Case S
Click Studios, Los Angeles.
Katselin Boostieni puhtaita kärkiä. Adidakset näyttivät virkatuilta. En ole pitänyt niistä lainkaan. Ne olivat suorastaan naurettavan näköiset lenkkarit, ja lisäksi mustat muoviraidat painoivat jalan sisäsyrjää niin, että alle oli laitettava laastari, muuten iho menisi rikki. Paskat tossut, mietin ja selasin kameran kuvia. Pelkää paskaa. Mitä huonompi malli niin sitä enemmän kuvia. Jotkut vain astuvat sisään, asettuvat aloilleen ja kuva on valmis. Parhaimmassa tapauksessa tarvitaan vain viisi otosta, ja tulos on absoluuttinen, sekä kyseistä persoonaa ilmentävä, mutta silti kuvaa kolmansille osapuolille myyvä. Kuvaan ilmestyy syvyyttä ilmaiseksi. Kuvaan saadaan sielu. Näin ei tällä kertaa ollut käynyt. Kameran olisi voinut heittää roskiin. Se ei pystynyt tekemään ihmeitä, eikä siltä sellaisia voinut vaatia.
Sisään astunut pitkä vaalea tennispelaaja ei ollut kuvauksellinen. Häntä ei voinut kuvata kuin yhdellä tavalla: epäonnistuen. Naisen kasvot olivat kuin taustakohinaa näyttävässä rungossa, kuin blurratut. Kaikkea muuta kykeni hänessä kuvaamaan, mutta ei kasvoja.
Muistellessa miltä hän todellisuudessa näytti, kädet nousivat pystyyn ja hämmennys valtasi mielen. Maria Sharapovan kasvot unohtuivat heti katsottaessa toisaalle. Niistä ei jäänyt minkäänlaisia muistijälkiä. Ne olivat pois pyyhityt kasvot. Mutta miksi, kuvaaja mietti.
Hän ymmällään deletoi kuvia toinen toisensa jälkeen. Surutta. Niillä ei tekisi mitään.
- Mä en muistanut että Maria tuoksuu tältä.
Studion aulaan oli ilmestynyt pyöräilyasusteinen nainen, joka piteli toisessa kädessä oranssia kypärää ja toisessa mustaa reppua. Kengät olivat pohjista kovat ja liukkaat. Tulija käveli kiiltävällä kivilattialla kuin se olisi ollut ohutta jäätä. Vertailun vuoksi valokuvaaja otti tulijasta valokuvan. Yhden. Kuvasta tuli hauska. Kuva nauroi. Sen malli nauroi ja sen tausta nauroi. Otoksessa oli huumoria, tilannekomiikkaa, suunnan ja liikkeen tajua. Kuvaan oli helppo päästä mukaan, sillä se ei vaatinut mitään katsojaltaan. Kuva oli inhimillinen, sen malli kuin palanen päivänsädettä, kuvaaja pohdiskeli pitäen itseään harrastelijakuvaajana, sillä hän ei kaikesta ammattimaisuudestaan huolimatta voinut kuvata jotain sellaista jota ei ollut. Ainoastaan olevaa saattoi kuvata. Tulija oli osa olevaa ja läsnä.
- Mä toin meille leipiä. No, miten meni? Oliko paha ämmä?
- Turvamiehiä, assareita, limusiinillinen sääriä. Täydellinen fiasko. Jopa turvakamerat piti sammuttaa. Ei mitään tulosta.
- Monta sä olisit tarvinnut?
- Ainakin viisi. Nyt mulla on 50, eikä niillä tee mitään. Kaiken lisäksi diiva tarkisti itse kaikki otokset ja pyyhitytti huonoimmat helvettiin. Silti mulle ei jäänyt mitään.
- No valkaat vaan jotain ja pistät eteenpäin. Mitä väliä?
- Mä haluaisin lähettää niille tämän.
Valokuvaaja siirsi kamerastaan kuvan tietokoneen näytölle. Otos oli juuri otettu aulakuva. Se ei ollut valokuva Maria Sharapovasta, vaan leipiä ulkoiluttavasta naisesta hänen vierellään. Leivät tuoksuivat studion ilmassa, jossa tuoksui myös pyöräilyviima, studioilmassa, jossa käymässä kääntyneen hajuveden viimeiset molekyylit vielä leijailivat.
(Hihitystä)
Click Studios, Los Angeles.
