Mitta täynnä?!?

Olen kyllä nainen, mutta kun meillä oli tollasta, niin miehellä olikin jo uusi muija odottamassa. Oli mulle inhottava ihan vaan siksi, että yritti saada mut muuttamaan kotoa pois. Kokoa itsesi mies. Jos olet kunnon mies, niin anna muijan riehua ihan itsekseen. Saapihan hän lähteä, jos haluaa miestä vaihtaa.

Haukut eivät ole normaaleja - eikä myöskään jääminen tuollaiseen liittoon.

Ei sekopäälle akalle pärjää, varsinkin jos sillä on suku tukenaan. Minä uskon olevani ns. kunnon mies ja sellainen koviskin, mutta kun olin yksin ex-akkaani ja sukuaan vastaan, en siinä pärjännyt.
Onneksi exäni, äitinsä käskystä, otti avioeron minusta. Olin silloin tosi hankalassa elämäntilanteessa muutenkin, mutta helpotus sen akan lähtö oli, vaikka muuta erolla yritettiinkin.

Kovismies ei näytä rakkaudentunteitaan vaimolleen eikä lapsilleen. Seurusteluaikana kyllä sanoo kaarrellen että olet tosi hyvännäköinen jne, mutta ei sano suoraan rakastavansa.

Kun parisuhde vakiintuu, vaimoa akoitellaan, haukutaan huoraksi, ämmäksi, jopa lyödään ja ollaan sitten kuin ei mitään. Seksissä kovis saa kyllä oman tyydytyksen, mutta vaimosta ei ole mitään väliä, ihan sama mitä se tuntee.

Lapsille kovis huutaa, tylyttää, käskyttää ja haukkuu ja sanoo sitä kasvattamiseksi. Ei ota syliin, ei lue iltasatuja, ei auta koulutehtävissä, eikä missään tapauksessa kysy lapsiltaan mitä niille kuuluu, onko koulussa kivaa.
Jos kovis ottaa osaa lastensa harrastuksiin, kovis huutaa kentän laidalla pää punaisena ja vaatii lastaan kykenemään parempiin suorituksiin. Kotimatkalla kovis haukkuu jälkikasvuaan, kyseenalaistaa taidot ja sanoo että olisi itse pystynyt samanikäisenä sata kertaa parempaan suoritukseen.

Kovisisä saa lapsensa tuntemaan itsensä arvottomaksi. Kun lapsi kasvaa. hän ottaa puolisokseen samanlaisen tylyttäjän kuin mitä isänsä oli kun ajattelee, ettei ole parempaa ansainnut.

Tässä minun kokemukseni kovisisästä ja kovisaviomiehestä.
Nyt olen tehnyt pesäeron kumpaankin ja voin hyvin. Myös lapseni voivat hyvin.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ap:n kaltaisessa tilanteessa kannattaa erota. Vaimosi ei tule muuttumaan, vaan meno pahenee kun huomaa ettei nykyiset haukut enää satuta tarpeeksi. Päivääkään en ole eroa katunut, mutta harmittaa kun en tyhmänä tajunnut ajoissa missä mennään. Lapsia kai siinä myös ajatteli ja sitä että kaksi vanhempaa kotona olisi parempi. Mutta kun minuun kohdistuvaa nalkutusta joutui lopulta kuuntelemaan omat lapset ja lopulta myös niiden kaverit, niin mitta tuli täyteen...

Mitä naisesi vastasi kun kysyit hänen sanavalikoinnistaan?
Minkälaisen syyn hän antoi kysyessäsi miksi viljelee noin ala-arvoista sanastoa?
Eikö sanasto muutu korkeatasoisemmaksi silloinkaan kun kerran viikossa ojennat hänelle sen punaisen ruusun tai neilikan?

Ellet saa kunnon vastausta mihinkään noihin stten on neuvot vâhissä.

Keskittäydy entistä enemmän lapsiisi, osallistu heidän harrastuksiin ja opeta lisää. Vie lapsesi ja heidän ystävät hiihtoretkelle ja piknikeille, (omat eväät mukaan).
Näytä sinä isänä että lapsesi ainakin ovat sinulle tärkeitä, kunnioita heitä.
Saat huomata että heiltä sinä saat arvostusta ja kiitosta. Se onkin kaikista tärkein niin kauan kuin lapsesi ovat vielä kotona ja kun lentävät pesästä.

Olen aina ihmetellyt mikä pitää joitain ihmisiä tuollaisissa sairaissa liitoissa/suhteissa.

Erotkaa jos siltä tuntuu että parempi yksin. Sittenhän sen näkee kun kokeilee.

Niinpä kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Oletko joutunut narsistin kanssa avioon?

Pistä vaan töppöset eri suuntaan. Kokemuksesta voin sanoa että parempi yksin. Ei pijä ennää kuunnella ilimanaikusia vittuiluja yms. Nyt hyvä elää,vaikka yksin niin kavereita riittää.

