Aloinpa tässä miettiä kaikkia elämäni ihmissuhteita. Siis niitä olemassa olevia. Jotenkin tuli olo, että oudot on eväät siinä mielessä.
Parisuhde on ainoa mikä toimii ja on kohdallaan. Mutta ystävistä löytyy enimmäkseen ihmisiä joiden missio on ollut vuodesta toiseen tilittää omia ongelmiaan tai pintapuolista kertakulutuselämäänsä. Jos itse olen pulassa, kenenkään puoleen en voi heistä kääntyä.
Sitten on sellainen ystävä, joka on sellainen "pierunpidättäjäpersoona." Aika uskonnollinen, hänen näkemyksensä ainoa oikea, muu ei tule kuuloonkaan. On tän lisäksi mukana kaikenlaisessa höpöhöpöuskomuksissa. Pääpaino yhteydenpidossa on siinä että hänellä on ongelmia. Jos myötäilen häntä, kaikki on hyvin. Mutta olen luonteeltani sellainen että jos mulla on eriävä näkökulma, sanon sen ja sehän ei tietenkään hänelle passaa.
Sitten on liuta sukulaisia, joilla päihde yms ongelmaa. Ihme sotkuja, säätöjä. No sukulaisia ei voi valita mutta entä nämä muut. Miten ihmeessä olen valinnut näin. Kuten sanoin, parisuhde ainoa toimiva suhde.
Vasta tutustuin uuteen tyyppiin ja tuli tuntuma että voitais olla ystäviä ja että tässä on jotain erilaista, avointa, suoraa ilman säätöjä. Niin vielä mitä, nyt sillä toisella on alkanut syltätä. Tullut joku epävarmuus ja jutut muuttuneet oudoiksi. Sanoo ensin toista ja sitten toista, kuulemma taustalla hankala isäsuhde. Reilu nelikymppinen ihminen... ymmärrän että olemme ihmisiä mutta kyllä joku tavallinen kahden aikuisen välinen ystävyyssuhde olis todella tervetullut. Vai vaadinko liikoja? Onko muka ystävyydessä vuodesta toiseen kyse siitä, että vaan kannattelet ja ymmärrät toisia?
Parisuhde on ainoa mikä toimii ja on kohdallaan. Mutta ystävistä löytyy enimmäkseen ihmisiä joiden missio on ollut vuodesta toiseen tilittää omia ongelmiaan tai pintapuolista kertakulutuselämäänsä. Jos itse olen pulassa, kenenkään puoleen en voi heistä kääntyä.
Sitten on sellainen ystävä, joka on sellainen "pierunpidättäjäpersoona." Aika uskonnollinen, hänen näkemyksensä ainoa oikea, muu ei tule kuuloonkaan. On tän lisäksi mukana kaikenlaisessa höpöhöpöuskomuksissa. Pääpaino yhteydenpidossa on siinä että hänellä on ongelmia. Jos myötäilen häntä, kaikki on hyvin. Mutta olen luonteeltani sellainen että jos mulla on eriävä näkökulma, sanon sen ja sehän ei tietenkään hänelle passaa.
Sitten on liuta sukulaisia, joilla päihde yms ongelmaa. Ihme sotkuja, säätöjä. No sukulaisia ei voi valita mutta entä nämä muut. Miten ihmeessä olen valinnut näin. Kuten sanoin, parisuhde ainoa toimiva suhde.
Vasta tutustuin uuteen tyyppiin ja tuli tuntuma että voitais olla ystäviä ja että tässä on jotain erilaista, avointa, suoraa ilman säätöjä. Niin vielä mitä, nyt sillä toisella on alkanut syltätä. Tullut joku epävarmuus ja jutut muuttuneet oudoiksi. Sanoo ensin toista ja sitten toista, kuulemma taustalla hankala isäsuhde. Reilu nelikymppinen ihminen... ymmärrän että olemme ihmisiä mutta kyllä joku tavallinen kahden aikuisen välinen ystävyyssuhde olis todella tervetullut. Vai vaadinko liikoja? Onko muka ystävyydessä vuodesta toiseen kyse siitä, että vaan kannattelet ja ymmärrät toisia?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.