Metamorfoosi
Havahduttuani, uni jäi vuoteelle makaamaan. Nousin itse ylös. Näin mitä hän näki, mutta hän ei nähnyt minua. Hän ei ollut täällä, vaan itsessään, heijasteli inhimillisyyttään ympäristöön, muokkasi sitä, poimi osia, ja siirteli niitä toisiin paikkoihin. Kuin lapsi olisi leikkinyt leikkiä, jossa säännöt elivät sitä mukaa, kuinka leikki eteni. Koskettaessani jotain kohtaa unessa, uni muutti muotoaan, ja reagoi välittömästi muuttuneeseen tilanteeseen, sekä sopeutui aiheutettuun häiriöön. Uni nielaisi, ja vastasi mihin tahansa kuin elävä organismi. Uni hyväksyi kaiken. Värit loistivat ja kiepuivat huoneessa kuin tuhannet ja taas tuhannet tähdet galakseissa, suuren pimeyden ytimessä. Oli periaatteessa merkityksetöntä, kuka hän oli. Riitti, että oli. Ei ollut silläkään merkitystä, millainen hän oli. Mitä eroa se millekään teki. Uni oli olemassa. Kaikkeuden suunnattoman suuri illuusio.
Unessani keskustelin härän kanssa. Oikeastaan hän ei ollut härkä, vaan härän ja ihmisen yhdistelmä. Olennolla oli härän pää ja ihmisen ruumis. Pilkkasin sekasikiötä avoimesti, sillä pidin häntä naurettavana mytologian heijasteena jostain lukemastani. Minä kyllä tunsin hänen tarinansa, mutta kieltämättä hieman hämmennyin taruhahmon ilmestymistä huoneeseeni, joka taas - ja toistuvasti - oli irronnut perustuksiltaan, ja matkasi nyt jossain muussa ulottuvuudessa muuttuneena, ei makuuhuoneeksi, tai hullujenhuoneeksi, vaan ainoaksi mahdolliseksi tilaksi olla. Ymmärsin, että ulkopuolellani ei ollut mitään. Ei ollut paluuta, ei tulevaisuutta. Ei ikkunaa mihinkään, ei ovea, ei ääniä ympäröivän. Ei mitään. Näytin härälle keskisormea ja vaadin häntä painumaan vittuun unestani. Unet olivat minun omaisuuttani, eikä niihin tunkeuduta sisään väkisin. Niihin ei oltu painettu, eikä siten lähetetty kutsukortteja kenellekään. Olin ainoassa paikassa, jossa saatoin olla yksin, mukanani vain tarpeellinen. Merkityksetön oli jäänyt kauas taa.
Vuoteella makaava ihmisnainen liikutteli luomien piiloissa silmiään, kuin olisi katsellut jotain ohikiitävää, kuten elämää, katsomatta sitä silmiin. Tämän kaltaisia näihin luoliin lähetetään: nuoria palvelijoita, jotka revin kappaleiksi ja paiskon syvyyksiin, imettyäni ensin heistä irti elämän, jokaisesta luusta sen ytimen. He rakastavat omaa kauhuaan, sitä hetkeä, kun jokainen mahdollinen säie katkeaa, ja he putovat janoni armoille. Armon varaan, jota ei ole. He tulevat, kävelevät kohti - ja kuolevat. Tätä ennen he huutavat, kirkuvat ja parkuvat, anelevat ja vaikertavat. Sitten he kuolevat. Toiset sammuvat aikaisemmin kuin toiset, ja toiset vasta epäinhimillisten tuskien jälkeen. Olen potkinut syvyyksiin yhä puhuvia päitä, kuunnellut tarinoita rakkaudesta ja palvonnasta, alistumisesta, ja potkinut kaiken tuon syvyyksiin. He halkeavat allani, vuotavat verta seivästettynä, hajovat voimaani, mutta he silti tulevat. He tulevat aina. Ei ole ketään yksilöä, ei yhtään nimeä. On vain se, että he tulevat. Ja tulevat.
