Toivunko koskaan...

Kuolema on lähellä lähempänä kuin koskaan.

Ei siinä auta muu kuin ostaa aikaa itselle ja olla ns itsekäs ajattelen.

Liikunta on mun pelastusrengas, en tee tällä hetkellä töitä, en edes jaksaisi tai pystyisi.
Harrastan vain liikuntaa ja käyn myös työväinopiston kurssilla, joskus tuntuu että alan saada otetta elämään ja taas jämähdän sängyn pojalle, mutta tuo pieni elämän into joka välillä tulee saa jatkamaan liikunnan harrastamista, koska uskon ja luotan että se pelastaa minut uuteen elämään, joka pirusti pelottaa.

Yritä löytää jokin oma juttusi pelastusrenkaaksi, niin ajattelen ja toivon sulle kaikkea hyvää sekä tsemppiä.

Olisiko mitään mahiksia saada sopuaikaan tuon suuren rakkauden kanssa? Aito rakkaushan on pitkämielinen etc... Jospa hänelläkin on yhä tunteita sinuun?

Minusta tuntuu edelleen, etten toivu koskaan. Erosta on nyt puolitoista vuotta. Meillä on yhteinen pieni lapsi. Sen takia näemme toisemme usein. Mies elää railakasta sinkkuelämää vapaa-ajalla, naisia tulee ja menee. Minä en voi edelleenkään edes ajatella, että olisin jonkun muun kanssa. Vieläkin toivon, että hän rauhoittuisi, ja haluaisi elää kanssani normaalia perhe-elämää. Niin ei taida kuitenkaan käydä.

Luulen, että aloittaja on kovin nuori. Silloin tunnemyrskyt tuudittavat isojakin laivoja.
Ei ole pilleriä eikä mitään oikeaa ohjetta suruun.
Itse aina ajattelen niin, että ketään ei voi "väkisin" pitää. Kun ei kelpaa, niin ei kelpaa, ei sille mitään voi.
Meditoin, nukun, liikun, puhun ystävieni kanssa, teen asioita päin vastoin kuin olen tottunut. Päästän irti pikkuisen joka päivä. Tuska irtoaa, ei katoa koskaan, mutta vaalenee.. haaleten lopulta.
Voimia, sitä se kysyy!

Toivut, jos haluat. Milloin, jää nähtäväksi.
Itse olen eron jälkeen
- sallinut velloa kaikki tunteet läpi
- rypenyt tuskassa
- ns katsonut peiliin ja kantanut vastuuni parisuhteesta
- kerrannut, miksi ja miten mentiin yhteen
- muistellut, miten ajan myötä asiat ja minä muutuin
- saanut näin käsityksen, mitä suhde opetti itsestäni itselleni
- päättänyt olla toistamatta samoja kaavoja mahdollisesda uudessa suhteessa

Toki tukeutunut ystäviin pahimman surun keskellä. Kuitenkin pitänyt yllä surukaudella sellaista itsensä kuuntelun ja hellittelyn fiilistä, ollut itsekäs, keskittynyt vain omaan hyvinvointiin.

Nyt menossa kahden pitkän suhteen jälkeen numero kolmosen alkutaival, ja niin on ollut helppoa, kun on löytänyt itselleen tähän elämänvaiheeseen ja kypsyystasoon sopivan kumppanin. Aika näyttää, onko tämä se loppuelämän kumppani.

Paljon pidemmistäkin suhteista on nainen livahtanut..oma 10v jälkeen mistään kertomatta etukäteen katosi muutamaksi päiväksi ja sitten ilmoitti että muuttaa työkaverin luo asumaan. Tuntenut 3kk mehen ja meillä muksut 3v ja 1v . Älä koskaan luota suomalaiseen naiseen vaan katsele ulkomailta vaihtoehtoa jos vähänkään on kielipäätä. Ulkonäöllisestikin ovat parempia luotettavuudesta puhumattakaan. Kaverit vaan tykkää kadehtia kun kertoo millaista elämä on nykyään verrattuna suomimammaan..ei alkoholia ja "tyttöjen" iltoja joissa kelpaa joka jamppa narikasta. Ei koskaan enää suominaista..Nyt on mitä kehtaa katsella päivänvalossakin, exotiikaa etelästä ei voita mikään..
Haistata pitkät noille ja ala elämään..Mutta varo ettet joudu muksujen maksumieheksi jos suomalaiseen sekoat.

Joskus jos on oikeet tunteet mukana , se vie todella kauan, itsellä ero syyskuun viimeinen päivä ja vieläkään en pysty edes ajattelemaan uutta suhdetta, mutta ihmiset on eri iässä erilaisija, elämäntilanne ja oma menneisyys/arvomaailma ratkaisee.

