en tajua yhtään mitä muka tapahtui. poikaystävä jätti 1½ vuoden seurustelun jälkeen. sanoi vaan että ei tämä enää toimi. ja meillä meni ihan normaalisti. nyt siitä on 3 päivää. on ollu niin paha olla. ensin en yhtään voinu ymmärtää et se oikeasti jätti mut, ku meillä meni hyvin, ei mitään merkkejä mistään tämmösestä. oli sillä ollu joku toinen viikonloppuna ku se oli ollut bilettämässä. nyt alkaa jo vähän tottumaan ajatukseen, mut ei. miten voi enää ikinä luottaa kehenkään? miten uskaltaa antaa enää sydäntä kenellekään? sekin kuitenki vain jättäis muutaman vuoden päästä ja kaikki ois menny ihan hukkaan. mä välitin siitä niin paljon. ei voi ymmärtää. oli niin paljo vielä tekemättä. nyt on ihan tyhjää :(
on niin vaikeeta..
-särkynyt-
2524
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voimia, ja vielä vähän lisää voimia...Niitä tulet tarvitsemaan!
Ei sitä ymmärrääkkään, minä en omalta osaltani ymmärrä vieläkään vaikka on jo kulunut viikkoja..
Anteeksi etten osaa oikein hirveesti lohduttaa, kun oma olo on niin lohduton!
Lue näitä muita viestejä täällä, niistä saa kummasti voimaa ja uskoa selviytymiseen, minä ainakin olen saanut, vaikka tunteeni vaihtelevat kuin tuuli viiri ja hyvin ei mene vieläkään!
Mutta ehkä tärkein neuvo joka minulle on sanottu on se että älä pakota itseäs liian nopeasti mihinkään, sure juuri niin kauan kun näet tarvetta, toki järjen rajoissa, mutta se että älä vaadi itseltäsi liikoja! Anna itsellesi aikaa...
Tuntuu niin tutulta tuo että kaikki jäi tavallaan kesken ja paljon jäi tekemättä, niinpä...
Mutta halaus ja voimia sinulle!
Tulin kerran jätetyksi täysin yllättäen eikä mies kertonut koskaan syytäkään,vaikka pyysin ja itkin.Karkoitti minut vain kylmästi elämästään,saman tien,draamarakastaja kun oli luonteeltaan..
Katkeroiduin täysin,luottamus miehiin ja rakkauteen katosi pariksi vuotta.Hän oli ensirakkauteni.Surin kauan ja hartaasti,miltei tuon koko ajan.Olin hukkua siihen suruun ja kaipaukseen.
Mutta hiljalleen tuli se piste,kun se ei enää tuntunut miltään.Sitten tuli vaihe,jolloin nousi ajatus siitä,että voisin tulla rakastetuksi vielä joskus.Olin kuitenkin vielä pidemmän aikaa yksin.
Sitten kohtasin uuden rakkaani,odottamatta.Hän on kohdellut minua kuin kukkaa.Suhteemme on kestänyt jo neljättä vuotta,eikä loppua näy.Entinen mieheni puolestaan ei ole koskaan sen koomin löytänyt uutta onnea(enkä ihmettele hänen elämänasenteellaan!),sen verran olen kuullut kiertoteiden kautta..
Jälkeenpäin ajattelin,että turhaan hukkaisin sen valtavan ajan suremiseen,olisi vain pitänyt yrittää tutustua uusiin ihmisiin ja olla avoin elämälle. Olin silloin kuitenkin vasta parikymppinen,ja herranjumala ajattelin ettei kukaan minua enää voisi rakastaa!Mutta se tuntui siltä,uskoin siihen todella silloin.
Ohjeeni on,ettette antaisi surulle ylivaltaa,älkää hukkuko siihen.Elämä tuo aina uutta,teillekin.Armahtakaa itsenne siitä,mille ette enää mitään mahda mitään.Kesken jäänyt suhde ja sen huono loppu täytyy vain hyväksyä sellaisenaan osana elämää.Ja antakaa aikaa itsellenne.Voimia molemmille!