Tuli tässä mieleen että mahtaakohan muilla olla samanlaisia kokemuksia kaukosuhteessa elämisestä ja suhteen muuttumisesta sitten "tavalliseksi" lähisuhteeksi?
Itse tapasin mieheni niin että asuin jo ulkomailla ja hän oli Suomessa. Aloimme seurustella vakavasti lähes heti tapaamisen jälkeen ja asuimme kahdessa eri maassa, noin 2000 kilometriä väliä, melkein neljä vuotta. Vietimme kaikki lomat yhdessä; tapaamisten välillä oli pahimmillaan 14 viikkoa. Sähköpostit kulkivat joka päivä, puhelimessa puhuimme kerran viikossa (loppuvaiheissa jo neljä tuntia kerrallaan, kun ei vaan malttanut päästää toista menemään..) Sitten hän pääsi lähemmäs töihin ja silloin jo näimme joka viikonloppu (menimme myös siinä vaiheessa naimisiin). Sitten kahdeksan kuukautta sitten hän vihdoin pääsi muuttamaan luokseni ja nyt asumme yhdessä.
Kahdeksan kuukautta on kulunut ja olen vieläkin kuin jatkuvassa onnen humalassa. Joka ikinen päivä herään kiitollisena siitä että saan herätä tämän miehen vieressä, ja menen nukkumaan kiitollisena siitä että saan mennä hänen viereensä nukkumaan (eikä minun enää tarvitse kokea sitä tuskaa kun herää keskellä yötä, etsii toista ja muutaman sekunnin kuluttua tajuaa jysähdyksenä ettei toinen ole paikalla eikä tule olemaan vielä kuukausiin - minulle kävi hyvin usein noin juuri yhdessä vietettyjen lomien jälkeen).
Mikään ei tunnu ärsyttävän; elämä tuntuu jatkuvalta onnelta - siitä huolimatta ettemme todellakaan elä mitään villiä tapahtumarikasta luksuselämää. Tavallista oloa, töissäkäyntiä yms. Pelkkä istuminen sohvalla vierekkäin ja jonkun telkkariohjelman katsominen tuntuu suurelta juhlalta joka ilta, koska se oma rakas on vihdoinkin siinä vieressä. Emme riitele juuri koskaan, ja jos riitelemme niin se joka on väärässä pyytää hyvin pian anteeksi ja sitten kaikki on taas okei.
Jotenkin tuntuu että kun on kokenut kaukosuhteen, sen jatkuvan kiduttavan ikävän ja kaipauksen ja toisen puuttumisen viereltä (kuin pala sydäntä puuttuisi), sitä osaa ihan eri tavalla arvostaa sitä toista sitten kun hänen kanssaan vihdoin pääsee yhteen. Elämä on niin lyhyt että sen tuhlaaminen turhanpäiväiseen torailuun ja nalkutukseen tuntuu hölmöltä. Kuuntelen ystävieni valitusta parisuhteistaan ja tulee tosiaan mieleen että sitä mikä on siinä lähellä ja koko ajan, ei osata arvostaa.
Itse tapasin mieheni niin että asuin jo ulkomailla ja hän oli Suomessa. Aloimme seurustella vakavasti lähes heti tapaamisen jälkeen ja asuimme kahdessa eri maassa, noin 2000 kilometriä väliä, melkein neljä vuotta. Vietimme kaikki lomat yhdessä; tapaamisten välillä oli pahimmillaan 14 viikkoa. Sähköpostit kulkivat joka päivä, puhelimessa puhuimme kerran viikossa (loppuvaiheissa jo neljä tuntia kerrallaan, kun ei vaan malttanut päästää toista menemään..) Sitten hän pääsi lähemmäs töihin ja silloin jo näimme joka viikonloppu (menimme myös siinä vaiheessa naimisiin). Sitten kahdeksan kuukautta sitten hän vihdoin pääsi muuttamaan luokseni ja nyt asumme yhdessä.
