Schöne neue extrawelt
Tapasin naisen, josta tapasin tapasin ensimmäiseksi tämän silmät. En muista tavanneeni hänessä mitään muuta. Heti käännyttyäni ympäri, ne olivat edessäni. Hälinä sammui. Ajatukseni ja teennäinen kiihoiluni sammuivat. Katkaisijasta käännettiin, ja pimeys edessäni otti täydellisen vallan. En saanut itseäni revityksi irti tilanteesta. Olin hämmentynyt, avuton ja lamaantunut. Kuulin sanoja, tunsin huulten liikkeet, hengityksen, parfyymin, sekä toiseuden olemassaolon, mutta halvaannuttava katse sabotoi kaikki liikeyritykset, joista etäinen minuus haaveili kuin lapsi liikahtaakseen sijoiltaan edes hieman kohti aikuisuutta.
Tuijotin kuin kuolleeseen yöhön, joka ei irrottanut otettaan, vaan vetäytyi hetki hetkeltä lähemmäs ympärillään rajaavat tarkkaavaisuuden laiskat kaaret. Silmät olivat auki, mutta kiinni. Ja jos ponnistelin nähdäkseni välähdyksen inhimillisyydestä, epäonnistuin. Musta kalvo ei näyttänyt pohjaansa, yö ei olemustaan, kuolema ei tarkoitustaan. Silti se tuijotti sisääni. Värähtämättä. Epäröimättä millään lailla. Pimeys omisti hetken, hallitsi sitä ja näki sen mikä ei ollut nähtävissä.
Ympäröivä meteli oli kova, sillä paikalle oli saapunut suuri joukko ihmisiä, ja ilta kulki jo pitkällä. Ravintola oli muuttunut istumapaikkaravintolasta seisomapaikkaravintolaksi, ja jokainen yksilö pyrki huutamaan muiden yli, jotta tulisi kuulluksi. Ja tämä kaikki tapahtui täsmälleen samaan aikaan. Ja jos mahdollista, niin lisääntyvällä volyymilla. Tällainen tila oli periaatteessa mahdoton, sillä ihmisäänen voima oli rajallinen.
Kuitenkin häheäksi rääkyminen metelissä oli yhtä arkipäiväistä kuin oli normaali puhe ilman häiriötekijöitä. Ihmisiä saattoi istua keskustelemassa puiston poluilla, puiston penkeillä tai puistoa kiertävillä jalkakäytävillä. He saattoivat kävellä puiston rantapenkereillä ja heitellä puiston sorsille leivänpalasia, pullaa, keksinmuruja. Missä tahansa saattoi kävellä ja keskustella huutamatta, mutta ei ravintolassa.
Pimeän katse kuiskasi minulle täysin selvästi täysin selvät sanat. Ilmeettä. Kuulin ne selvästi. Niissä tai niiden artikulaatiossa ei ollut moitittavaa, ja ne olivat kauniit sanat, ystävälliset ja lempeät, selväjärkiset ja pursuivat emotionaalista intensiteettiä. Kuitenkin ääni oli vain kuiskaus sietämättömässä metelissä, kaaoksessa ja välkkeessä, ihmisen loputtomassa kilinässä. Lyhyt lause oli siitä huolimatta sekä ymmärrettävin, että äänimaailmaltaan kaikista kantavin. Minulle ei jäänyt mikään lauseessa tai sen välittämässä tunteessa epäselväksi.
- Kuka se oli?
- En tiedä. En kysynyt nimeä.
- Siis tuli vain ja et kysynyt nimeä?
- Niin.
- Mitä se sanoi sulle?
- Ei mitään.
(Naurua)
Tapasin naisen, josta tapasin tapasin ensimmäiseksi tämän silmät. En muista tavanneeni hänessä mitään muuta. Heti käännyttyäni ympäri, ne olivat edessäni. Hälinä sammui. Ajatukseni ja teennäinen kiihoiluni sammuivat. Katkaisijasta käännettiin, ja pimeys edessäni otti täydellisen vallan. En saanut itseäni revityksi irti tilanteesta. Olin hämmentynyt, avuton ja lamaantunut. Kuulin sanoja, tunsin huulten liikkeet, hengityksen, parfyymin, sekä toiseuden olemassaolon, mutta halvaannuttava katse sabotoi kaikki liikeyritykset, joista etäinen minuus haaveili kuin lapsi liikahtaakseen sijoiltaan edes hieman kohti aikuisuutta.
