Kirjoitanpa tänne minäkin. Muutan ensi viikolla yksin vuokrakaksioon, hirvittäähän se. Liki kymmenen vuotta ollaan yhdessä kuljettu, suurin osa siitä myös yhdessä asuttu. Oikeastaan koko aikuisuusaikani olen tässä suhteessa viettänyt. Suhteessa, joka antaa energiaa, mutta joka myös kuluttaa sitä. Kuluttaa enemmän kuin antaa.
Suhteessa on paljon lukkoja, nais-mies-asetelmissa. Emme riitele, tulemme tavallaan ihan hyvin juttuun. Mies on kiltti ja uskollinen ja välittävä, silti tuntuu ettei häntä juuri liikauta se, että lähden tai ei. Aivan sama, hän on jo kuulemma valmistautunut kaikkeen. Tai niin hän ainakin sanoo, mutta tiedän senkin että varmasti hän kokee yksinäisyyttä lähtöni jälkeen. Voiko muka olla niin, että ei liikauta suuntaan taikka toiseen? Osoittaa mielestäni jonkin sortin tunnevammaisuutta, eikö voi muka sanoa että sattuu se niin s**tanasti.
Suhteessa ei ole oikeastaan ollut seksiä ainakaan vuoteen, silti suhde on ollut muuten lämmin ja välittävä. Minulle, joka nuorena tyttönä haaveilen villistä seksielämästä, tuli pettymyksenä tajuta se totuus, että olen alle kolmekymppinen nainen, jonka seksielämä on samalla tasolla vanhainkodissa elelevän mummoni kanssa. Tietenkin sellainen totuus raastaa minua henkisesti naisena. Se on tehnyt minusta naisen, joka ei edes kykene ajattelemaan seksiä kenenkään kanssa. Ajatuskin tuntuu vastenmieliseltä. Mutta tietenkin haluaisin pönkittää naisen itsetuntoani testaamalla itseäni miesmarkkinoilla. Siis miltä tuntuisi olla jälleen haluttu, vai olisinko haluttu ollenkaan.
En oikein tahdo uskoa sitä todeksi, että todella olen muuttamassa. Vai huijaanko taas itseäni, ja vedän puihin viime hetkillä? Niin on käynyt ennenkin. Nyt olen kuitenkin valinnut itselleni matalamman kynnyksen lähdön. Lähdön, josta en ole oikeastaan puhunut kenellekkään. Tuleva ex-mies tottakai tietää, ja muutama kaveri. Itse olen vaan niin lukossa, kuten koko suhdekin, ettei minulla ole siihen avaimia eikä henkisiä voimia, ei ole edes henkisiä voimia puhua asiasta. Edes vanhemmilleni en ole ajatellut kertoa, en jaksa. En jaksa tilittää kenellekkään mitään. Mitään miksi-kysymyksiä ja niin pois päin. He saavat tietää ajallaan. Teenkö siinä väärin, kun salaan asioita? En haluaisi loukata esim. vanhempiani sillä, etten kerro, mutten jaksa.
Nyt haluaisin vain toipua ja tervehtyä. Mutta ei se ole helppoa kymmenen vuoden jälkeen vaihtaa elintasoaan paremmasta asuinalueesta vuokrakortteliin, parkettilattiasta muovimattoon, päivän lehdestä lehdettömäksi, tv-lupaa maksamattomaksi penninvenyttäjäksi. Mutta jos se on se tie, jota minun on kuljettava saavuttaakseni onnen, niin enköhän sen kestä?
Suhteessa on paljon lukkoja, nais-mies-asetelmissa. Emme riitele, tulemme tavallaan ihan hyvin juttuun. Mies on kiltti ja uskollinen ja välittävä, silti tuntuu ettei häntä juuri liikauta se, että lähden tai ei. Aivan sama, hän on jo kuulemma valmistautunut kaikkeen. Tai niin hän ainakin sanoo, mutta tiedän senkin että varmasti hän kokee yksinäisyyttä lähtöni jälkeen. Voiko muka olla niin, että ei liikauta suuntaan taikka toiseen? Osoittaa mielestäni jonkin sortin tunnevammaisuutta, eikö voi muka sanoa että sattuu se niin s**tanasti.
Suhteessa ei ole oikeastaan ollut seksiä ainakaan vuoteen, silti suhde on ollut muuten lämmin ja välittävä. Minulle, joka nuorena tyttönä haaveilen villistä seksielämästä, tuli pettymyksenä tajuta se totuus, että olen alle kolmekymppinen nainen, jonka seksielämä on samalla tasolla vanhainkodissa elelevän mummoni kanssa. Tietenkin sellainen totuus raastaa minua henkisesti naisena. Se on tehnyt minusta naisen, joka ei edes kykene ajattelemaan seksiä kenenkään kanssa. Ajatuskin tuntuu vastenmieliseltä. Mutta tietenkin haluaisin pönkittää naisen itsetuntoani testaamalla itseäni miesmarkkinoilla. Siis miltä tuntuisi olla jälleen haluttu, vai olisinko haluttu ollenkaan.