Kahdeksan kuukautta on kulunut ja olen vieläkin kuin jatkuvassa onnen humalassa. Joka ikinen päivä herään kiitollisena siitä että saan herätä tämän miehen vieressä, ja menen nukkumaan kiitollisena siitä että saan mennä hänen viereensä nukkumaan (eikä minun enää tarvitse kokea sitä tuskaa kun herää keskellä yötä, etsii toista ja muutaman sekunnin kuluttua tajuaa jysähdyksenä ettei toinen ole paikalla eikä tule olemaan vielä kuukausiin - minulle kävi hyvin usein noin juuri yhdessä vietettyjen lomien jälkeen).
Mikään ei tunnu ärsyttävän; elämä tuntuu jatkuvalta onnelta - siitä huolimatta ettemme todellakaan elä mitään villiä tapahtumarikasta luksuselämää. Tavallista oloa, töissäkäyntiä yms. Pelkkä istuminen sohvalla vierekkäin ja jonkun telkkariohjelman katsominen tuntuu suurelta juhlalta joka ilta, koska se oma rakas on vihdoinkin siinä vieressä. Emme riitele juuri koskaan, ja jos riitelemme niin se joka on väärässä pyytää hyvin pian anteeksi ja sitten kaikki on taas okei.
Jotenkin tuntuu että kun on kokenut kaukosuhteen, sen jatkuvan kiduttavan ikävän ja kaipauksen ja toisen puuttumisen viereltä (kuin pala sydäntä puuttuisi), sitä osaa ihan eri tavalla arvostaa sitä toista sitten kun hänen kanssaan vihdoin pääsee yhteen. Elämä on niin lyhyt että sen tuhlaaminen turhanpäiväiseen torailuun ja nalkutukseen tuntuu hölmöltä. Kuuntelen ystävieni valitusta parisuhteistaan ja tulee tosiaan mieleen että sitä mikä on siinä lähellä ja koko ajan, ei osata arvostaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Me asuttiin eri maissa (5000km)kolme vuotta. Kun lopulta muutimme yhteen ja saimme lapsia,arki tuli vastaan niin erottiin. Tosi hölmöä, niin kauan kuin panostettiinkin toisiimme ja hommattiin lapset,talot ja kaikki oli yhteistä kerrankin niin ero tuli. Mies ei kestänyt kotielämää.....
minusta kaikkien pitäisi arvostaa toista olkoo kaukosuhde tai ei.. koska mietihän miten moni pari oisi onnellinen jos osapuolet osais olla nalkuttamatta toisilleen..
itsekkin olen kyllä kaukosuhteessa ja totta turiset toista arvostaa enemmän kun tapaa niin harvoin:D no joiltain yhteis elo onnistuu toisilta ei.. sekin varmaan ihmisistä itestään kiinni.
mut hyvin on sinulle käynyt:)
Tuohan kuulostaa aivan täydelliseltä. Olen onnellinen puolestanne, että vielä nytkin arki yhdessä on juhlaa. Niin on meilläkin. Vaikkei me kyllä asuta yhdessä, minä olen vasta nuori tyttö, elämä edessä. Asun kotona vanhempieni luona. Tapasin poikaystäväni kun olin 16, nyt täytän 18. Hän tuli armeijaan tänne lähemmäksi, jotta saisimme olla enemmän yhdessä. Nyt siis nähdään melkein joka viikonloppu, paitsi nyt hän on kolme viikkoa kiinni. Mutta se ei tunnu niin kamalalta, kun ennen joutui odottelemaan kaksikin kuukautta että taas nähtäisiin.
Kaukosuhde vaatii luottamusta ja uskoa siihen, että joku päivä ei tarvitse enää erota ajaksi, joka tuntuu ikuisuudelta. Se tarvitsee rakkautta toimiakseen. Minä olen todella onnellien siitä, että olen saanut juuri Hänet omakseni, vaikka emme näekään niin usein kuin suurin osa pareista. Tämä erossa olo vahvistaa vain suhdetta ja todellakin osaa arvostaa sitä, kun toinen viimein on vierellä.
Onnea siis kaikille meille onnekkaille myös jatkossa:)
itsellä sama menossa, ja kun viimein pääsemme oikeasti yhteen näiden vuosien jälkee, olen varma, että jos syhde kestää vuosien erossa olon, se kestää mitä tahansa.