Mikä musiikki ja kenen tekemänä on saanut aikaan vaikutuksen sinussa? En tarkoita mitään fanimaista vaikutusta, vaan tunnetta jostain tietyllä tapaa ainutlaatuisesta. Koko musiikin kirjo on käytettävissä. Laittakaa vaikka kymmenen vaikuttavinta.
Omani ...
ABBA - pop-musiikki ei purkkamaisuudellaan yleensä vakuuta, mutta ABBA teki poikkeuksen. Mielestäni bändissä näkyy lahjakkuus musiikintekemiseen. Yksinkertaisista aineksista on onnistuttu nopeasti työstämään liuta ajatonta ja helposti omaksuttavaa musiikkia.
Leevi And The Leavings - Gösta Sundqvistin kuoleman myötä suomalainen sanaseppoilu menetti paljon. Edelleenkin, ihailen heppoisista lähtökohdista luotuja biisejä. Taito, jolla helppo arkinen tarina saadaan elämään aivan omaa elämäänsä, kertoo lahjakkuudesta. Sitä Göstalla oli.
Nick Cave And The Bad Seeds - Innostuin miehen tuotannosta "Murder Balladsin" jälkeen. Kuten edellinenkin, Nick Cave on suurlahjakkuus. Täysin omanlainen, mutta melankolinen tyyli. Upeaa!
Sentenced - puhuttaessa melankoliasta, tämä bändi laulaa siitä (valitettavasti lopettaa keväällä) myöskin tyylilleen uskollisena - melodisesti, hirttosilmukka kaulassa ja partaterä ranteilla. Potkii persettä ja puhuttelee.
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - pidän parista bändin albumista todella paljon. Itku Pitkästä Ilosta on mielestäni paras tähän asti tehty Suomi-metalli albumi. Suomalaisen miehen musiikkia! Hyvä livebändi!
Red Hot Chili Peppers - tämä on rehellistä rokkia. Harva bänd kykenee tekemään melkeinpä parhaimmat tuotantonsa jo kypsyneenä. Mielessäni kävi Mother's Milkin jääneen RHCP:n parhaaksi, mutta bändi tuli takaisin By The Way- ja Californication -albumeilla. Tästä suuri hatunnosto!
Testament - melodista mättöä, Chuck Billyn ääni, myös mahdottoman kova livebändi. Jos metalli on keino rauhoittua, kuunneltuaan Testamenttia/Slayeriä puolitoista tuntia on äärimmäisen harmonisessa tilassa ja maailmassa ei ole mitään vialla. Ja, Slayer-Lombardo rummuissa!
(Tässä kuuluisi olla paikka Slayerille, mutta vain kymmenestä valinnasta oli puhe ...)
Black Sabbath - Ozzy, Ozzy, Ozzy ... miehen ja hänen bändinsä kulta-ajat ovat käsittämättömät. Heidän ansionsa tiedämme, ei kommenttia.
Devin Townsend Band - Musiikillinen lahjakkuus ja monipuolisuus saa aivan uudet puitteet tämän myötä. Musiikkia, jota ei kykene lokeroimaan, hienoa, pirun hienoa! Sopii vastaukseksi kysymyksen alle: "Mitä musiikki on?"
Metallica - viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä - todellakaan. Vanhan Metallican, thrashin, uskollisena kannattajana en uskalla jättää tätä nimeämättä. Ei silti, rock-kategoriassa katson Load- ja Reload -hässäkätkin varsin ansioituneiksi rokkilevyiksi, mutta vain sellaisiksi. Hetfieldin ääni kitaroineen, Master, Sandman, Sanitarium, Unforgiven, Four Horseman, Seek And Destroy, etc., etc, etc., upea bändi ja paras ikinä näkemäni live-esiintyminen.
Jatkamalla listaa kolminkertaiseksi, siihen olisivat päässeet suurinpiirtein kaikki arvostamani bändit, mutta kymmenen riittäköön nyt.
Omani ...