Menkää jonnekin asiantuntijan vastaanotolle ja jutelkaa asiat halki mikä johtuu mistäkin. Kokemuksesta tiedän ettei sekään ero ole aina se paras ratkaisu jos muuten asiat selviää.

Sinun kannattaisi miettiä omaa käytöstäsi... Etkö osallistu kotitöihin, etkö huolehdi lapsista, etkö ole huolehtinut vaimostasi. Vaimosi on luultavasti aivan loppu.. Huolehtii kodista siivouksesta, pyykinpesusta, silityksestä, ruoan laitosta, lasten vaatteista, tarvikkeista, harrastuksista, käy töissä. Sinä vaan ruikutat täällä. Ota vastuu perheestäsi.

Joillakin tuntuu olevan ainoa vaihtoehto ero mutta voisi molemmat katsoa peiliin ja sitten mennä vaikka asiantuntijan puheille jossa kumpikin saisi sanaisen arkkunsa auki. Sillä jostainhan sen täytyy kertoa jos koko ajan toisella on kuin olisi "tikkuinen villatakki" päällä ja mikään ei tunnu passaavan. Puhumalla voi asiat vielä selvitä.

Näin miehenä toiselle miehelle; sanot olevasi aika kylmätunteinen.
On omakohtaista kokemusta, tosin siitä on jo lähes 30 vuotta aikaa.

Isäni oli nykymittapuulla jäätävän kylmätunteinen tyyppi. Kiitoksen sanaa, kannustusta ei tullut, väheksyntää sen sijaan riitti vaikka muille jakaa. Kun oli ahtaat tilat, ukko ärsyyntyi ihan kaikesta. Vahimmat sisarukset lähtivät pois kotoa heti kun kynnelle kykenivät. Minä nuorimmaisena vietin paljon aikaa mummolla ja enolassa, niillä sai henkäistä ja olla hetken lapsi. Äitiraukka sai kovimmin tuntea ukon huorittelut ja vittuilut, minun nähteni ukko ei äitiä lyönyt, en tiedä löikö silloin kun en ollut paikalla, tai sitten en vain muista.

Isänikin omasi vahvan itsetunnon. Sillä oli aivan helvetin kova näyttämisen tarve ja sitä se korosti etenkin muiden kustannuksella. Väheksyi ja mitätöi, muut ihmiset ne ei ollut mitään häneen verrattuna, ei kiitoksen sanaa kenellekään eikä kenestäkään.

Äitini kuoli kun olin 17 vuotias. Äitini hautajaispäivän jälkeen pakkasin vähät vaatteni reppuun, jätin paperilapun tuvan pöydälle, lähdin Ruotsiin, ei muuta. Eno ja mummo tiesi minne menin.
Eipä ukko perään kysellyt ei minkäänlaisia yhteyksiä pidetty. Menin hanttipojaksi raksalle töihin ja siitä se työura urkeni, olin ulkomailla reissuhommissa, palasin takaisin, löysin vaimon, tuli perhettä, oli oma elämä. Kävin silloin tällöin enolassa perheeni kanssa, ukkoa näin muutaman kerran kylällä, moikkasin ja ei kun ohi. Lapset kyseli kuka tuo on ja vastasin että en tiedä joku juoppo vaikka tietääkseni ukko ei juonut ollenkaan.

Joskus itsekseen sitä mietti, että pitäisikö sen luona käydä selvittämässä asiat, mutta eipä tuntunut mukavalta niin se jäi. 25 vuotta hujahtaa ihmisen elämässä ohi hämmästyttävän nopeasti kun on oma elämä, on hyvä vaimo, on lapset niiden harrastukset ja opiskelut, kersat kasvaa aikuisiksi, ikävät ihmiset on helppo unohtaa.

Kun ukko kuoli, pidettiin sisarusten kanssa huolta, ettei sitä haudattu samaan hautaan äidin kanssa. Saa äiti levätä rauhassa. Ukon kuoleman jälkeen vanhin sisko kävi lapsuuskodissa sisällä, oli tullut saman tien ulos. Sanoi, että se oli aivan hirveessä kunnossa ja se riitti meille nuoremmille. Ei muuta kuin kaivinkoneella koko paska nurin, siitä kuorma-auton lavalle ja muutama reissu ongelmajätettä kaatikselle. Meillä ei ole yhdellekään yhtään esinettä lapsuuskodista, ei valokuvan valokuvaa, mutta muistot on. Sanotaan että aika kultaa muistot, eipä ole niin vielä tapahtunut.

Nyt kun on ikää tullut, on välillä tullut mietittyä, että olisikohan ne välit yhtään korjaantuneet jos olisi sittenkin pysähtynyt ja jutellut äijän kanssa edes yhden kerran kunnolla. Kysynyt siltä että miksi se oli niin helvetin vihainen ja ikävä ihminen, mitä pahaa me lapset ja äiti sille oltiin tehty kun sen piti olla meille niin ilkeä. Mutta turha sitä on jossitella, ei se ole täällä enää sitä kertomassa.