älä huoli, ei tässä muutkaa naista saa

En toipunut ikinä, joten päätin etten enää ikinä seurustele. Näytän baarissa lähestyville naisille keskisormea ja panen pelkästään prostituutteja, ilman kumeja jotta saisi äkkiä aidsin ja tekosyyn itsariin.

Kyllä sinä toivut. En muuten usko että iällä on väliä. Kun rakastuu ja rakastaa, niin sitoutuu suhteeseen täysin, eikä näe ketään muuta. Ehkä toinen osapuoli ei ollut yhtä sitoutunut kuin sinä. Ehkä hän ei ollut riittävän kypsä suhteeseen, vaan rakasti enemmän rakastuneena olemista. En voi tietää. Joskus suhteet päättyvät toisen osapuolen elämän kriiseihin. On yhtä monta tarinaa kuin on eroa.

Minua on helpottanut (ja olen eronnut 14v avioliitosta) esim se, että olen yrittänyt selvittää mikä meni pieleen, miksi ero tuli eteen. Mitä olen itse tehnyt väärin. Näin voin tietää ettei sama tilanne toistu.

Myös se auttaa, että alkaa nähdä toisen osapuolen realistisemmassa valossa. Kukaan ei ole täydellinen. Varmasti hänellä oli rasittavia puolia. Ehkä se auttaa ylipääsemisessä.

Itke jos itkettää.
Kirjoita.
Liiku luonnossa.
Lue kirjoja.
Kuuntele musiikkia.
Käy treenaamassa. Hyvä kunto parempi mieli...
ja hyvä ruoka parempi mieli. Laita itsellesi hyvää ruokaa.

Hanki lemmikki (vain jos oikeasti koet että pystyt pitämään siitä hyvää huolta). Koira saa sinut nousemaan aamulla ylös ja lähtemään liikkeelle. Jos mieli on musta, niin mene koirapuistoon. Koira-ihmiset ovat sosiaalisia ja siellä tulee tuttuja ja juteltua. Paha mieli haihtuu.

Puhu ystävän kanssa.

Ylipäätään tee asioita, joista tulee hyvä mieli.

Hanki itsellesi terapeutti, ja käy juttelemassa ulkopuolisen ihmisen kanssa vaikk 5 kertaa.

Lopuksi, anna itsellesi aikaa. Jos olet syvästi rakastanut toista, ei se ohi mene parissa kuukaudessa.

Olisikohan noista apua? Kokeile!

Kertakaikkiaan helvettiä, mutta yksi asia pitää nostaa päällimmäiseksi. Sinä osaat rakastaa! Se on tärkeintä. Osata rakastaa puolisoa, lapsia, vanhempia, sisaruksia jne. Rakastaa siitä huolimatta millaisia he ovat. Rakastamisen taidosta tulee olla onnellinen. Ei sinun tarvitse omistaa puolisoa, ethän omi itsellesi muitakaan joita rakastat. Voit surra sitä, että puolisosi ei ymmärtänyt rakkauden jujua, mutta nosta itsesi omalla rakkauden tunteellasi kaiken vellomisen yläpuolelle. Huomaat pikkuhiljaa kauneuden ympärilläsi ja kevään tuoksut. Pienin askelin eteenpäin. Tie voi olla pitkä, mutta aika, ikä ja kasvaminen ihmisenä auttaa. Se on varmaa, kunhan ei anna katkeruudelle jalansijaa.

Ei toivu täydellisesti. Itselläni avioliitto päättyi 32 vuoden jälkeen miehen rakastuessa viikon tuttavuuden perusteella. Eron tullessa mies luovutti yhteyden poikaansa ja tyttäreensä sekä lapsenlapsiinsa. Itse en tule olemaan ex-mieheni kanssa samassa tilassa ja miksi pitäisikään? Hän kohteli minua niin ala-arvoisesti etten anna koskaan anteeksi. Erosta on nyt kohta 10 v. En ole unohtanut, mutta elän vielä. Alku oli vaikeaa, mutta tosiystävät oli rinnalla. Seksisuhteita on ollut, mutta itsesuojeluvaisto toimii ja ei anna kenenkään tulla liian lähelle.

Onhan se nuorena kova paikka. Seuraavan kerran onni myötä

Kevään tussut huomaa...

Miis8 lähdit?;;;,,,,,

En oikeen ymmärrä kysymystä?
Kun yksi loppuu, niin kohta uutta torttua pyöritykseen.
Kyllä partnereita löytyy.