Vuoteella makaava nainen ei ollut enää nuori nainen, vaan vedenjakajalla kelluva naaras. Hän tuntui keikkuvan kuolemanputouksen ja oman jumaluutensa välisessä tilassa, jossa oli helppo kohdata kaikenlaisia, vaikeitakin asioita. Hän tuntui olevan erikoistapaus. Hänessä oli jotain ylimääräistä. Hän ei haissut yhtä pahalle kuin neitsyys, viattomuus ja arkuus, silkka pelko. Hän ei ollut mennyt polvilleen, vaan noussut minua vastaan, härkää. Revin naisen vaatteet kappaleiksi, ja alta paljastui ihmislihaa, läpikuultavaa ja hohtavaa. Silmät. Ne eivät lopettaneet liikkumistaan. Ruumis näytti makaavalta, pehmeältä patsaalta, joka pyöri olemassaolon ja olemattomuuden välitilassa. Työnsin turpani levitettyjen reisien väliin ja nuuhkaisin, nuolaisin. Kieleni tunkeutui onkaloihin ja luoliin, ihmisuumeniin. Lämmintä ja kosteaa kuin paratiisissa. Kaikenlaisia outoja hedelmiä roikkui ympäröivissä puissa, ja latvuksista kuului marakattien räksytys ja natina. Hyönteisiä, puunrungon mittaisia tuhatjalkaisia ja outoja narahduksia, kahinaa. Joet virtasivat halki maiseman sameina ja täynnä kuolemaa, teräviä hampaita ja loiskahduksia. Kukat nousivat ylös maasta ja pyydystivät lehdille laskeutuvaa, erehtynyttä. Surutta. Maailma huojui hänen sisällään, syntyi ja kuoli. Päättymättä. Mylvin hänen päällään, hän pyöritteli silmiään luomien alla ja hohti kuin jumalten veltto patsas.
(Hih)
Havahduttuani, uni jäi vuoteelle makaamaan. Nousin itse ylös. Näin mitä hän näki, mutta hän ei nähnyt minua. Hän ei ollut täällä, vaan itsessään, heijasteli inhimillisyyttään ympäristöön, muokkasi sitä, poimi osia, ja siirteli niitä toisiin paikkoihin. Kuin lapsi olisi leikkinyt leikkiä, jossa säännöt elivät sitä mukaa, kuinka leikki eteni. Koskettaessani jotain kohtaa unessa, uni muutti muotoaan, ja reagoi välittömästi muuttuneeseen tilanteeseen, sekä sopeutui aiheutettuun häiriöön. Uni nielaisi, ja vastasi mihin tahansa kuin elävä organismi. Uni hyväksyi kaiken. Värit loistivat ja kiepuivat huoneessa kuin tuhannet ja taas tuhannet tähdet galakseissa, suuren pimeyden ytimessä. Oli periaatteessa merkityksetöntä, kuka hän oli. Riitti, että oli. Ei ollut silläkään merkitystä, millainen hän oli. Mitä eroa se millekään teki. Uni oli olemassa. Kaikkeuden suunnattoman suuri illuusio.
Unessani keskustelin härän kanssa. Oikeastaan hän ei ollut härkä, vaan härän ja ihmisen yhdistelmä. Olennolla oli härän pää ja ihmisen ruumis. Pilkkasin sekasikiötä avoimesti, sillä pidin häntä naurettavana mytologian heijasteena jostain lukemastani. Minä kyllä tunsin hänen tarinansa, mutta kieltämättä hieman hämmennyin taruhahmon ilmestymistä huoneeseeni, joka taas - ja toistuvasti - oli irronnut perustuksiltaan, ja matkasi nyt jossain muussa ulottuvuudessa muuttuneena, ei makuuhuoneeksi, tai hullujenhuoneeksi, vaan ainoaksi mahdolliseksi tilaksi olla. Ymmärsin, että ulkopuolellani ei ollut mitään. Ei ollut paluuta, ei tulevaisuutta. Ei ikkunaa mihinkään, ei ovea, ei ääniä ympäröivän. Ei mitään. Näytin härälle keskisormea ja vaadin häntä painumaan vittuun unestani. Unet olivat minun omaisuuttani, eikä niihin tunkeuduta sisään väkisin. Niihin ei oltu painettu, eikä siten lähetetty kutsukortteja kenellekään. Olin ainoassa paikassa, jossa saatoin olla yksin, mukanani vain tarpeellinen. Merkityksetön oli jäänyt kauas taa.