Tuijotin kuin kuolleeseen yöhön, joka ei irrottanut otettaan, vaan vetäytyi hetki hetkeltä lähemmäs ympärillään rajaavat tarkkaavaisuuden laiskat kaaret. Silmät olivat auki, mutta kiinni. Ja jos ponnistelin nähdäkseni välähdyksen inhimillisyydestä, epäonnistuin. Musta kalvo ei näyttänyt pohjaansa, yö ei olemustaan, kuolema ei tarkoitustaan. Silti se tuijotti sisääni. Värähtämättä. Epäröimättä millään lailla. Pimeys omisti hetken, hallitsi sitä ja näki sen mikä ei ollut nähtävissä.
Ympäröivä meteli oli kova, sillä paikalle oli saapunut suuri joukko ihmisiä, ja ilta kulki jo pitkällä. Ravintola oli muuttunut istumapaikkaravintolasta seisomapaikkaravintolaksi, ja jokainen yksilö pyrki huutamaan muiden yli, jotta tulisi kuulluksi. Ja tämä kaikki tapahtui täsmälleen samaan aikaan. Ja jos mahdollista, niin lisääntyvällä volyymilla. Tällainen tila oli periaatteessa mahdoton, sillä ihmisäänen voima oli rajallinen.
Kuitenkin häheäksi rääkyminen metelissä oli yhtä arkipäiväistä kuin oli normaali puhe ilman häiriötekijöitä. Ihmisiä saattoi istua keskustelemassa puiston poluilla, puiston penkeillä tai puistoa kiertävillä jalkakäytävillä. He saattoivat kävellä puiston rantapenkereillä ja heitellä puiston sorsille leivänpalasia, pullaa, keksinmuruja. Missä tahansa saattoi kävellä ja keskustella huutamatta, mutta ei ravintolassa.
Pimeän katse kuiskasi minulle täysin selvästi täysin selvät sanat. Ilmeettä. Kuulin ne selvästi. Niissä tai niiden artikulaatiossa ei ollut moitittavaa, ja ne olivat kauniit sanat, ystävälliset ja lempeät, selväjärkiset ja pursuivat emotionaalista intensiteettiä. Kuitenkin ääni oli vain kuiskaus sietämättömässä metelissä, kaaoksessa ja välkkeessä, ihmisen loputtomassa kilinässä. Lyhyt lause oli siitä huolimatta sekä ymmärrettävin, että äänimaailmaltaan kaikista kantavin. Minulle ei jäänyt mikään lauseessa tai sen välittämässä tunteessa epäselväksi.
- Kuka se oli?
- En tiedä. En kysynyt nimeä.
- Siis tuli vain ja et kysynyt nimeä?
- Niin.
- Mitä se sanoi sulle?
- Ei mitään.
(Naurua)
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tämä tarina vaatii pehmeämmän version Päivänsäde-laulusta:
https://www.youtube.com/watch?v=LOS_UJAXaKU
Mielestäni aivan toisenlaisen.
****
Pirut miehiksi, nainen naamioksi
Luovin ulos väkijoukosta vilkkaalle kadunkulmalle, joka kiilsi sateen jälkeen. Raitiovaunukiskot mutkittelivat valolankoina, risteilivät ja katkeilivat yhtymäkohdissa, kirskuivat yliajettuina. Kolinaa ja sinisiä räiskähdyksiä ajolangoissa. Tummia hahmoja siellä täällä.
Olin varjojen maailmassa sormieni välissä oranssina palava hehku. Valaisin sillä kasvojani. Kukaan ei koskenut minuun, edes vahingossa. Kukaan ei koskettanut minua. Olin kuin musta pylväs kaupungin juurella, katulyhty. He katsoivat, vilkuilivat ja kävelivät ohitse. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä he näkivät tai kokivat. Kenties kauhua, perusteetonta kateutta, tai sitten vain tunsivat uteliaisuutta näkemäänsä kohtaan. Tämä ei kuitenkaan mihinkään riittänyt.