Olen ollut juuri samanlaisessa tilanteessa. Mutta suhde on kaksipuolinen juttu. Kuten minun suhteessani aikoinaan oli suhde upea vain toiselle osapuolelle. Ainakin siltä vaikutti. Totuus on kuitenkin se, että kun toinen ei oikeasti rakasta niin ei se ole oikea suhde.

Samat tunteet oli suhteen jälkeen itsellä...ja se oli turhaa. Myöhemmin löytyi sopiva nainen joka rakasti yhtä paljon takaisin. Turhaa surkuttelet, totuus vaan on ettei tuollaiset ihmiset ansaitse sitä.

En tunne kosketustasi. Ei halausta, ei suudelmaa. En kuule enää sinun nauruasi. Haluaisin sanoa sinulle sen vielä: Rakastan sinua! En rakkauden tähden vaan siksi, koska annoit minulle syyn siihen. Näin sen katseestasi ja tunnen sen vieläkin, sydämessäni. Rakastit ja rakastat minua, ehkä? Annoin sinulle sydämeni ja rakkauteni, enkä kadu sitä. En nyt, enkä koskaan.
On niin ikävä. En päästä sinua irti. Tiedän, että on pakko, mutta ei vielä. Ehkä huomenna, ehkä joskus? Ehkä sitten kun syyssade voittaa kyynelvirran? Lupasin rakastaa sinua nyt ja aina. Se koskee kaikkein eniten. Sattuu. Rikoin lupauksen rakkaudesta, elämästä. Annoinko liian vähän? Ymmärsinkö väärin? En tiedä, siksi olen hämilläni ja hiukan hukassa. Olen pahoillani, jos loukkasin. Jos näin tein, pyydän anteeksi. Koko sydämestäni ja koko kropallani.
Sanoin sinulle:" pelkäänkö enemmän rakkautta, kuin sitä, että menettäisin sinut"? Ehkä siksi kirjoitan tätä, nyt yksin ja mietin annoinko aiheen tähän. Ehkä? En tiedä?
" Jos osaisin laulaa. Laulaisin sen kauneimman laulun, jota ei ennen ole kuultu. Jos runon kirjoittaisin niin sen sanat eivät tulisi kynästä vaan sielustani ja sydämestäni. Sanat ovat sanoja, mutta jos ne kertovat sinusta ja rakkaudesta, niitä ei voi olla liikaa. Haluaisin lausua sen sinulle tähtitaivaan alla, koska rakkaus on kuin tähti, joka menee pois, jos annat sille mahdollisuuden…mutta ei, en anna sille lupaa. En koskaan. Koska jos sen teen niin rakkautta ei ole olemassa. Antaisin periksi elämälle ja rakkaudelle ja se olisi väärin sinua ja minua kohtaan. Olisi liian helppo luovuttaa ja yrittää unohtaa. Se mitä tunnen, tunnen nyt. vaikka se sumentaa ajatukseni ja järkeni. Haluan tuntea, koska tiedän, että se on sen arvoista, vaikka se koskee...
Jos elämä antaa vielä tilaisuuden rakkaudelle en pyytäisi liikaa. Vain sitä, että voisin kertoa sinulle, kuinka paljon välitän ja rakastan sinua, nyt ja aina...

Kyllä siitä toipuu, aikaa ja ajatusten jäsentelyä tosin tarvitsee, Tietenkään liikaa ei huoli ajatella, sen kun syö psyykeä. Joku mainitsi ettei suhde tai kumppani ollut jälkifuntsailun arvoinen mutta jokkainen on. Kun hiljalleen käy läpi asiaa ja funtsii nimen omaan tulevaa.. vaikkapa kuten miten tulevaisuudessa toimin lasten kanssa. Virheetkin voi käydä läpi ettei uudestaan tee niitä. Suuri ja vaikeakin prosessi mutta sen kun käy ja setvii niin kyllä eläminen ja ajatus selkiintyy. Ei lainkaan ylitse käymätön, isotöinen kyllä mutta kannattaa tehhä.Ellei selvitä asiaa itselleen niin siitä tuloo semmonen mörkö ja jumi joka hallitsee elämää vähän jokkaisessa asiassa, jopa siihen lainkaan kuulumattomissa. Ihminen muuttuu tämmösten läpikäymättömien asioiden takia jopa vähän oudoksi omassa maailmassaan olevaksi, katkeroituneeksi ja syrjään vettäytyväksi. Ja syyllisiä ei kannata etsiä, tämmöset asiat on niin monen mutkan summa.