ABBA - pop-musiikki ei purkkamaisuudellaan yleensä vakuuta, mutta ABBA teki poikkeuksen. Mielestäni bändissä näkyy lahjakkuus musiikintekemiseen. Yksinkertaisista aineksista on onnistuttu nopeasti työstämään liuta ajatonta ja helposti omaksuttavaa musiikkia.
Leevi And The Leavings - Gösta Sundqvistin kuoleman myötä suomalainen sanaseppoilu menetti paljon. Edelleenkin, ihailen heppoisista lähtökohdista luotuja biisejä. Taito, jolla helppo arkinen tarina saadaan elämään aivan omaa elämäänsä, kertoo lahjakkuudesta. Sitä Göstalla oli.
Nick Cave And The Bad Seeds - Innostuin miehen tuotannosta "Murder Balladsin" jälkeen. Kuten edellinenkin, Nick Cave on suurlahjakkuus. Täysin omanlainen, mutta melankolinen tyyli. Upeaa!
Sentenced - puhuttaessa melankoliasta, tämä bändi laulaa siitä (valitettavasti lopettaa keväällä) myöskin tyylilleen uskollisena - melodisesti, hirttosilmukka kaulassa ja partaterä ranteilla. Potkii persettä ja puhuttelee.
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - pidän parista bändin albumista todella paljon. Itku Pitkästä Ilosta on mielestäni paras tähän asti tehty Suomi-metalli albumi. Suomalaisen miehen musiikkia! Hyvä livebändi!
Red Hot Chili Peppers - tämä on rehellistä rokkia. Harva bänd kykenee tekemään melkeinpä parhaimmat tuotantonsa jo kypsyneenä. Mielessäni kävi Mother's Milkin jääneen RHCP:n parhaaksi, mutta bändi tuli takaisin By The Way- ja Californication -albumeilla. Tästä suuri hatunnosto!
Testament - melodista mättöä, Chuck Billyn ääni, myös mahdottoman kova livebändi. Jos metalli on keino rauhoittua, kuunneltuaan Testamenttia/Slayeriä puolitoista tuntia on äärimmäisen harmonisessa tilassa ja maailmassa ei ole mitään vialla. Ja, Slayer-Lombardo rummuissa!
(Tässä kuuluisi olla paikka Slayerille, mutta vain kymmenestä valinnasta oli puhe ...)
Black Sabbath - Ozzy, Ozzy, Ozzy ... miehen ja hänen bändinsä kulta-ajat ovat käsittämättömät. Heidän ansionsa tiedämme, ei kommenttia.
Devin Townsend Band - Musiikillinen lahjakkuus ja monipuolisuus saa aivan uudet puitteet tämän myötä. Musiikkia, jota ei kykene lokeroimaan, hienoa, pirun hienoa! Sopii vastaukseksi kysymyksen alle: "Mitä musiikki on?"
Metallica - viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä - todellakaan. Vanhan Metallican, thrashin, uskollisena kannattajana en uskalla jättää tätä nimeämättä. Ei silti, rock-kategoriassa katson Load- ja Reload -hässäkätkin varsin ansioituneiksi rokkilevyiksi, mutta vain sellaisiksi. Hetfieldin ääni kitaroineen, Master, Sandman, Sanitarium, Unforgiven, Four Horseman, Seek And Destroy, etc., etc, etc., upea bändi ja paras ikinä näkemäni live-esiintyminen.
Jatkamalla listaa kolminkertaiseksi, siihen olisivat päässeet suurinpiirtein kaikki arvostamani bändit, mutta kymmenen riittäköön nyt.
Vastaukset 5
Vanhimmat
minuun on eniten vaikuttanut hevimusiikki. Ja mitenkö se on vaikuttanut? No minusta on tullu ihan hullu..