Katselin Boostieni puhtaita kärkiä. Adidakset näyttivät virkatuilta. En ole pitänyt niistä lainkaan. Ne olivat suorastaan naurettavan näköiset lenkkarit, ja lisäksi mustat muoviraidat painoivat jalan sisäsyrjää niin, että alle oli laitettava laastari, muuten iho menisi rikki. Paskat tossut, mietin ja selasin kameran kuvia. Pelkää paskaa. Mitä huonompi malli niin sitä enemmän kuvia. Jotkut vain astuvat sisään, asettuvat aloilleen ja kuva on valmis. Parhaimmassa tapauksessa tarvitaan vain viisi otosta, ja tulos on absoluuttinen, sekä kyseistä persoonaa ilmentävä, mutta silti kuvaa kolmansille osapuolille myyvä. Kuvaan ilmestyy syvyyttä ilmaiseksi. Kuvaan saadaan sielu. Näin ei tällä kertaa ollut käynyt. Kameran olisi voinut heittää roskiin. Se ei pystynyt tekemään ihmeitä, eikä siltä sellaisia voinut vaatia.
Sisään astunut pitkä vaalea tennispelaaja ei ollut kuvauksellinen. Häntä ei voinut kuvata kuin yhdellä tavalla: epäonnistuen. Naisen kasvot olivat kuin taustakohinaa näyttävässä rungossa, kuin blurratut. Kaikkea muuta kykeni hänessä kuvaamaan, mutta ei kasvoja.
Muistellessa miltä hän todellisuudessa näytti, kädet nousivat pystyyn ja hämmennys valtasi mielen. Maria Sharapovan kasvot unohtuivat heti katsottaessa toisaalle. Niistä ei jäänyt minkäänlaisia muistijälkiä. Ne olivat pois pyyhityt kasvot. Mutta miksi, kuvaaja mietti.
Hän ymmällään deletoi kuvia toinen toisensa jälkeen. Surutta. Niillä ei tekisi mitään.
- Mä en muistanut että Maria tuoksuu tältä.
Studion aulaan oli ilmestynyt pyöräilyasusteinen nainen, joka piteli toisessa kädessä oranssia kypärää ja toisessa mustaa reppua. Kengät olivat pohjista kovat ja liukkaat. Tulija käveli kiiltävällä kivilattialla kuin se olisi ollut ohutta jäätä. Vertailun vuoksi valokuvaaja otti tulijasta valokuvan. Yhden. Kuvasta tuli hauska. Kuva nauroi. Sen malli nauroi ja sen tausta nauroi. Otoksessa oli huumoria, tilannekomiikkaa, suunnan ja liikkeen tajua. Kuvaan oli helppo päästä mukaan, sillä se ei vaatinut mitään katsojaltaan. Kuva oli inhimillinen, sen malli kuin palanen päivänsädettä, kuvaaja pohdiskeli pitäen itseään harrastelijakuvaajana, sillä hän ei kaikesta ammattimaisuudestaan huolimatta voinut kuvata jotain sellaista jota ei ollut. Ainoastaan olevaa saattoi kuvata. Tulija oli osa olevaa ja läsnä.
- Mä toin meille leipiä. No, miten meni? Oliko paha ämmä?
- Turvamiehiä, assareita, limusiinillinen sääriä. Täydellinen fiasko. Jopa turvakamerat piti sammuttaa. Ei mitään tulosta.
- Monta sä olisit tarvinnut?
- Ainakin viisi. Nyt mulla on 50, eikä niillä tee mitään. Kaiken lisäksi diiva tarkisti itse kaikki otokset ja pyyhitytti huonoimmat helvettiin. Silti mulle ei jäänyt mitään.
- No valkaat vaan jotain ja pistät eteenpäin. Mitä väliä?
- Mä haluaisin lähettää niille tämän.
Valokuvaaja siirsi kamerastaan kuvan tietokoneen näytölle. Otos oli juuri otettu aulakuva. Se ei ollut valokuva Maria Sharapovasta, vaan leipiä ulkoiluttavasta naisesta hänen vierellään. Leivät tuoksuivat studion ilmassa, jossa tuoksui myös pyöräilyviima, studioilmassa, jossa käymässä kääntyneen hajuveden viimeiset molekyylit vielä leijailivat.
(Hihitystä)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mjoo
En mä jaksa kirjoittaa tätä loppuun. Siitä loppui diesel.
No keissi olisi kuitenkin mennyt niin, että kuvat oltaisiin otettu uusiksi. Ainoa konkreettinen ongelma oli että mistä hankkia paikalle Sharapovan garderoobi, sillä se on aika tyyris jonkun fotarin ja sen assarin hankittavaksi.
(Naurua)
Hei nyt mä keksin!
Marian puvustusvastaava sisäkkö olisi unohtanut studioon yhden Samsoniten violetin matkalaukun. Hänet erotettaisiin virheestään myöhemmin.
(Hihitystä)