Vuoteella makaava ihmisnainen liikutteli luomien piiloissa silmiään, kuin olisi katsellut jotain ohikiitävää, kuten elämää, katsomatta sitä silmiin. Tämän kaltaisia näihin luoliin lähetetään: nuoria palvelijoita, jotka revin kappaleiksi ja paiskon syvyyksiin, imettyäni ensin heistä irti elämän, jokaisesta luusta sen ytimen. He rakastavat omaa kauhuaan, sitä hetkeä, kun jokainen mahdollinen säie katkeaa, ja he putovat janoni armoille. Armon varaan, jota ei ole. He tulevat, kävelevät kohti - ja kuolevat. Tätä ennen he huutavat, kirkuvat ja parkuvat, anelevat ja vaikertavat. Sitten he kuolevat. Toiset sammuvat aikaisemmin kuin toiset, ja toiset vasta epäinhimillisten tuskien jälkeen. Olen potkinut syvyyksiin yhä puhuvia päitä, kuunnellut tarinoita rakkaudesta ja palvonnasta, alistumisesta, ja potkinut kaiken tuon syvyyksiin. He halkeavat allani, vuotavat verta seivästettynä, hajovat voimaani, mutta he silti tulevat. He tulevat aina. Ei ole ketään yksilöä, ei yhtään nimeä. On vain se, että he tulevat. Ja tulevat.
Vuoteella makaava nainen ei ollut enää nuori nainen, vaan vedenjakajalla kelluva naaras. Hän tuntui keikkuvan kuolemanputouksen ja oman jumaluutensa välisessä tilassa, jossa oli helppo kohdata kaikenlaisia, vaikeitakin asioita. Hän tuntui olevan erikoistapaus. Hänessä oli jotain ylimääräistä. Hän ei haissut yhtä pahalle kuin neitsyys, viattomuus ja arkuus, silkka pelko. Hän ei ollut mennyt polvilleen, vaan noussut minua vastaan, härkää. Revin naisen vaatteet kappaleiksi, ja alta paljastui ihmislihaa, läpikuultavaa ja hohtavaa. Silmät. Ne eivät lopettaneet liikkumistaan. Ruumis näytti makaavalta, pehmeältä patsaalta, joka pyöri olemassaolon ja olemattomuuden välitilassa. Työnsin turpani levitettyjen reisien väliin ja nuuhkaisin, nuolaisin. Kieleni tunkeutui onkaloihin ja luoliin, ihmisuumeniin. Lämmintä ja kosteaa kuin paratiisissa. Kaikenlaisia outoja hedelmiä roikkui ympäröivissä puissa, ja latvuksista kuului marakattien räksytys ja natina. Hyönteisiä, puunrungon mittaisia tuhatjalkaisia ja outoja narahduksia, kahinaa. Joet virtasivat halki maiseman sameina ja täynnä kuolemaa, teräviä hampaita ja loiskahduksia. Kukat nousivat ylös maasta ja pyydystivät lehdille laskeutuvaa, erehtynyttä. Surutta. Maailma huojui hänen sisällään, syntyi ja kuoli. Päättymättä. Mylvin hänen päällään, hän pyöritteli silmiään luomien alla ja hohti kuin jumalten veltto patsas.
(Hih)
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olen hieman pettynyt. Tuo ei juurikaan tunnelmaltaan eronnut heteropornosta, paitsi että oli tietysti verbaalisesti rikkaampaa.
Mjoo
On tapahtunut varmaan jonkinlainen inhimillinen virhe.
(Reps)
Erona tietysti se, että heteropornossa naiset tulevat hyvin harvoin.