Kissan oli uskallettava. Se oli kissan luonne, tai perustavanlaatuinen ominaisuus. Kissamaisuus tuntui kadonneen sisältäni. Minusta oli tullut hiiri, vikisevä mitättömyys pimeässä kolossaan kaikkea pelkäämässä, järsimässä jotain löytämäänsä. Vedin pitkät savut ja sammutin savukkeen tuhkakuppiin. Se oli tupaten täynnä ja pursusi epätoivoa, sisennettyjä hetkiä.
Kuljin kuolleesta keskustelusta seuraavaan, ja seuraavaan. Ystäväni vaikuttivat vihamiehiltä, sabotööreiltä, sillä minä vaistosin jotain tässä kaikessa, ja se on raastava tunne. Laahauduin vaivoin mukana. Pidin reunasta kiinni ja jalkani hulmusivat jo tyhjyydessä. En ollut enää varma, halusinko. Sitten pöytään jälleen tuotiin tarjotin, ja he räpläsivät hiuksiani, puhuivat minusta, mutta eivät minusta. Jokaisen lausutun lauseen jälkeen jokin pieni kynttilä aina sammui, eivätkä ne syttyneet enää juomalla, lyömällä eivätkä itkemällä, muita kuuntelemalla. Olin matkalla sisemmäs. Matkani oli alkanut juuri silloin kun luulin sen loppuneen, ja hahmoni kaatuneen haluttomana maahan. Katkaisin kaikki yhteyteni kaikkeen, ja luultavasti pelastuin. Pelastin itse itseni. Maailma myrkytti lapsensa, ja lapset söivät toisensa.
Hoiperrellessani kohti asuntoa minulta kysyttiin tietä. Olin aina auliisti neuvonut ihmisiä heidän ongelmissa. Olin katsonut sen perustavanlaatuiseksi ihmisominaisuudeksi, eräänlaiseksi takeeksi ihmisyydestä. Avun kieltäminen ei tullut kysymykseen. Ei missään nimessä, eikä minään kellonaikana. Tuolloin kello oli ollut kolmen, ehkä puolen neljän.
Sinä pitkänä yönä sain tutustua omaan naamiooni. Olin luullut ettei se ole irrotettavissa ja että kasvoni olivat kiinteä osa kokonaisuutta. Näin ei ollut. Ei. Ne riistettiin minulta ja ojennettiin tarkasteltavaksi omiin käsiini. Sain pidellä luomusta ja tehdä sille mitä halusin. En suinkaan hakannut sitä seinään, vaan tutkin taideteosta huolella. Minulla tuntui olevan siihen aivan erityinen suhde, sillä olivathan ne kasvoni. Kasvot, joita rakastettiin ja vihattiin. Se oli minun naamioni, maski, enkä enää tiennyt, mitä oli jäänyt jäljelle. Tämä seikka ei tuntunut vähääkään allekirjoittanutta kiinnostavan. Pitelin omia kasvoja käsissäni ja näin sen mitä muut näkivät.
Ne olivat nuo silmät. Ne eivät olleet ihmisen silmät. Minä en ollut ihminen. Minä en nähnyt mitään, koska sisälläni ei ollut mitään. Ei mitään.
Se oli tuskallinen yö. Opettelin nöyryyttä, avuttomuutta ja alistumista yhden kansakunnallisen verran. Yhden historian verran. Minulle henkilökohtaisesti se oli naiseuteni loppu, mutta jonkin uuden aikakauden alku. Olin saanut silmät.
(Makaaberia naurua)
Kunpa tarinan päähenkilö käsittelisi irrotettua naamiotaan varoen. Naamioita ei koskaan luoda turhaan. Ne ovat hyödyllisimpiä teoksia mitä ihminen voi itselleen tehdä. Irrottamiseen, uudelleenkiinnittämiseen ja mahdolliseen naamion vaihtamiseen tai käytöstä poistamiseen täytyy suhtautua asiaankuuluvalla huolellisuudella ja lempeydellä.
Mjoo
Itselleni jäi täysin epäselväksi seikka, että kuka tarinan päähenkilö on tai oli.
Ehkä sillä ei nyt niin väliä edes ole.
