuitenkin huomata, että minulla ei ole täällä pk-seudulla oikein mitään. Ei sukulaisia, kavereita, harrastuksia, oudot paikat, yms. Tyttöystävänikään ei haluaisi muuttaa kotiseudultaan tänne pk-seudulle, koska kaikki elämä on rakentunut e-pohjanmaalle. Hänellä on lisäksi opiskelut vielä kevääseen asti kesken.
Toisaalta asuminenkin on täällä "ihanan kallista", tällä hetkellä asun väliaikaisasunnossa ja maksan vuokraa 40:stä neliöstä 580 euroa/kk. Asunnot ovat muutenkin huonompia kuin e-p:llä, esim omaa saunaa eikä parveketta ei ole lainkaan, siis kultaista 60-lukua. Vessaan kun menet paskalle, niin leuka on lavuaarin päällä ja vieressä heti amme, jossa suihku. Pesukone peittää puolet oviaukosta ja on ihankiinni wc-pöntössä, mutta ompahan wc/pesutilan neliöt ainakin tehokkaasti käytetty.
Illat käyvät pitkiksi, kämpässä istuen ja lähinnä tv:tä katsoen, kun ei oikein osaa muutakaan tehdä vieraalla maalla yksikseen. Lätkämatsiakaan ei oikein kehtaa mennä yksin katsomaan. Mieluummin melkein on töissä, kun istuu yksin tyhjän panttina neljän seinän sisällä. Toisaalta kun on vapaapäiviä, suhaan junalla pikapikaa kotiseudulle kassien kanssa. Noina 2-3 vapaapäivän aikana ehtii juuri ja juuri aloittamaan jonkinlaista elämää, mutta sitten koittaa taas paluu yksinäisyyteen. Pidemmän päälle tuo matkustaminenkin alkaa ottaa voimille ja lomapäivistä ainakin yksi menee pelkästään lepäilyyn.
Kotiseudullani voisin hyvällä tuurilla saada joitain lyhytaikaisia töitä vaikkapa lidlin kassalta, mutta se ei oikein ole motivoivaa. Täällä kun parhaat työpaikat määräytyvät lähes poikkeuksetta suhteiden perusteella, eli siitä keitä isi ja äiti sattuvat tuntemaan. Palkkatasokin tuntuu olevan kotiseudulla alhaisempi, moni joutuu tyytymään reilusti alle 2000 euron palkkoihin.
Ehdin jo miettiä asunnonkin ostamista pk-seudulta, mutta huomasin että vanhan ja tunkkaisen kaksion hinnalla saa e-p:ltä jo palatsitason omakotitalon isoine tontteineen. Lisäksi vuokra-asuntoja e-p:llä on myös uusissa rivitaloissa, saunoineen päivineen. Ainut harmi vain, että e-p:llä ei ole minulle tarjota töitä.
Olen joskus ajatellut, että raha tuo onnellisuutta. Nyt joudunkin toteamaan kun tulen tyhjään asuntoon, että mieluummin sitä vaikka tienaisi vähemmänkin, jos vain saisi hyvän elämän ympärilleen.
Kysyisin mielepiteitä, kannattaako pidemmän päälle tällainen työn perässä edestakainen sahaaminen? Vai pitäisikö vain pysyä kotipaikalla, ottamatta stressiä työpaikan saannista, kyllähän kai sossustakin aina rahaa saa?
Entä sitten, kumman valitsisitte?
1) Vakityö 2800-->yli3000 euroa/kk. Helsinki. Ei elämää eikä juuria, ei oikein mitään muuta kuin työ. Rauhaton elinympäristö. Asuminen kallista, palkasta huolimatta ei kovin laadukasta asuntoa.
2) Epävarmat työsuhteet. Palkka alle 2000 euroa/kk. Tuttuja, kavereita, sukulaisia, harrastuksia, tutut paikat. Hyvä elinympäristö. Vuokra-asuminen halpaa ja laadukasta, mutta ei todennäköisesti varaa ostoasuntoon.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jopas teit suht hankalan kysymyksen, mutta itse ehkä kuitenkin valitsisin sen elämänlaadun hyvän työpaikan sijaan.
Sitä on ihan tutkittukin mitenkä ihminen, jolla on hyvä sosiaalinen elämä työpaikan ulkopuolella, jaksaa töissäkin paremmin ja on tehokkaampi työntekijä. Ja päinvastaisessa tilanteessa kuten sinulla tuntuu olevan, alkaa ajan mittaan tulla sitä työuupumusta, jonka varmasti pomokin aikanaan huomaa ja voipi ruveta miettimään virkeämpää kaveria paikallesi.
Toisaalta taas en usko että kovin pitkään itsekään jaksat niitä ylihintaisen koppisi seiniä katsella, kyllä se alkaa yksinäinen ja virikkeetön elämä käydä mielenterveyden päälle ennenpitkää kovemmallekin karjulle.
Mainitsit olevasi IT-alalla... olisikohan mahdollista tehdä niitä töitä etätyönä sieltä kotipaikkakunnaltasi käsin?
Itse olen käsittänyt että IT-alan töitä voisi hyvinkin pitkälle värkkäillä tolleen pitempienkin matkojen päästä, ellei tehtävät ole sitten jotain raudan kanssa puuhastelua tms. joka täytyy tehdä paikan päällä...
Onko E-P:lla enää elämää esim 15-20v:n kuluttua? Muutamia suuria kaupunkeja lukuunottamatta Suomi tyhjenee.
IT-alan työntekijän kannattaa asua Tre-Hki-Tku-kolmion sisällä. Jos tyttöystäväsi välittää Sinusta, tulee hän luoksesi.
Et kai halua jäädä peräkammarin pojaksi kotiseudulle?