Mulla on kaikin puolin mukava mies, naimisissa oltu 16 vuotta, kolme lasta. Elämässä on ollut paljon ylä- ja alamäkiä, on riidelty ja sovittu, joskus oltu eron partaalla mutta jotenkin puhumalla ja ajan kanssa selvitty. Nyt tuntuu, että miehellä on vuoden pari ollut takki tyhjä - hän mielellään vetäytyy ja tekee töitä, yhteiskunnallisista asioista viriää vilkastakin keskustelua, mutta jos yrittääkään kysyä miten meillä menee, mies vetäytyy omiin oloihinsa.
Jotenkin tällainen lakonisuus ahdistaa - hullua kyllä, riitojakin kaipaa kun siinä on sentään tunteet pelissä. Aikani kyselin että mikä mättää ja onko joku pielessä, mutta nyt olen jättänyt miehen rauhaan. Ulkoapäin me olemme juuri se kiva pariskunta, joiden luo on mukavaa tulla syömään ja joiden kanssa mennään porukalla pulkkamäkeen. "Sisältäpäin" paljon hyvää, mutta yhteenkuuluvuuden tunne on kuin huomaamatta kadonnut.
Onkohan se niin, että rakkaus ei pääty raivoon vaan jotenkin hiipumalla? Näinkö avioliitot päättyy?
Jotenkin tällainen lakonisuus ahdistaa - hullua kyllä, riitojakin kaipaa kun siinä on sentään tunteet pelissä. Aikani kyselin että mikä mättää ja onko joku pielessä, mutta nyt olen jättänyt miehen rauhaan. Ulkoapäin me olemme juuri se kiva pariskunta, joiden luo on mukavaa tulla syömään ja joiden kanssa mennään porukalla pulkkamäkeen. "Sisältäpäin" paljon hyvää, mutta yhteenkuuluvuuden tunne on kuin huomaamatta kadonnut.
Onkohan se niin, että rakkaus ei pääty raivoon vaan jotenkin hiipumalla? Näinkö avioliitot päättyy?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Meillä tuo tilanne on nyt kestänyt muutaman kuukauden. Olemme olleet onnellisia ja tyytyväisiä, ainakin siis minä, mutta mies ei kuulemma olekaan, vaan on kyllästynyt kaikkeen. Keskusteltuani hänen kanssaan olen sitä mieltä, että hänellä on masennus. Sitä eivät ihmiset yleensä itse huomaa ja myönnä, mutta ympärillä olevat voivat huomata. Hän on tehnyt paljon töitä ja nukkuminenkaan ei auta väsymykseen.
Masentuneet vetäytyvät ihmissuhteista, tekevät vain pakolliset asiat eivätkä saa mistään iloa. Olen nyt tutkinut asiaa, kun se on meillä ajankohtainen. Oma mieheni on mielialansa parantamiseksi miettinyt myös eroa, kun ei ole muuta keksinyt. Meilläkin on lapsia. On ajatellut, että jos syynä onkin tämä arki ja perhe-elämä, että jos hän lähtee pois, niin voisi muuttua onnelliseksi. Masentuneet tekevät mitä tahansa saadakseen olonsa hyväksi, mutta miehen ollessa kyseessä eivät helpolla asiaa myönnä eivätkä mene hoitoon. Ennemmin vaikka eroavat, vaikka sen jälkeen tosiasiassa olo on varmaankin vielä kurjempi. Eli umpikujassa ollaan meillä toistaiseksi. Hyvä perhe on hajoamassa yhden ihmisen masennukseen...
En tietenkään tiedä onko teillä ehkä tästä kyse, mutta se tuli ensimmäisenä mieleen. Toisekseen voivat varmaan tunteetkin vähitellen hiipua kuvailemallasi tavalla, mutta meillä mies on sanonut, ettei hänen mielestään ole kyse siitä, että rakkaus olisi lopussa. Vaikeata on.
olipa niin kuin minä olisin tuon tarinan kirjoittanut,16 vuotta myös yhteiseloa ja 3 lasta ja muutenkin ollaan käyty varmaan samoja tuntemuksia läpi.Meillä nyt menossa hyvä aika,jostakin se yhteinen kipinä aina kuitenkin löytyy ja voisin sanoa että tällähetkellä olemme onnellisia.Monesti meilläkin on ollut tyyliin kaikki ulospäin hyvin mut sisimmässä paha olo.Aina ei mökötyksiä edes ratkota kun ei oikeesti osaa edes sanoa mikä mättää..ne sit ajan kans unohtuu kunnes taas joku päivä kaikki tympii.Tietyt tapahtumat aina välillä aukaisee silmät tajuamaan että meillähän onkin kaikki hyvin ja pitäisi olla siihen tyytyväinen ja onnellinen,nytkin kun läheinen pariskunta on eroamassa niin kaiken käy läpi tyyliin entäs jos meillä olisi tuo tilanne ja kaikki tuntuu taas elämisen arvoiselta.Eli tuohon sinun kysymykseen että milloin suhde on loppu niin en kyllä osaa sanoa mitään.Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää ja aurinkoista tulevaisuutta.
