Hei kaikille.
Ennen kuin vastaatte mitään, toivon, että olette kärsivällisiä ja jaksatte lukea pitkän tarinani.
Olen nuori 20-kympin ikähaarukassa oleva mies. 10-vuotta sitten kun olin teini lukiossa, minulla todettiin Crohnin tauti. Se on sellainen suhteellinen parantumaton suolistosairaus, ja riippuen henkilöstä miten se vaikuttaa heidän elämäänsä siitä lähtien.
Suurin osa noista vuosisra meni siis selviytymisen merkeissä. Noista lukiovuosista en enää muista paljoa, uskon sulkeneeni paljon muistoja pois suojellakseni mieltäni, tai tähän johtopäätökseen olen ainakin tullut jälkeenpäin. Koen itseni erityisen onnekkaaksi monella tapaa, huijasin kuolemaa 6-kertaa noinav vuosina, elän vaikka todennäköisyyden mukaan minun ei pitänyt. Seovisin ja elämä maistuu!
Muutamia vuosia tapahtumasta olin ystävieni kanssa rentoa iltaa viettämässä. Tapasin yhden mukavan, hauskan, kauniin nuoren naisen. Juttu luisti, hänen kanssaan oli luonnollista ja helppoa puhua asioista. Tuntui, että meillä oli paljon yhteistä. Se tunne, että olisi tuntenut jonkun koko elämänsä.
Mutta jotain puuttui. Huomasin, että vaikka hän oli niin täydellinen ja upea ihminen, minä en tuntenut mitään. En mitään. Tämä havainto järkytti minut täysin. Miten on mahdollista, että minun edessäni on tämä aivan ihastuttavan upea ihminen, ja minä en tunne mitään? Minä en aina ole ollut tälläinen, milloin minusta tuli näin kylmä?
Sinä iltana ei tapahtunut mitään, mutta havaintoni painui syvälle mieleen ja aloin pohtimaan menneisyyttäni. Huomasin, että en ole enää tuntenut romanttisia tunteita vuosiin. En halunnut edes tietää miten kylmä minusta oli tullut, en halunnut nähdä sitä rumaa hirviötä sisälläni.
Se havainto pelotti minua. Aikaa kului ja lopulta huomasin, että tunnekylmyyteni ei itseasiassa ollut kyse tapaamastani naisesta tai kuista ihmisistä. Haluan muiden parasta, haluan heille sen elämän jonka he ansaitsevat. Elämän arvoisen elämän. Elämän, joita he voivat iatsoa taakse päin ja olla ylpeitä saadessaan kokea kaiken semn. Haluan suojella heitä pahalta. Juuri kuten kuka tahansa muukin terve ihminen. Mutta jos tunteeni muita kohtaan on lämmin, mistä tunnekylmyyteni tuli?
En ollutkaan tunnekylmä muita kohtaan, olin tunnekylmä itseäni kohtaan. Ehkä jollain tasolla olin kasvanut vinoon noina vuosina. Ajatellin, että minun elämä oli niin synkkää eikä kukaan tiennyt näenkö huomista. Sulkeuduin ja suojelin muita itseltäni jotta heidän ei tarvitsisi olla osana sitä samaa maailmaa, jotta heidän ei tarvitsisi surra, jotta heidän sydän ei kokonaan särkyisi jos minun aika lähteä olisi tullut. Lupasin, että en aseta muiden hyvinvointia vaaraan. Lupasin, että muiden hyvinvointi tulee omani edelle. Sitä tietä olen kävellyt kaikki nämä vuodet.
Näistä havainnoista on nyt kauan aikaa. No nuorelle kauan. Se kaikki tapahtui vuosia sitten. Olen läpikäynyt menneisyttäni paljon, parantanut mitä voin parantaa, jatkanut eteenpäin elämässäni. Opiskelen. Olen onnellinen.
Mutta välillä se inhimillinen ihmispuoli minussa tulee pintaan, koen yksinäisyyttä ja samalla ristiriitaa menneisyyteni kokemusten ja pelkojeni takia, vaikka ne eivät enää hallitsekkaan minua, muistan niiden mahdollisuuden silti. Olen tietoisesti pysynyt absoluuttisen sinkkuna kaikki nämä vuodet läheisyydenkaipuustani huolimatta. Pohdin olenko liian ankara itseäni ja muita kohtaan suojellessani muita vain siltä mahdollisuudelta, että menneisyyteni tunnekylmyys utseäni kohtaan palaisi? Olenko itsekäs, kun en ole antanut toisille mahdollisuutta edes saada oppia tuntemaan minua syvällisemmin? Vai olenko minä tehnyt oikein muiden hyvinvoinnin suojelemiseksi?
Kertokaa mielipiteenne rehellisesti. Minä kyllä kestän, ei hätää. Kiitoksia ajastanne ja kärsivällisyydestänne.
