Olen eronnut. Huh, sanakin puistattaa. Vuosi sitten selvisi karmea totuus ulkoisesti hyvästä avioliitostani. Mies on pettänyt jatkuvasti koko avioliittomme ajan, pitkiä suhteita, joista en ole tiennyt mitään. Kuvittelin vain olevani hyvä vaimo, kun annoin miehelle hänen kaipaamaansa vapautta.
Ymmärrän toki, että avioliitto on kahden kauppa, varmasti mieheni koki jäävänsä siinä jotain paitsi, vaikkei oikein osannutkaan selittää käytöstään. Yritin tosissani jopa ymmärtää, mutta syksyllä luovutin. En vain voinut mitenkään jatkaa elämää hänen kanssaan. Eron hoidin mielestäni omalta osaltani fiksusti, "ääntä korottamatta" ja mitään vaatimatta. Vaikeaa se oli, todellakin, vaikka minulla olikin ihan selkeä syy eroon. Mies ei vain voi ymmärtää, miksi halusin hänestä eroon. Minusta onkin nyt tullut hänen silmissään syyllinen, joka heitti hänet ulos hyvästä elämästä. Ei hän minua syyttele, mutta antaa kyllä ymmärtää... Kaiken tämän jälkeen tunnen valtavaa syyllisyyttä miehen ja lasten elämän "pilaamisesta". Entistä en enää halua, enkä miestäni takaisin, vain päästä eroon tästä syyllisyydestä. Kertokaa te muutkin eronneet, oletteko kokeneet vastaavia syyyllisyyden tunteita ja miten niistä pääsitte eroon? Haluaisin vain jatkaa elämää...ilman syyllisyyttä.
Ymmärrän toki, että avioliitto on kahden kauppa, varmasti mieheni koki jäävänsä siinä jotain paitsi, vaikkei oikein osannutkaan selittää käytöstään. Yritin tosissani jopa ymmärtää, mutta syksyllä luovutin. En vain voinut mitenkään jatkaa elämää hänen kanssaan. Eron hoidin mielestäni omalta osaltani fiksusti, "ääntä korottamatta" ja mitään vaatimatta. Vaikeaa se oli, todellakin, vaikka minulla olikin ihan selkeä syy eroon. Mies ei vain voi ymmärtää, miksi halusin hänestä eroon. Minusta onkin nyt tullut hänen silmissään syyllinen, joka heitti hänet ulos hyvästä elämästä. Ei hän minua syyttele, mutta antaa kyllä ymmärtää... Kaiken tämän jälkeen tunnen valtavaa syyllisyyttä miehen ja lasten elämän "pilaamisesta". Entistä en enää halua, enkä miestäni takaisin, vain päästä eroon tästä syyllisyydestä. Kertokaa te muutkin eronneet, oletteko kokeneet vastaavia syyyllisyyden tunteita ja miten niistä pääsitte eroon? Haluaisin vain jatkaa elämää...ilman syyllisyyttä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tunnista tunne, aika tekee tehtävänsä. Syyllisyys on normaali tunne, eikö miehesi tunne syyllisyyttä? Jokainen ihminen tuntee syyllisyyttä ja sen kanssa on elettävä aikansa.
Oikotietä onneen ei ole, vain aika tekee tehtävänsä. Jatkuva syyllisyydentunto vie voimia, mutta niin vie muutkin tunteet. Pura kirjoittamalla ja ota elämä omiin käsiisi. Tunteet on käytävä läpi, ei muuta konstia ole.
minulla kesti 3v,kunnes selvisi että ex-mies pettää samalla tavalla tätä uutta naistaan ja käyttäytyy niin kuin minuakin kohtaan,ei anna mitään arvoa.Se siitä!Lopulta lapsienkin kanssa puhuttiin ja todettiin että ero oli kaikille paras ratkaisu.