"Tarinasi" kuulosti tutulta.Minulla tosin tuo kaikki on taakse jäänyttä elämää,me ehdimme olla naimisissa 15,vuotta.4 lasta.
Jo jonkin aikaa,vuosia...elimme vain "lasten vuoksi"Samaa arkea päivästä toiseen.Mies alkoi sitten loppu aikoina viihtyä yhä vähemmän kotona.Yllättäviä "kaverin luona sauna iltoja."Vetäytymistä omiin oloihinsa...hellyys läheisyys oli kaikonnut jo aikaa sitten.Alkoi nukkumaan eri huoneessa.Tiesin jonkin olevan vialla mutta ei sanonut mitään kun tiesdustelin asiaa.
Yksi kaunis ilta en vain enää jaksanut,mies tuli kotiin 3-4 päivän "reissultaan" ihan kuin ei poissa olisi ollutkaan.Sanoin,että en jaksa enää sitä.Käskin sen ulos,(minulla oli vuokra sopimus kyseiseen huoneistoon)Ihmettelin miten helposti se sitten kävi.Mies lähti mitään sanomatta painoi oven kiinni perässään.Soitin perään mihin menit kun auto vielä pihassa,niin oli mennyt nais tuttavani luo.Eli heillä ollut "teeren peliä" selkäni takana jo useamman kuukauden!(Tämä nais tuttuni kertoi jälkeen päin.)Se selittikin poissa olot ja "yllättävät" sauna illat.En osannut olla katkera tai etsiä syyllisiä.Olin jotenkin helpottunut päästessäni pois suhteesta,liitosta jossa olin vain "piika".Hain eroa ja mies suostui siihen heti.Tuosta on nyt kulunut aikaa kolmisen vuotta,välit on hyvät exään lasten vuoksi ja en kanna kaunaa tätä nais ystävääni kohtaankaan...he ovat edelleen yhdessä.Minä vain jatkan matkaani,onnea ja rakkautta etsien.
Toivon sinulle voimia ja rohkeutta tehdä päätöksesi.Minun asemassani se oli helppo.Olin helpottunut vaikkakin yksin.Elämä jatkuu erosta huolimatta ja aurinko paistaa risukasaankin!Onnea sinulle ja lapsillesi sekä jaksamista jokaiseen päivään.Ajattele kerrankin myös itseäsi!
Hienoa että joku noiden kokemusten jälkeen ei ole katkera kenellekkään.Olet varmaan ihminen jonka ympärillä ihmiset viihtyvät hyvin,sinussa täytyy olla positiivisuutta paljon.En voi muuta sanoa,kuin IHAILTAVAA,jos kaikki osattaisiin suhtautua asioihin noin ja päästäisiin vaikeidenkin asioiden yli,olisi tämä maailma todellakin toisenlainen.
Kiitos kauniista sanoistasi! En halua itseäni kehua tässä,mutta olet aivan oikeassa.Ihmiset todellakin viihtyvät lähelläni.Jotkut jopa liiankin hyvin,eli eivät halua päästää irti (miehet).Olen aina ollut tällainen.Rankan elämän koulun läpi käynyt.Ehdimme kokea exän kanssa 17.yhdessä olo vuotena niin menetystä kuin iloakin,silti säilyvät muistoissani ne kaikki kauniit hetket,kukaan ei voi pois niitä minulta viedä.En osaa olla katkera tai syyttää ketään,ei se tuo takaisin menetettyä rakkautta...rakkautta jota lie koskaan ollutkaan?!
Emme käyneet kyläilemässä yhdessä lasten kanssa enää pitkiin aikoihin,tiesin suhteen loppuvan..osasin varautua siihen.Kai siksi se oli helppoa kohdallani.Lapset ei osanneet kiintyä isäänsä,tai kaivata häntä olihan hän niin paljon poissa kotoa muutenkin.Mielestäni tein oikein,minä se olin joka piti suhteen koossa,minä huolehdin kaikesta.Aina on pitänyt minun valita, ehdottaa jotain...eikö se sano jo jotain? välinpitämättömyyttä...toivon jaksamista jokaiselle,ilman ystäviä ei elämä näyttäisi koskaan valoisampaa puolta.