Muhun on vaikuttanut eniten ilman muuta seuraava:
Maailmassa on monia loistavia heavyrumpaleita, mutta on vain yksi joka on täysin ylitse muiden: Hän on Kissin legendaarinen PETER CRISS. Criss soittaa täysin omassa kastissaan vertailtaessa häntä muihin rumpaleihin. Edes ex-kiss rumpalit Singer ja Carr eivät pääse lähellekään siihen agressiivisenn atmosfääriin jonka Criss luo rumpusooloillaan. Crissillä on aivan omintakeinen ja kopioimaton tyyli. Hänen soittonsa on hyvin persoonallinen ja pelkästään nauhahalta kuulemalta voi todeta, että siellä soittaa legendaarinen Criss. Criss on kaikkienaikojen rumpali, ikoni eläessään. Tuskin Kiss olisi koskaan noussut maailmanmaineeseen ilman karismaattista ja upeaa Crissiä. Kissin alamäki alkoikin Crissin poistuttua kuvioista ja uusi tuleminen tuli vasta kun ReUnion toteutui Crissin johdolla. Toivon, että Crissille pitkää ikää, sillä hänen kaltaistaan rumpalia tuskin enää koskaan näemme. Criss elää ikuisesti .
Listaanpa vain tärkeimmät all-time suosikit, eli:
1. Black Sabbath
2. Mana Mana
3. Misfits/Samhain/Danzig
Vaikutteita omaan soitantoon ja kuunteluun ovat myös antaneet miltei kaikki Doom-bändit Pentagramista ja Witchfinder Generalista lähtien. Suomen kovin bändi tällä hetkellä on Reverend Bizarre.
Vaikutksia on niin monia, mutta mitä nyt niistä muistan/tiedostan:
Tärkeimmäksi nousee luultavamminkin QUEEN. sitä tuli kuunetlua koko pieni lapsuus, ja sen kaveriksi nousee myös ABBA. Eli juuri sitä mitä vanhemmat kuuntelee sitä kuuntelee lapsikin. Vilahtihan siellä sitten joukossa jotain AC/DC:tä mutta eipä nyt suuria vaiukutuksia ollut.
Sitten myöhemmässä vaiheessa - unhdettuani rokin ja kiinnostuksen musiikkin (joskus ala-asteen lopussa) iski NIGHTWISH. Eipä siinä mitään, myönnän että se on minulle hyvin tärkeä yhtye jota on tullut kuunneltua paljon, vaikka ei nyt sitten enään oikeastaan yhtään. Uraa seuraan vieläkin - ja kiitos tämän yhtyeen tajuan sen että metalliseen musiikkiin voi sopia naisääni.
Sitten myöhemmin mukaan astui tuo NWOBHM veteraani IRON MAIDEN. Erittäin suuri vaikuttaja, varsinkin Steve Harris jonka takia halusin ruveta soittamaan itsekkin bassoa. Nyttemmin myös McBrain toimii innoittajana. Saivat pojat minut kokeilemaan taitojani kirjoittanakin (ja sille tielle sitten jäin - taidoista ei sitten olekkaan niin tietoa). Maiden on kiistaton innoittaja. BLACK SABBATH seurasi Maidenia aika hyvin, mutta ei saanut aikaan samanlaista kipiniää. Hyvää musiikkiahan se on, mutta ei ehkä tarpeeksi energistä - tosin sitä on tullut soitettua sitten senkin edestä.
Sitten seuraa tämä teinikliseevaihe eli CHILDREN OF BODOM. Bodomia tuli kuunneltua ihan hyvä aikaa ja antaumuksella, ja sitä kautta aukesi paremmin sitten tämä mörinälaulun käyttö. Bodomia paremmin iski IN FLAMES joka sai minutkin harjoittelemaan mörinää jaa harkitsevani rankemman metallin soittoa Maidenmaisen sankarimeiningin sijaan. Samaan kastiin upotetaan vielä sitten sivumainitana DIMMUT. Saivat minut tajuamaan että black ja death on erilaista. Jee.
Sitten seuraa pudotus (tai nousu) kun kuvioihin astuu DEICIDE. Deiciden levy oli pienenmoinen vahinko-ostos, mutta sitä paremmin se vakuutti. Eipä enään mikään kevytmelometalli ollutkaan niin hauskaa. Deiciden kautta tajusin todella että tätä haluan tehdä. Samoihin aikoihin kuvioihin tuli myös DARKTHRONE joka jätti myös pysyvän vaikutuksen, ja herätti kiinnostukseni blackmetallia kohtaan. Siitä ei olla vieläkään toivuttu.
