Kirjailijattaren kuolema V

Grivina


Ensimmäisissä liikennevaloissa jäin paikoilleni eturiviin. Ratti värisi, ja kaksi kuvaa liittyi, limittyi päällekkäin. Ensimmäinen oli hyörivä kaupunginäkymä, ja toinen meri. Kuvat yhdistyivät toisiinsa saumattomasti. En osaa sanoa, miksi. Kiireisiä citynaisia, miimikkoja, keskustelivat vauhdikkaasti käsillä kävellessään pitkin kadunlaitaan, ohittaen bussipysäkin, jolla istui väsyneen oloinen nuori äiti lastenvaunujen kanssa, vierellään kärsimättömältä ja kiukkuiselta tuntuva iäkäs rouva. He katsoivat eri suuntiin. Iäkkäämmän ilme oli kuin myrkkyä, ja kireässä puristuksessa roikkuva kassi mauton. Hansikoitu ote. Äidin katsetta en nähnyt. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois minusta. Kädet veuhtoivat edestakaisin, ja askel oli molemmilla mahdollisimman pitkä.

Viikon verran katsellut merelle, yöllä tuleen. Tällainen ei tuntunut haihtuvan helpolla, vaan se imeytyi soluihin sinne jäädäkseen, otti kaikkivallan liekkimerenä, jossa saattoi uida, kävellä sen päällä, ja leijua sen lämmössä. Katselin sen läpi johonkin jota ei ollut, ja joka oli. Mieleni teki nousta ulos autosta ja kävellä viereiselle nurmikolle kirkumaan, repimään hiuksia päästäni ja konttaamaan ympyrää, kunnes jotain tapahtuisi. Halusin huutaa jotain ulos minusta, kiskoa se käsin ulos suustani, vetää piikikkäästä hännästä pihalle kuin säkenöivän, salamoivan hirviön, joka kaikin tavoin yritti ponnistelujani vastustaa. Se upotti kyntensä kurkkuuni ja puri sisäelimet kappaleiksi, rimpuili, reuhtoi ja raivosi vasten tahtoani. Kiiluvat, pahantahtoiset ja piittaamattomat silmät tuijottivat sisimmässäni sielun pimeyteen, siihen kohtuun, jossa kaikki ihmishelvetti asui, odotti ja mellasti, punoi juoniaan ja velloi itsetyytyväisyydessä ja yltäkylläisyydessä, vain odottaen hetkeään.

Valot vaihtuivat ja painoin kaasua. Olisi toisinaan yllättävää, jos auto ei lähtisikään liikkeelle. Mutta se lähti. Aina.



(Hihitystä)