Mjaa
Onko tuo ihan tieto vai mutu?
Höh
Mun käsittääkseni heti kun nainen tulee, niin poksahtaa mieskin. Ehkä jotain lumevaikutusta.
Useimmat heteroparien naisten "tulemiset" ovat teeskenneltyjä. Eivät kaikki tietenkään, mutta kyllä nainen näkee aika selvästi, milloin filmataan. :D
Siis puhuin reaalielämästä. Elämässä harrastetaan aivan sairaan paljon seksiä, jos ei olla netissä.
Mutta mistä minäkin polo mitään tietäisin.
(naurua)
Keskustelussamme ei ole mitään indikaatiota, jonka perusteella olisi voinut päätellä, että puheenaihe vaihtui pornosta reaalielämään. Joten hyvä että ilmoitit asiasta. :)
En ikävä kyllä ole reaalielämässä tarkkaillut muiden parien seksiä kuin sellaisten, joissa olen ollut itse osallisena. Ja niistä vasta viimeisin sisälsi molempien osapuolten tulemisia. Otos ei riitä mielipiteen muodostamiseen reaalielämästä.
Mjaa
Kyllähän nyt ihmiset herranjumala keskustelevat keskenään.
(Reps)
Mitä halusitkaan tietää?
Mjaa-a
Tuo oli paha kysymys. Ei mulla oikeastaan ole mitään kysyttävää. Tai siis ei noin äkkisiltään juolahda mieleen.
Se mulle tuli mieleen, että voiko ihmisen katse todella muistuttaa hain katsetta?
Viittaan tässä postaamaani Monica Belluccin imutteluun Rothmans-kevytsavukkeensa kanssa ulkoilmaravintolamiljöössä.
Ensivaikutelmani oli tämä. Mutta tähän kuitenkin vastataan että kokemus riippuu täysin minusta (eli kokijasta).
"Ensivaikutelmani oli tämä. Mutta tähän kuitenkin vastataan että kokemus riippuu täysin minusta (eli kokijasta)."
Kyllä kai se voi muistuttaa hain katsetta.
Jos minä tähän vastaisin, sanoisin kuitenkin, etten ole koskaan nähnyt hain katsetta. Ja olen perin iloinen siitä.
Itse en oikein pidä saalistus- tai petoeläinvertauksista, kun puhutaan ihmisistä. Kaikenlainen petokäyttäytyminen ihmisissä on yleensä sylin puutetta. :(
"Onko tuo ihan tieto vai mutu?"
Ok. Tuo kysymys taisi kuulua vielä pornon puolelle.
Vaihdan itsekin nyt vähän puheenaihetta. Korpikuusen kanto kaatuu pian päälle, mutta jatkan niin kauan kuin jaksan.
Tarinoissasi on toisinaan hahmoja, joihin päähenkilö suhtautuu avoimen vihamielisesti tai torjuvasti. Kerran aikaisemmin päähenkilön sisällä oli "jokin" epämiellyttävä juttu, ja nyt tämä sekasikiö, jota päähenkilö pilkkaa. Miksi näiden hahmojen ja päähenkilön välille ei synny keskustelua? Ne keskustelut kertoisivat mielenkiintoisia asioita päähenkilöstä.
Vai onko tarkoitus kokea kaikki kuin teknomusiikkina: ilman sanoja?
Mjoo
Hyvä kysymys. Käsittääkseni dialogin puute viittaa vahvasti siihen, että huoneessa on vain yksi henkilö, joka ei käy dialogia itsensä kanssa, mutta epätoivoisesti pyrkii siihen. Tässä mun nähdäkseni on ikivanha kliseinen satu paikalla, jossa on kaunotar ja hirviö samassa koneessa sen moottorina. Ristiriita, sekä yhteentörmäys, on väistämätön.
Toi teknovertaus oli oikein hauska.
Lisäksi en itsekään jaksa enää valikoida oikeanlaisia liikennevaloja ruudulleni.
Jatkamme myöhemmin. Peikko toivottaa yötä ja huiskuttaa häntäänsä.