Naisena helposti pitää suhdetta yllä lasten takia. En tarkoita että ero on oltava heti mielessä ensimmäisten vastoinkäymisten tultua. Puhun kuitenkin kokemuksesta.
Itse "sokeuduin" omassa liitossani. Pidin kulisseja yllä, lähinnä lasten takia.
Kunnes lopulta, mieheni pettämisen vuoksi, liittomme kariutui.
Silloin tajusin, kuinka olimme ajan myötä kasvaneet erillemme, rakkautemme oli kadonnut jonnekkin. En tiedä, emmekö osanneet sitä oikein hoitaa vai emmekö kuuluneet kuitenkaan yhteen.
Tulemme nykyisin suht hyvin toimeen ja lastemme asiat hoidamme yhdessä niin hyvin kuin mahdollista. Oloni on helpottunut kun kaikki teeskentely on poissa.
Uutta ihmissuhdetta en vielä kaipaakkaan. Elän vielä lasteni ehdoilla.
Meillä aallonpohjat ovat olleet uskottomuus- ja ihastumisjuttuja, niistä päästiin yli kolhuilla mutta kuitenkin. Miehelläni ei ole toista, hänellä ei ole erityisempää syytä edes valehdella asiasta, sen verran aiheesta on tullut juteltua (vuosia sitten kun oli aihetta). Aloin pohtia tuota masennusasiaa, mutta sekin mietityttää, mieheni on nimittäin ihan toimelias ja iloinenkin muiden kanssa, mutta kun ollaan kahdestaan, hän vetäytyy hiljaisuuteen.
Tulin yöllä kirjoittaneeksi, ettemme puhu meistä. Tätäkin jäin miettimään, sillä emme me koskaan ole olleet mitään pusimussukoita, ei olla koskaan puheilla osoitettu välittämistä. Välittäminen on pikemminkin näkynyt teoissa, yhteisissä harrastuksissa ja siinä että on toisen tunteista ja ajatuksista kiinnostunut. Tässä oikeastaan on ahdistukseni syy: nykyisin nimittäin tuntuu, että olen "luettu kirja", etteivät tunteeni ja ajatukseni enää kiinnosta. Luulen mieheni toivovan, että parisuhteemme toimisi jollain automaattiohjauksella ja että hän saisi rauhassa olla tuntematta mitään. Kun yritin kysyä tästä, mieheni vaan sanoi että perhe-elämä on hänelle kaikki kaikessa.
Olen miettinyt, mikä on riittävän hyvä suhde? Meillä molemmilla on hyvät välit lapsiin, kiinnostava työ, omat kaverit ja harrastuksia. Kumpikin pärjäisi erillään. Olisi vaan ihan mielettömän suuri tappio, jos koko yhteinen elämä ja kaikki koetut asiat kuihtuisivat tällaiseksi välinpitämättömyydeksi. On lohdullista kuulla, että samassa veneessä on muitakin ja että ehkä tämä on vaan joku vaihe. Mietityttää, kuinka kauan tätä kestää ja onko tällainen yhteiselämä kuitenkaan mielekästä.
rakkaus joka päättyy raivoon ei ole loppunut, rakkaus joka loppuu hiljaisuuteen tunteettomuuteen on hiipunut..
Anteeksi suora mielipide :(
Pisti reagoimaan tuo viesti, jossa mies oli ottanut etäisyyttä ja mennyt eri huoneeseen nukkumaan. Näin on tehnyt myös meidän iskä.
Poissaoloja kavereiden kanssa on myös riittänyt, samoin ylitöitä. Puhumattomuus vaivaa ja seksikin lopahti puolisen vuotta sitten.
Olen surrut ja lukenut parisuhdekirjoja koko talven. Epäillyt myös sivusuhdetta. Takana 13 vuotta ja 2 lasta & talo. Molemmilla vastuullinen esimiestehtävä ja urakehitystä edessä.
Masennus on tullut minullekin mieleen. Mies on muutaman kerran ruvennut huutamaan julki ahdistustaan, kun olen häneltä inttänyt, mikä on.
Hän ei kuulemma jaksa tämmöistä "paskaelämää". Pari päivää sitten sanoin julki epäilyni sivusuhteesta ja hän raivostui. Uhkasi käydä kiinni, jos tulen lähelle. Huusi suut silmät täyteen puoli tuntia ja lopuksi uhkasi ottaa matkalaukun ja lähteä kaverin luo.
Purkaus oli niin raju, että lapset itkivät, kun se kuului toiseen huoneeseen. Otin esille myös puuttuvan seksin niin hän haukkui minua lehmäksi ja käski katsoa peiliin. Sanoi, että yökötän häntä! -eipä haitannut viime vuonna, enkä ole siitä kai paljon muuttunut. Yritin sanoa, että jos tästä päästäisiin yli niin hän huusi, että hän ei pääse. Sanoi, että olen sairas, jos en ymmärrä, että hän ei halua nähdä minua silmissään.