En oikein tahdo uskoa sitä todeksi, että todella olen muuttamassa. Vai huijaanko taas itseäni, ja vedän puihin viime hetkillä? Niin on käynyt ennenkin. Nyt olen kuitenkin valinnut itselleni matalamman kynnyksen lähdön. Lähdön, josta en ole oikeastaan puhunut kenellekkään. Tuleva ex-mies tottakai tietää, ja muutama kaveri. Itse olen vaan niin lukossa, kuten koko suhdekin, ettei minulla ole siihen avaimia eikä henkisiä voimia, ei ole edes henkisiä voimia puhua asiasta. Edes vanhemmilleni en ole ajatellut kertoa, en jaksa. En jaksa tilittää kenellekkään mitään. Mitään miksi-kysymyksiä ja niin pois päin. He saavat tietää ajallaan. Teenkö siinä väärin, kun salaan asioita? En haluaisi loukata esim. vanhempiani sillä, etten kerro, mutten jaksa.
Nyt haluaisin vain toipua ja tervehtyä. Mutta ei se ole helppoa kymmenen vuoden jälkeen vaihtaa elintasoaan paremmasta asuinalueesta vuokrakortteliin, parkettilattiasta muovimattoon, päivän lehdestä lehdettömäksi, tv-lupaa maksamattomaksi penninvenyttäjäksi. Mutta jos se on se tie, jota minun on kuljettava saavuttaakseni onnen, niin enköhän sen kestä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
totuutta suoraan silmiin. Joskus parisuhteessa on huonoja aikoja toisella osapuolella ja jos ei niistä puhuta, lopulta ne heijastuvat toiseenkin ja silloin tulee suhteeseen tulehdus. Näin kävi meillekin. Olemme olleet 15v. kimpassa josta yli kymmenen aviossa, lapsiakin on. Vaimolla hävisivät ensin seksihalut ja nyt haluaa vapaata suhdetta jossa kumpikin saisi häärätä tahollaan niinkuin tykkää. Ei taida käydä minulle.Vaikuttaa siltä, ettei ole muuta keinoa kuin erota. Harmittaa pahasti kun olen vuosikaudet yrittänyt keskustella ongelmasta ja eukko on aina vakuuttanut kaiken olevan hyvin. Nyt kun olen piinannut ja painostanut asian selvitystä keskusteluun on hän kantansa julkituonut. Vaimoni ei eroa halua ymmärrettävästi koska meillä on vielä talon velkaa maksamatta ja kaiketi jonkinlaisia rakkauden tunteitakin löytyy. Ymmärrän hyvin sinun tunteesi noinkin pitkän yhdessäolon ja kaikkien vellovien tunteiden ja tuntemusten sekä läheisen kanssa vietettyjen hyvienkin hetkien poikkipistämisen jälkeen. Ei ole helppoa totutella olemaan ilman läheisiään.
Kun näitä lukee niin kyllä riipoo...
Itelläni kans ihan siedettävä liitto, turvallista yhdessäoloa, elämm ekuitenkin kuin sisko ja veli: hoidamme lapset, laskut ja kodin, mutta emme toisiamme. tänne nettiinkin kai alunperin eksyin kun tunnen olevani yksinäinen. paljon olen saanut ohjeita ottaa asia puheeksi aviomiehen kanssa, mutta miksi sen pitäisi olla minä joka otan puheeksi. Puoli vuotta, kaksi kertaa seksiä...hirvittävää...eikö niin? Mies ei tee aloitetta, en minäkään enää osaa.hävettää, olemme vieraantuneet. Hän vihjaisi kerran eräälle tutulle, että vaimo sanoo sitten kun se tahtoo, eikö hän sitten tahdo? Ei puhu miltä tuntuu, onko se puuta, niin taidan olla minäkin. Kyllähän se minuakin paljonpelottaa ajatus erosta, miten lapset, miten talo, mihin joutuisin, mihin vaihtaisin?
Kiva, että kohtalotovereita löytyy, toki heidän kannaltaan toivoisi ettei näin olisi. Alettiin päästä asian ytimeen. Vanhojen käsitysten mukaan mies oli ns. perheen pää, mutta niin ne on ajat rommauttaneet tuotakin asiaa! Mikä ihmeen kumma siinä on, että miehistä on tullut sellaisia tahdottomia nukkeja, jotka tekee tasan niin kuin nainen sanoo, ja omaa tahtoa mihinkään ei kerrassaan ole. Tämä nyt on tietysti hirvittävää yleistystä. Mutta niin kävi omalle kohdalleni, ja näköjään myös monille muille kun tätä palstaa lukee.
Mieheni kanssa keskustelut eivät kerrassaan johtaneet mihinkään, hänen mielestään kun mitään ongelmia ei edes ollut. Että mies ei osaa sen suurempaa päätöstä tehdä, että edes seksiin viettelisi. Vai eikö sitten vaan todella muka tahdo. Hän on vain niin olevinaan tyytyväinen siihen mitä oli, eli eijuuri mihinkään. Miksi elämän pitäisi olla vain siedettävää?
Minä vaihdan siedettävän elämäni johonkin tuntemattomaan, onko se sitten sitäkään vähää siedettävää vai astuuko elämääni onni ja autuus, sen vain aika näyttää. Muutos, se se vasta pelottavaa on!
Kyllä monesti olen toivonut että mies olisi todella se perheen pää. Viimeinen sana on minulla ja se on uuvuttavaa. Joskus kun edes jyrähtäisi ja sanoisi että eikun nyt tehdään näin, olisi se perheen johtotähti!