En kestä enää.. Tätä yksinäisyyttä. Mitä voin tehdä? Sattuu niin...
Kaverini vähän väliä unohtavat vastata viesteihin ja tapaamisiin ei ole aikaa tai kun sitä on, niin pikaisesti. Tuntuu että kuulen kaiken myös viimeisenä. Olemme kolmekymppisiä. Ymmärrän että ystävyyssuhteet muuttuvat, mutta oikeastiko pitää vain hyväksyä, että olen menettämässä kaikki ystäväni? Tuntuu että tilanne on ollut sama pitkään, mutten ole asiaa pysähtynyt miettimään, koska kyse on ollut yksittäisistä tilanteista, nyt tämä on jatkuvaa kaikkien kanssa. Olen pääosin aina ollut se, joka ottaa yhteyttä ja tuntuu että kaverini pitävät minua itsestään selvyytenä, kun asiaa miettii (liikaa).
En oikeasti usko, että olen tehnyt kaikille jotain peruuttamatonta vääryyttä, josta kukaan ei uskalla sanoa. Olemme kaikki olleet joskus erittäin läheisiä ja hauskaa on ollut, tämä tuntuu siis ns. luonnolliselta elämäntilanteen muutoksista johtuvalta erkaantumiselta, ei että minussa olisi jokin vika yhtäkkiä (olen sitä paljon miettinyt ja yhdeltä kysynytkin). Pahalta tuntuu silti. Puhun nyt siis erillisistä kavereista, en porukasta. Asumme kaikki samalla paikkakunnalla ja tiiviimmillään laitan viikottain viestiä, useimmiten 1-2 x kk.
Muutaman erillisen ystävän kanssa näkemisen sopimiseen menee muutamia kertoja ennen onnistumista ja tuntuu että sama kaava toistuu, kumpikin pahoittelee jos joutuukin perumaan tai siirtämään, ymmärretään sitä toista ja sovitaan lopulta aina treffit. Tapaamisen sopiminen on kuitenkin usein niin vaivalloista, että tuntuu ettei mulle haluta oikeasti järjestää aikaa- kuin hoidettaisiin pakollinen asia pois kalenterista tai viesteistä. Kuvittelenko vain vai onko muilla samanlaisia kokemuksia? Onko jollain tilanne parantunut?
Kaverini vähän väliä unohtavat vastata viesteihin ja tapaamisiin ei ole aikaa tai kun sitä on, niin pikaisesti. Tuntuu että kuulen kaiken myös viimeisenä. Olemme kolmekymppisiä. Ymmärrän että ystävyyssuhteet muuttuvat, mutta oikeastiko pitää vain hyväksyä, että olen menettämässä kaikki ystäväni? Tuntuu että tilanne on ollut sama pitkään, mutten ole asiaa pysähtynyt miettimään, koska kyse on ollut yksittäisistä tilanteista, nyt tämä on jatkuvaa kaikkien kanssa. Olen pääosin aina ollut se, joka ottaa yhteyttä ja tuntuu että kaverini pitävät minua itsestään selvyytenä, kun asiaa miettii (liikaa).
En oikeasti usko, että olen tehnyt kaikille jotain peruuttamatonta vääryyttä, josta kukaan ei uskalla sanoa. Olemme kaikki olleet joskus erittäin läheisiä ja hauskaa on ollut, tämä tuntuu siis ns. luonnolliselta elämäntilanteen muutoksista johtuvalta erkaantumiselta, ei että minussa olisi jokin vika yhtäkkiä (olen sitä paljon miettinyt ja yhdeltä kysynytkin). Pahalta tuntuu silti. Puhun nyt siis erillisistä kavereista, en porukasta. Asumme kaikki samalla paikkakunnalla ja tiiviimmillään laitan viikottain viestiä, useimmiten 1-2 x kk.
Muutaman erillisen ystävän kanssa näkemisen sopimiseen menee muutamia kertoja ennen onnistumista ja tuntuu että sama kaava toistuu, kumpikin pahoittelee jos joutuukin perumaan tai siirtämään, ymmärretään sitä toista ja sovitaan lopulta aina treffit. Tapaamisen sopiminen on kuitenkin usein niin vaivalloista, että tuntuu ettei mulle haluta oikeasti järjestää aikaa- kuin hoidettaisiin pakollinen asia pois kalenterista tai viesteistä. Kuvittelenko vain vai onko muilla samanlaisia kokemuksia? Onko jollain tilanne parantunut?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Yhden+kaverin+kanssa+juttelin+koulussa+joka+päivä+4v+ajan,+olimme+paita+ja+peppu+ja+hakeuduimme+toistemme+seuraan,+en+siis+ole+mikään+yksipuolinen+takertuja.+Teimme+myös+lopputyön+yhdessä.+Koulun+loputtua+vuosi+sitten+emme+ole+nähneet+ja+viestittelynkin+lopetin,+se+oli+aina+aloitteestani+ja+jotenkin+ei+kehdannut+enää+kysyä+nähdäänkö.