Pelkäsin, kun hän oli niin raivoissaan pelkästä keskustelusta.
Tänään hän on ollut esimerkillinen isä ja tehnyt ihanat ruuat koko perheelle, ollut lasten kanssa ym. Minulle hän ei puhu vaan luo murhaavia katseita.
Onko tämä joku keski-iän kriisi? Vai mielenterveysongelma?
Tuo työhomma on kiinnostava. Mieheni on myös porskuttanut urallaan eteenpäin, tehnyt viikonloppuisin ja iltaisin paljon töitä. Nyt hänellä on tilanne, että taas tarjotaan isoa tehtävää, jota hän ei tahtoisi ottaa vastaan. Työ vaatii kahden vuoden ajan jatkuvaa reissaamista ja puhelimenpäässäoloa.
Hän ottaa välillä kauheat pultit siitä, että me muut emme ota mistään vastuuta ja hän yksin vaan huolehtii kaikesta. Tytärtämme hän välillä kovistelee koenumeroista, mutta kiinnittää aina huomiota epäonnistumisiin, ei koskaan kehu kun koulussa menee hyvin. Tämä saa minut tosissaan ärsyyntymään. Meillä on yhteinen tili, jonne minunkin palkkani joka kuukausi tipahtaa. Lasten kanssa olen enemmän kuin hän (mun työ on säännöllistä päivätyötä).
Tuli mieleen, joutuuko perhe maksamaan henkiset viulut kun työelämä ottaa näistä tunnollisista vastuunkantajista kaiken irti? Miehenikään ei mene pomolleen sanomaan että nyt riittää, työtaakkaa voisi vähän jakaa. Sen sijaan hän ärhentelee meille muka vstuuttomuudesta.
Onkohan yksi syy tähän vetäytymiseen yksinkertaisesti väsymys tai stressi?
Giljotiini: voit olla oikeassa, tuntuu hyvältäkin kun joku sanoo ääneen ettei tästä mitään tule. Yritän kuitenkin nähdä tilanteessa jotain järkeä, en halua uskoa että tämä liitto olisi tällä ohi.
Miehellä tuntuu olevan oman itsensä kanssa jokin kriisi. Tuossa tilanteessa olisi syytä tehdä jokin vakava ratkaisu. Tuli paha mieli, kun luki että lapset olivat itkeneet riidan kuullessaan. On inhottavaa kun lapset kuulevat tuollaista kieltä käytettävän omasta äidistään. Tämän kirjoitin siksi, että itselläni oli samoja kokemuksia puolisoni kanssa. Puolin ja toisin satuttavia sanoja. Lopuksi mies uhkaili erolla, mutta minä ehdein ensin. Nyt olemme erossa ja tapailemme silloin tällöin. Enää ei ole sellaista oloa, että missä mennään. Nyt on eri osoitteet ja tunteita vielä jäljellä. Lapset ovat tyytyväisiä, kun äiti ja isä ovat ystävällisiä toisilleen.
purkaa stressiään tietysti perheeseen eikä työnantajalleen.
Vaatii perheeltä paljon jos toinen on aina pois ja silloinkin kun on paikalla niin on henkisesti poissa. Se ei kuitenkaan johdu rakkauden puutteesta vaan yksinkertaisesti ajan puutteesta. Välillä pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan.
On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikilla ei ole töitä ollenkaan.
Olisikohan vain niin, että miehesi on suhteessanne eri vaiheessa kuin sinä olet? Tulet varmasti siihen itsekin aikanaan.
Tunnistin itseni kirjoituksestasi; olen ikäänkuin miehesi.. Onneksi oma mieheni ymmärtää "antaa" minulle tilaa, paiskia töitä ja viettää aikaani ystävieni parissa. Ei siis vaadi puhumaan tunteista ja parisuhteen tilasta ;D.
Olen ollut viimeiset pari-kolme vuotta kovasti "ulospäinsuuntautunut", muttei se siitä johdu ettenkö rakastaisi miestäni. Useita vuosia hoidin lapsiamme kotona enkä käynyt koskaan juuri missään; mieheni sensijaan oli aina töissä, harrastuksissa tai parantamassa maailmaa.. Nyt osat ovat vaihtuneet.
Taidat olla oikeassa. Mulle kävi vuosi sitten niin, että perin pomoni työt ja uppouduin hommaan täysillä - oli tosi kivaa ja haasteellista. Nyt tilanne on rauhoittunut, työ alkaa rullata enemmän omillaan ja olen ehkä alkanut kaivata elämääni läheisyyttä. Enpä minäkään ollut kauhean hanakka analysoimaan parisuhteen tilaa, kun koko pää touhusi uusien duunien kimpussa.