Ennen kuin vastaatte mitään, toivon, että olette kärsivällisiä ja jaksatte lukea pitkän tarinani.
Olen nuori 20-kympin ikähaarukassa oleva mies. 10-vuotta sitten kun olin teini lukiossa, minulla todettiin Crohnin tauti. Se on sellainen suhteellinen parantumaton suolistosairaus, ja riippuen henkilöstä miten se vaikuttaa heidän elämäänsä siitä lähtien.
Suurin osa noista vuosisra meni siis selviytymisen merkeissä. Noista lukiovuosista en enää muista paljoa, uskon sulkeneeni paljon muistoja pois suojellakseni mieltäni, tai tähän johtopäätökseen olen ainakin tullut jälkeenpäin. Koen itseni erityisen onnekkaaksi monella tapaa, huijasin kuolemaa 6-kertaa noinav vuosina, elän vaikka todennäköisyyden mukaan minun ei pitänyt. Seovisin ja elämä maistuu!
Muutamia vuosia tapahtumasta olin ystävieni kanssa rentoa iltaa viettämässä. Tapasin yhden mukavan, hauskan, kauniin nuoren naisen. Juttu luisti, hänen kanssaan oli luonnollista ja helppoa puhua asioista. Tuntui, että meillä oli paljon yhteistä. Se tunne, että olisi tuntenut jonkun koko elämänsä.
Mutta jotain puuttui. Huomasin, että vaikka hän oli niin täydellinen ja upea ihminen, minä en tuntenut mitään. En mitään. Tämä havainto järkytti minut täysin. Miten on mahdollista, että minun edessäni on tämä aivan ihastuttavan upea ihminen, ja minä en tunne mitään? Minä en aina ole ollut tälläinen, milloin minusta tuli näin kylmä?
Sinä iltana ei tapahtunut mitään, mutta havaintoni painui syvälle mieleen ja aloin pohtimaan menneisyyttäni. Huomasin, että en ole enää tuntenut romanttisia tunteita vuosiin. En halunnut edes tietää miten kylmä minusta oli tullut, en halunnut nähdä sitä rumaa hirviötä sisälläni.
Se havainto pelotti minua. Aikaa kului ja lopulta huomasin, että tunnekylmyyteni ei itseasiassa ollut kyse tapaamastani naisesta tai kuista ihmisistä. Haluan muiden parasta, haluan heille sen elämän jonka he ansaitsevat. Elämän arvoisen elämän. Elämän, joita he voivat iatsoa taakse päin ja olla ylpeitä saadessaan kokea kaiken semn. Haluan suojella heitä pahalta. Juuri kuten kuka tahansa muukin terve ihminen. Mutta jos tunteeni muita kohtaan on lämmin, mistä tunnekylmyyteni tuli?
En ollutkaan tunnekylmä muita kohtaan, olin tunnekylmä itseäni kohtaan. Ehkä jollain tasolla olin kasvanut vinoon noina vuosina. Ajatellin, että minun elämä oli niin synkkää eikä kukaan tiennyt näenkö huomista. Sulkeuduin ja suojelin muita itseltäni jotta heidän ei tarvitsisi olla osana sitä samaa maailmaa, jotta heidän ei tarvitsisi surra, jotta heidän sydän ei kokonaan särkyisi jos minun aika lähteä olisi tullut. Lupasin, että en aseta muiden hyvinvointia vaaraan. Lupasin, että muiden hyvinvointi tulee omani edelle. Sitä tietä olen kävellyt kaikki nämä vuodet.
Näistä havainnoista on nyt kauan aikaa. No nuorelle kauan. Se kaikki tapahtui vuosia sitten. Olen läpikäynyt menneisyttäni paljon, parantanut mitä voin parantaa, jatkanut eteenpäin elämässäni. Opiskelen. Olen onnellinen.
Mutta välillä se inhimillinen ihmispuoli minussa tulee pintaan, koen yksinäisyyttä ja samalla ristiriitaa menneisyyteni kokemusten ja pelkojeni takia, vaikka ne eivät enää hallitsekkaan minua, muistan niiden mahdollisuuden silti. Olen tietoisesti pysynyt absoluuttisen sinkkuna kaikki nämä vuodet läheisyydenkaipuustani huolimatta. Pohdin olenko liian ankara itseäni ja muita kohtaan suojellessani muita vain siltä mahdollisuudelta, että menneisyyteni tunnekylmyys utseäni kohtaan palaisi? Olenko itsekäs, kun en ole antanut toisille mahdollisuutta edes saada oppia tuntemaan minua syvällisemmin? Vai olenko minä tehnyt oikein muiden hyvinvoinnin suojelemiseksi?
Kertokaa mielipiteenne rehellisesti. Minä kyllä kestän, ei hätää. Kiitoksia ajastanne ja kärsivällisyydestänne.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.