Ei sillä ole väliä. Aika moni voi samaistua hänen kokemuksiinsa.
Mjaa
Mä nyt en muista mitä mä olen kirjoitellut, mutta ihan fine. Mitähän sitten keksisi?
Tossa äsken funtsin, että tuskin kirjoittaisin mitään jos ei olisi musiikkia. Mä kun en osaa kävellä musan soidessa, niin mun on pakko aina istua perseelläni. Tämä taas on todella tylsää, jos ei ole mitään tekemistä.
Eikö olekin loogista?
Lisäksi mä pidän kuvista. Tänään silmiini osui selaillessa piirros, jonka ohitin lähes samalla sekunnilla. Mutta sitten jokin menneessä nosti sormeaan, ja palasin takaisin. Kuva on tässä. Hetken tarkastelun jälkeen räjähdin nauruun.
Misu puskee horsmaa. Biisi on aivan kammottava.
https://www.youtube.com/watch?v=vGCIydqjdlc
(Naurua)
En voi kuunnella kappaletta vielä, mutta kuva puhuttelee minua.
Se sanoo näin: "En ehkä ole enää elossa, mutta jos olisin, saattaisin haluta lisääntyä juuri nyt välittömästi."
Jos näyttöä kääntää, näkee selvemmin, että naisella on aasialaiset kasvonpiirteet. Ne eivät näy niin hyvin, jos tarkastelee kasvoja alkuperäisestä suunnasta.
Mjaa-a
Mä harvemmin kääntelen ruutujani muuten kuin kiinni, mutta jotain ideaa tossa saattaa olla, sillä mä etsin syytä tolle vitun pillille tossa päällä. Nyt vasta tajusin että se luultavasti matkii jotain itämaista tsydeemiä, siis jotain tällasta helvetin riisipeltomusiikkia, jossa on tyyliin pilli ja lehmä, symbaali.
(Naurua)
Taisin saada jonkinlaisen idean.
Mihin hittoon mä heitin sen naamioni?
(Reps)
Mjoo
Tässä taisikin käydä niin että joku heitti sen mun puolesta johonkin.
(Naurua)
Kuulostaa pelottavalta. Millainen olo on naamiosta riisutulla, jos joku on heittänyt hänen naamionsa jonnekin?
Mjaa
Mä ulkoistan ongelmani. En ole mikään Jeanne d'Arc, Jeesus.
(Naurua)
Verkostokumppanuuksien kehittäminen on järkevämpää kuin ulkoistaminen, sillä ulkoistaminen johtaa helposti liian väljiin yhteistyösuhteisiin ja niiden synnyttämiin epäkohtiin.
Jeanne ja Jeesus hoitivat tahoillaan verkostokumppanuuksiaan pääasiassa kunnioitettavasti, mutta uskonnollisten auktoriteettien kanssa olisi kannattanut pyrkiä kestävämpien arvoverkostojen luomiseen. Riippuu tietysti siitä, millainen visio toimintaa ohjaa. Kummankaan visio ei ollut niin vaatimaton kuin hengissä pysyminen. Sen vuoksi voidaan väittää myös, että heidän itseensä kohdistama osaoptimointi oli perusteltua, vaikka se ei auttanutkaan pitämään heitä hengissä.
Tässä aletaan olemaan jo hyvin lähellä absoluuttista totuutta.
Donna, kuulitko tuota?! Lähellä absoluuttista totuutta!
Mjaa
Mä olen aina pitänyt sua todella älykkäänä ja mielenkiintoisena ihmisenä, jolla on aina plakkarissa valmiina jokin täysin käsittämätön käsite, kuten tässä tapauksessa tuo "osaoptimointi."
Muutenhan tämä on suhteellisen simppeliä kauraa.
No, osaoptimointi nyt on ihan nyhtökauraa: optimointi tarkoittaa pyrkimystä koko verkoston parhaaseen mahdolliseen toimintaan. Osaoptimointi tarkoittaa, että osa verkostosta optimoi vain omaa toimintaansa ja verkosto kokonaisuutena kärsii.
Mutta olet oikeassa, minulla on aina plakkarissa jokin täysin käsittämätön käsite, enkä koskaan väsy niiden viljelemiseen. 🤓