Me taidetaan olla mieheni kanssa eri kiertoradoilla. Amerikkalaisissa elokuvissa tässä kohtaan pidettäis puhdistava keskustelu ja itkeä tirautettais ja tulis lopputekstit, mutta me taidetaan miehen kanssa sinkoilla omissa toiveissamme ja jutuissamme, ja toivottavasti päästä jossain vaiheessa samaan kurssiin.
Kiitos hyvistä pointeista, nyt on jo paljon parempi olo!
että helpotti!
Vastaanpa minä miehenä, kn on tuollaista samantapaista tautia liikkeellä meilläkin. Luulempa että miehenne ovat hieman kyllästyneet parisuhteeseen. Se ei tarjoa haasteita. Intohimo kadonnut mutta lasten vuoksi koitetaan jaksaa. Niin minä se koen, menen vain zombiena etiäpäin ja ajattelen että ero tulee sitten joskus kun sen aika on.
MIKSI SINÄKIN, HYVÄ MIES ODOTAT VAIN SITÄ PAHINTA. MIKSI TE ETTE OTA ASIOITA PUHEEKSI? MIEHENI KANSSA SAMA ONGELMA PUOLI VUOTTA, KAKSI KERTAA SEKSIÄ, MIES NUKKUU 8-VUOTAIIN KANSSA SAMASSA HUONEESSA EIKÄ HALUA EDES "VIEROITTAA" LASTA. MUITA LAPSIA VIELÄ KAKSI. MIKSI MINUN SITTEN PITÄISI TÄSTÄKIN KANTAA VIELÄ VASTUU...KAIKKI ON NIIN HIIPUNUTTA, ETTÄ EI VARMAAN MINKÄÄNLAINEN PUHALLUS TÄTÄ RAKKAUTTA ENÄÄ SAA ROIHUAMAAN, EN TIEDÄ...
Valitettavasti muut elämänalueen vaatimukset rasittavat parisuhdetta, ja varsinkin jos ei jää aikaa pitää huolta suhteesta, niin voi olla erokin edessä. Toisen ihmisen etääntyminen, pitkät työpäivät, ei tehdä mitään yhdessä, paljon omia juttuja, kodista ei välitetä, hellyys vähenee ne olivat näin jälkeenpäin merkkejä, jotka olisi pitänyt huomata. Nyt olemme eronneet, eikä mitään ole tehtävissä. On aivan normaalia, että suhteessa on laimeita kausia, ne voivat kestää pitkäänkin, mutta sitoumus toiseen ihmiseen on lopulta se, mikä mittaa kuinka pysyvällä pohjalla suhde on. Ei se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella!Paljon mieluummin ottaisin takaisin entisen, jos se vaan olisi mahdollista.
Tällainen asenne saa minut juuri turhautumaan! Hyväksyn hyvinkin sen ettei aina ole niin intohimoista ja kivaa ja että ajatukset ovat muualla kuin parisuhteessa. Mutta on tosi ärsyttävää, jos ajelehtii parisuhteessa zombiena eikä uskalla sanoa että nyt riittää! Odotteletko että se elämäsi prinsessa pirauttaa ovikelloa ja kutsuu sinut uusiin seikkailuihin - että vasta sitten olet kyllin rohkea sanomaan vaimollesi, että oli kurjaa?
Kiihdyn tässä kun ajattelen mielipidettäsi omalta kannaltani (siis jos olisit mieheni) huonoimpana vaihtoehtona. Minusta vastuuta on myös se, että sanoo reilusti ettei homma toimi ja että voitais erota. On oma kysymyksensä sen jälkeen miettiä, miten arki järjestyy - minulle ainakaan yhdessäoleminen pelkästään lasten takia ei riitä. Kuten aikaisemmin kirjoitin, meillä molemmilla on lapsiin hyvät ja lämpimät välit, eikä ero tätä asiaa mihinkään muuttaisi.
Eli kysymys: tietääkö vaimosi että olet niin kypsä ja mikä estää eroamasta?
Kyllä se arvaa, että olen melkoisen kypsynyt. Oikeastaan ihan tietää, olen sen tuonut monin tavoin julki. Vielä se haluaa jatkaa, ehkä se toivoo kaiken muuttuvan. Vaan takuulla ero joskus tulee, on elämää jäljellä eikä sitä näin hukkaan viitsisi kokonaan heittää.
Ei ole helppo sanoa vaimolle että olen kyllästynyt seksuaalisesti. Naiset eivät millään ymmärrä tuota osaa miehen luonnossa. Jotain terapiaa tai virikettä muka ja se auttaisi, vaan ei auta. Se ei ole sama kuin intohimon tuoma kiihko, sitä elämästä puuttuu.