Erosin eilen miehestäni,ja sama tunne;olen syyllinen.Minä halusin erota,koska mies petturi. Mutta tämä mies syyllistää kunnolla.Sanoi eilen lähtiessään,kun muistutin lääkkeistä,että kuolis vaan tähän sairauteen (diabetes).Ei todellakaan kiva.Mies ei ymmärrä,että olen lopen uupunut tähän elämään,kun samassa rapussa asuu 2,kenen kanssa hän pettänyt avioliittomme aikana.Ja viimeisestä aikaa muutama viikko.En itsekkään täydellinen ihminen ole,mutta jos suhteessa voi huonosti,eikä toinen suostu avioliittoneuvojallekaan lähtemään,niin ei auta muu kun erota.Vaikka kuinka koskee.Mutta on sitä joskus ajateltava itseäänkin,ja lapsia,jotka myös selvästi kärsivät tilanteesta.Lupasin auttaa miestä asunnon hankkimisessa ja muussa käytännön järjestelyssä.On kyllä äärimmäisen vaikeaa pysyä kovana ja pitää päänsä erosta, kun toinen ei samaa mieltä ole!Toivonkin että olisi jo kevät pitkällä ja tämä tilanne ohi.Ja varsinkin,että mies hyväksyisi tämän eron.Kuten sanottu;tämä syyllisyys normaalia.Voimia meille kaikille asian kanssa kamppaileville!!!!
luin tekstisi ja kiinnitin huomiota sanaan diabetes. Kauanko miehesi on sairastanut? Meillä mies sairastui pari vuotta sitten 2-tyypin diabetekseen ja siitä alkoivat vaikeudet. Alkuun tuntui, että hän sopetuu sairauteen ja hoitikin sitä hyvin, mutta psyykkinen puoli tuli jälkeenpäin mukaan.
Luulen, että tuo sairaus, kuten ehkä muukin krooninen sairaus, tekee ihmisen äärimmäisen itsekeskeiseksi. Mieheni alkoi puhua, että on vain yksi elämä ja alkoi mennä häntä suorana. Ikää on n. 40-v. Hän alkoi vuosi sitten puhua myös erosta, mutta muuttikin omaan huoneeseen ja haluaa asua kotona, kun vaan saa mennä kuten haluaa. Seksi kotona loppui, kun kerran oli pientä ongelmaa kykyjen suhteen. Nyt hän uhoaa, että "käy panemassa tasokkaampia naisia" ym. härskiä.
Olen pohtinut liittyykö diabetekseen masennus vai mikä mielen heilahtelu. Ennen mies oli ok. Yhdessä oltu 12 v. Nykyään kaikki on puolison vika, vaimo muka yököttää, kun ei itsellä onnistu!
Pitää kai suostua eroon, jos elämä on jatkossa tämmöistä! En voi olla äiti tai terapeutti!
Tämä ex mies sairastui juuri ennen viime joulua.Ja tyyppiin 1 . Minun kohtelu oli huonoa ennen sitäkin,mutta sairaudesta alkoi uudenlainen show.Olin esim.asioilla, kun mies soitti,että heti hakemaan kaupasta jotain hänelle syötäväksi kelpaavaa (kauppa n. 300 metrin päässä hänestä).Mies ei alkuaikoina ymmärtänyt,että voi syödä ihan tavallisiakin ruokia,vaan oli kiukkuinen kun piti kaikki suuhunpantavat laskea,eikä paljon mitään uskaltanut syödä. Ja syyllisti minua(riiteli),jos en olisi diabeteshoitajalle lähtenyt mukaan.Sanoi vielä eilen ennen lähtöänsä,että me (minä ja lapset)tapamme hänet tähän tautiin...Kyllä se varmaan päähän ottaa ja vi...ttaa, kun on elinikäinen sairaus jota tarvitsee jatkuvasti hoitaa, mutta siinä vaiheessa täytyisi muistaa,että se on oma sairaus,ei kenenkään muun.Mutta kehenkä se huoli, pettymys ja epätoivo purettaisiin,kuin lähimpään; vaimoon.Siltikin...aikuisen ihmisen täytyisi ymmärtää,ettei se todellakaan ole puolison syy.Ja 2 tyypin diabetes johtuu OMISTA elintavoista. Ja varmasti sinullekin "Ellun kana" on jossain jotain parempaa! Me tosiaan elämme vain kerran (ainakin tässä elämässä), ja olisi sääli kuluttaa se onnettomassa suhteessa,jossa toinen kohtelee sinua kuin ovimattoa.Ero on yleensä henkisesti raskas,oli puoliso millainen hyvänsä,mutta kadut myöhemmin,jos et anna itsellesi mahdollisuutta "sinunlaiseesi" elämään,jossa olet tyytyväinen ja onnellinen.Vai mitä mieltä?