Loppuvaiheilla tulevat mukaan sitten MARDUK sekä CARCASS, NASUM, MORBID ANGEL ja monet muut. Näiden ansiosta sitten sitä melkeinpä pysyvästi alkoi melometalli vaikuttamaan ehkä tylsähköltä ja jotenkin vaan niin kovin muoviselta (en pidä kliinisistä saundeista).
Siinäpä se lyhykäisyydessään.
Vaikutksia on niin monia, mutta mitä nyt niistä muistan/tiedostan:
Tärkeimmäksi nousee luultavamminkin QUEEN. sitä tuli kuunetlua koko pieni lapsuus, ja sen kaveriksi nousee myös ABBA. Eli juuri sitä mitä vanhemmat kuuntelee sitä kuuntelee lapsikin. Vilahtihan siellä sitten joukossa jotain AC/DC:tä mutta eipä nyt suuria vaiukutuksia ollut.
Sitten myöhemmässä vaiheessa - unhdettuani rokin ja kiinnostuksen musiikkin (joskus ala-asteen lopussa) iski NIGHTWISH. Eipä siinä mitään, myönnän että se on minulle hyvin tärkeä yhtye jota on tullut kuunneltua paljon, vaikka ei nyt sitten enään oikeastaan yhtään. Uraa seuraan vieläkin - ja kiitos tämän yhtyeen tajuan sen että metalliseen musiikkiin voi sopia naisääni.
Sitten myöhemmin mukaan astui tuo NWOBHM veteraani IRON MAIDEN. Erittäin suuri vaikuttaja, varsinkin Steve Harris jonka takia halusin ruveta soittamaan itsekkin bassoa. Nyttemmin myös McBrain toimii innoittajana. Saivat pojat minut kokeilemaan taitojani kirjoittanakin (ja sille tielle sitten jäin - taidoista ei sitten olekkaan niin tietoa). Maiden on kiistaton innoittaja. BLACK SABBATH seurasi Maidenia aika hyvin, mutta ei saanut aikaan samanlaista kipiniää. Hyvää musiikkiahan se on, mutta ei ehkä tarpeeksi energistä - tosin sitä on tullut soitettua sitten senkin edestä.
Sitten seuraa tämä teinikliseevaihe eli CHILDREN OF BODOM. Bodomia tuli kuunneltua ihan hyvä aikaa ja antaumuksella, ja sitä kautta aukesi paremmin sitten tämä mörinälaulun käyttö. Bodomia paremmin iski IN FLAMES joka sai minutkin harjoittelemaan mörinää jaa harkitsevani rankemman metallin soittoa Maidenmaisen sankarimeiningin sijaan. Samaan kastiin upotetaan vielä sitten sivumainitana DIMMUT. Saivat minut tajuamaan että black ja death on erilaista. Jee.
Sitten seuraa pudotus (tai nousu) kun kuvioihin astuu DEICIDE. Deiciden levy oli pienenmoinen vahinko-ostos, mutta sitä paremmin se vakuutti. Eipä enään mikään kevytmelometalli ollutkaan niin hauskaa. Deiciden kautta tajusin todella että tätä haluan tehdä. Samoihin aikoihin kuvioihin tuli myös DARKTHRONE joka jätti myös pysyvän vaikutuksen, ja herätti kiinnostukseni blackmetallia kohtaan. Siitä ei olla vieläkään toivuttu.
Loppuvaiheilla tulevat mukaan sitten MARDUK sekä CARCASS, NASUM, MORBID ANGEL ja monet muut. Näiden ansiosta sitten sitä melkeinpä pysyvästi alkoi melometalli vaikuttamaan ehkä tylsähköltä ja jotenkin vaan niin kovin muoviselta (en pidä kliinisistä saundeista).
Siinäpä se lyhykäisyydessään.