Tämä on naisena se vaikeammin nieltävä näkökulma, mutta panee ajattelemaan. Olisikohan tämän kuuleminen omalta mieheltä viimeinen niitti? Ehkä, minustakin on vähän lässytystä mennä terapiaan hakemaan kadonnutta intohimoa. Hiipuneessa intohimossa on jotain lopullista.
Puhuit miehen luonnosta - siis ajatteletko että intohimon kaipuu on nimenomaan miehille tyypillistä? Ja puhutko intohimosta rajattuna seksiin vai ylipäätään kahdesta ihmisestä, joilla on taipumusta suhtautua intohimoisesti asioihin?
Nimittäin intohimoisen seksisuhteen kaipuun ja täyttymyksen olemme molemmat avioliittomme aikana kokeneet - olimme kumpikin tahoillamme niin sanotusti uskottomia (typerä sanonta, uskottomia mille?), miehellä intohimoa riitti kuukauden, minulla vuoden, ja molemmissa tapauksissa intohimo laantui ja tilalle tuli jonkinlainen nolous (näen silloin tällöin työkuvioissa entistä Prinssi Filipiäni, hän on hyvää vauhtia kutistumassa sammakoksi).
Siis jos mieheni on intohimoista seksisuhdetta vailla, luulen ettei se olisi ihan ylittämätön paikka. Mutta jos hänen intohimonsa tähän suhteeseen on kadonnut, se tuntuisi tosi pahalta. Siis että hän ei haluaisi enää kokea mitään yhdessä, ei heittäytyä ankariinkin keskusteluihin, ei ottaisi riskejä ja kertoisi tunteistaan. Seksi on minusta aina suhteensa näköinen, en osaa pitää sitä jonain erillisenä saarekkeena. Kun on ollut tylsää, seksikin on ollut tylsää, kun on ollut kivaa, seksi on ollut intohimoista ja hauskaa. Ja nyt on siis niin että hän vetäytyy ja on sängyssäkin samanlainen, mutta onko se syy vai seuraus?
Toivon että nimimerkki Nainen on oikeassa. Mutta en torju näkökulmaasi.
Eikö oma ongelmasi ratkeaisi syrjähypyllä?
Nainen: oletko vielä kuulolla? Luuletko että on kyse seksistä?
Joo, varmaan on vaikeasti nieltävä näkökulma, siksi sen sanominen on vaikeata. Mieluimmin jättää sanomatta ja keksii erolle muun syyn.
Sinä tiedät itse paremmin mikä on tyypillistä naisen luonnolle, luulisin naisen kaipaavan intohimoa yhtä lailla. Mutta väitän, että miehen intohimo on fyysisesti erilaista syystä että intohimo antaa paremman erektion. Mies tuntee olevansa silloin voimissaan, oikea rakastaja, oikea mies seksuaalisesti. Toivottavasti naiset eivät kuvittele, että kun mies vain saa siemensyöksyn niin hän aina yhtä tyytyväinen. Oleellisempaa on kuinka lopputulokseen tullaan. Spontaani erektio, kiihkeä rakastelu on orgasmin jarruttelua päinvastoin kuin työn ja tuskan takana olevan ponnistelun päätteeksi saatu orkku. Katson työksi ja tuskaksi seksielokuvat, dildot, avioliittoneuvojat ym. apuvälineet, joilla ei mielestäni piristetä seksielämää, vaan ne paljastavat sen todellisen surkeudun... ja lopulta nekin keinot on käytetty loppuun.
Kiihkeää päivittäistä seksiä riitti avioliitossamme pari vuotta. Nykyisin seksistä on tullut muutamia kertoja vuodessa harrastettava välttämätön paha. Kumpikin on samaa mieltä, vaikka sitä ei ihan suoraan sanota. Perhe-elämä sujuu kohtalaisen hyvin, eli minusta seksi on "erillinen saareke". Minusta seksin laantuminen voi olla miehelle syy sinänsä eikä seuraus muusta perhe-elämän fiiliksen latistumisesta ym.
Ratkeaisiko ongelmani syrjähypyllä? Hyvä kysymys, sillä se juuri avasi silmäni lopullisesti ajattelemaan että näin ei voi jatkua. Tapasin mukavan naisen, jonka kanssa seksi on ollut huippuhyvää, erilaista kuin koskaan ennen. Toki harmittaa oman perheen puolesta, joten vielä taistellaan ja tuskaillaan seksin ja perheen ristipaineessa. Voi yrittää työntää seksin taka-alalle elämässään ja jatkaa zombiena, mutta koville se ottaa. Moni mies keskittyy silloin työhönsä, niin myös minä.
Ehkä sinun kannattaisi ottaa asia puheeksi. Ehkä kyse ei ole teillä ollenkaan seksistä, on paljon miehiä joille se ei ole tärkeätä, heille riittää että on koti, jossa asiat ovat päällisin puolin hyvin. Monille riittää että heillä ylipäätään on vaimo.
Moni asia loksahti paikalleen kun luin viestisi. En ole aikaisemmin tajunnut ajatella erektiota ja intohimoa toisiinsa niin vahvasti liittyvänä juttuna. Nyt suorastaan nousee häpeän puna kun ajattelen, että sisimmissäni minäkin olen ajatellut, että mies on täydellisen tyydytetty kun hän on lauennut. Nimittäin tässä se ero voikin olla: nainen ei minusta oikein voi saada "epätäydellistä" orkkua. Parhaimmillaan seksi on kuvaamaasi jarruttelua, tylsässä jyystämisessä sitä luovuttaa heti eli se jyystämisen osa jää miehelle (olen aikaisemmin luullut, että pelkästään minä olen ollut se tyydyttämätön osapuoli, mutta eihän se tietenkään ole niin - muistan muutamia kertoja jolloin mieheni on laukeamisen jälkeen näyttänyt jotenkin lannistetulta).
Eli seksi voi olla syy. Ja mieheni tapaisen vastuuntuntoisen ihmisen ongelma syntyy siitä, voiko seksin nimissä hajottaa kaiken. Ja olikohan niin, että uskottomuuden jälkeinen paluu perhe-elämään olikin ns. järkivalinta, tavallaan sellainen alistunut huokaus, joka nyt näyttäytyy vetäytymisenä.
Minulle tämä on piinallinen juttu. Vaikka seksielämämme ei ole mitenkään epätoivoisessa jamassa, en oikein hahmota missä jamassa se todellisuudessa on ja onko asian suhteen tehtävissä jotain. Seksikkäitä alusvaatteita? Pornoleffojen katsomista yhdessä? Tuhmia puheita? Voi surkeus!
Ja millä ihmeellä tällaisen ottaisi puheeksi? Kun joskus olen kysynyt, onko hänestä mukavaa naida kanssani, vastaus on sellainen epämääräinen "Ihan kivaa". Sen kuitenkin tiedän, ettei mieheni suhtaudu seksiin välinpitämättömästi.
Tulee sekin mieleen, kuinka avoimesti miehet uskaltavat puhua seksuaalisista toiveistaan? Oletko itse sanonut vaimollesi, mikä sinut saa syttymään? Vai onko intohimo täysin on-off-asia?
Yritän lähinnä löytää ratkaisua kysymykseen onko mitään tehtävissä. Yritän ehkä puhua myös mieheni kanssa, vaikka sopivan avausrepliikin löytäminen on täydellisesti hakusessa. Ehdotuksia?
Tuo lannistuminen;) joo se on sitä "tulihan homma jotenkuten hoidettua". Pieni vetäytyminen kuuluu seksin jälkeiseen olotilaan, mutta silloin kuin seksi on miehestä vain ikään kuin velvollisuus, niin sitä tehdään naisen mieliksi.
Myös tuo järkivalinta tuntuu järkevän miehen päätökseltä. On sitä elämässä muutakin, vastuuta ja niin edelleen, mutta jokin siellä miehen sisimmässä luonnossa ei saa sitä mitä toivoo. Mies tavallaan tietää että hänestä on enempäänkin. Et ehkä uskoisi että tämäkö se on minun mieheni, jos näkisit hänet intohimoisimmilaan jonkin typykän kimpussa:)
En tiedä teistä, mutta porno ja tuhmat puheet eivät auta, ei ainakaan jos asiaa ei ole ensin otettu puheeksi. Seksikkäät alusvaatteet ovat ihan jees, jos niistä sovitaan yhteisesti. Älä ainakaan yllätä niillä! Se vain korostaisi että jokin on vinossa.
Ehkä sinun pitäisi kysyä minkälaista seksiä mies toivoisi. Sinun pitää saada hänet puhumaan mitä hän sisimmässään ajatteleen teidän seksielämästä. Sinun on myös luvattava ettet suutu hänen sanoistaan, jos sieltä tulee jotain mitä et haluaisi kuulla. Sen jälkeen katsotte kuinka voitte fantasianne toteuttaa niin että liittonne pysyy pystyssä. Kaiken ymmärtävä vaimo on pidemmän päälle vahvoilla, sanoisin.
Vaimoni on siitä ikävä, ettei hän kysy mitään eikä pohdi olisi jokin vinossa. Itse olen sanonut suoraan, että tekisi joskus hyvää vierasta naista, johon vaimo on vastannut, että kyllä hän sen ymmärtää. Tavallaan hän hyväksyy.
Avasin toissailtana varovaisesti keskustelun jollakin erittäin epämääräisella tajunnanvirralla tyyliin "onkohan naisten ja miesten kokemus intohimosta jotenki niiku erilaista niiku että johtuen ihan fyysisestä puolesta...". Mieheni luki työpapereita eikä näyttänyt alkuun edes kuuntelevan. Kun virkkeestäni ei meinannut tulla loppua, hän lopulta kääsi päänsä ja kysyi: "Yritätkö sä nyt sanoa jotakin?"
Siitä tuli lopulta ihan hyvä keskustelu. Ei siinä mitään pandoranlippaita avautunut - en ole ihan hilja maitotyttö mitä miesten seksifantasioihin tulee - oikeastaan mieheni tahtoi sanoa, ettei hän jaksaisi koko ajan kantaa vastuuta meidän seksielämästämme vaan toivoisi minun olevan aloitteellisempi ja panostavan enemmän erotiikkaan. Eli mielikuvitusta kehiin.
Sitten puhuimme epätyydyttävästä seksistä, mikä vahvisti sen mitä sanoit eli että laukeaminen sinänsä ei miehillä tosiaankaan ole merkki mistään intohimoisesta seksistä. Ja edelleen: miehelläni on kyllä fantasioita naida vieraiden naisten kanssa (listasta ei meinannut tulla loppua kun pyysin häntä luettelemaan ystäväpiiristämme seksikkäitä naisia), mutta hän sanoi ettei hetkeäkään kuvittele että se todellisuudessa olisi jotenkin tajuntaaräjäyttävää (seksi ilman tunnetta alkaa kuulemma pidemmän päälle aiheuttaa häpeää - mielenkiintoista!). Silloin puhuttaisiin rakastumisesta tai mielettömästä ihastumisesta eli ihmissuhteesta, eikä mieheni ole kuulemma sellaista vailla.
Keskustelu oikeastaan kääntyi siihen, että mieheni kysyi onko minulla jotain seksiongelmia (!).
Eli mitä tästä päättelisi? Ensinnäkin olen tyytyväinen että otin asian puheeksi. Toisekseen olen päättänyt panostaa seksiin. Kolmanneksi näyttäisi kuitenkin siltä, että poissaolevuuden perimmäinen syy löytyisi ennemminkin työpuolelta (määräaikaisella postilla työskentelevä mieheni on todella ahdistunut ajatuksesta hakea pomonsa pyynnöstä vakituista esimiespaikkaa, kun hän kokee vahvasti olevansa asiantuntija eikä johtaja). Tämä uralla etenemisen eetos ja siitä irti pyristely taitaa olla miehinen dilemma, johon on ulkopuolisena vaikeaa sanoa yhtään mitään.
Mutta nyt tuntuu siltä, että pahimmat solmut ovat höllentyneet, tästä keskustelusta oli todella apua!
Miehelläsi on hyvä vaimo, joten en minäkään usko hänen kaipaavan rakastumista tai mieletöntä ihastumista. Pelkkää hyvää ja luotettavaa seksikumppania on puolestaan vaikea löytää. Vaikka mies pystyisi siihen, niin yleensä se nainen haluaa suhteelta enemmän. Mutta eihän miehesi tarvitse sitä, kun hänellä nyt on seksikäs vaimo:)
Jos itse saisin päättää, niin seksikkäät alusvaatteet lisäävät naisen haluttavuutta. Ei kumminkaan mitään pornonpunaisia tms. vaan ihan normaalit naiselliset pitsisysteemit. Lyhyeksi ajeltu alapää on myös miehestä kiihottavaa - jos saan ehdottaa.
Miehesi fantasiat eivät ole vaaraksi sen paremmin kuin omasikaan. Joskus niistä kertominen sängyssä voi myös piristää rakastelua. En usko niistä tulevan sanomista, kun olette fiksuja ihmisiä. Ne eivät jää kalvamaan, kun tiedätte että ette aio toteuttaa niitä.
Ehkä poissaolevuus johtuu toisiaan työstä eikä seksistä. Ehkä seksi ei ole hänelle aivan niin tärkeää kuin olet kuvitellut. Kenties itse mietit asiaa enemmän, mikä on mielestäni hyvä. Kaltaisiasi naisia saisi olla enemmän. Pitkään yhdessä olleet ihmiset eivät yleensäkään pohdi riittävästi omaa haluttavuuttaan, mutta noin fiksu nainen on väistämättä haluttava;)
Toivotan kaikkea hyvää vuoteeseen. Kiitoksia juttutuokiosta.