kun mulle ei ole tullut koskaan mieleenkään erota vaimostani. Tunnen joskus,että olenko jotenkin epänormaali yksilö nyky-yhteiskunnassa, kun lähes kaikki entiset tuttavat ja naapurit ovat eronneet, toiset jo pariinkin kertaan, ja minä vaimoni kanssa vaan porskutan ensimmäistä ( toivon mukaan myös viimeitä ) avioliittoamme . Sitä on nyt kestänyt jonkun matkaa yli 40 vuotta ja jatkuu yhä ( jos Luoja elinpäiviä siunaa ). Olemme mielestämme ihan tavallisia ihmisiä, mutta joskus tuntuu, että olemmeko jokin uniikki-ilmiö nykyaikana, kun kumpikaan ei ole ajatellutkaan erota, joka kuitenkin jo tilastojenkin valossa on aikamme muoti-ilmiö. Eikö nykyajan ihmiset enää osaa elää yhdessä ja ylläpitää sopua keskenään.
En sano, että olisin sen parempi ihmisenä, kuin muutkaan kanssaeläjät ja onhan niitä vaikeuksia ollut matkalla, mutta niistä on aina yhdessä ylipäästy. Perheessä oli monta lasta ja työtä niiden kasvattamisessa oli molemmille. Ei siinä tarvinnut taistella, että tuo on sun hommas ja tämä minun; se teki, joka ehti. Vaimo mulla on kultainen; suorastaan maailman paras ( jos nyt omaansa kehua saa). Ei se vaihtaen ainakaan paremmaksi tulis. Tosin minäkin vasta vanhemmiten olen oiken päässyt käsittämään sen työ arvoa, jonka vaimo äitinä kotona teki. Työelämän kiireissä tuo totuus usen unohtui, mutta nyt eläkevaarina on ollut aikaa sitäkin miettiä ja antaa siitä tunnustus vaimolle.
Nyt jo katselemme tätä maailmaa mummon ja vaarin näkövinkkelistä ja saamme ihailla lastenlapsia ja seurata heidän kehittymistään ja elämäänsä.
Mutta yksi asia on meillä ollut; toistemme kunnioitus ja arvon anto, se on ollut se pysyvä periaate ja arvo, jolla olemme tahtoneet yhteiseloa yllä pitää. Ja siksi on ollut meillä niin, että jos on joku kova, vaativa tai loukkaava sana tai puhe tullut sanotuksi toisesta ( jota multa äkkipikaisen ja kärsimättömän luoneeni vuoksi saattaa silloin tällöin tulla suusta ulos ), niin ne pyydettiin nöyräsi anteeksi ja painettiin unhojen yöhön eikä niillä sitten jälkeenkään päin ratsastettu. Tämä periaate on mielestäni sopiva nykyaikaankin; eihän ihminen ole mihinkään muuttunut.Sama puuttuvainen ja erehtyvä olio se on kuten on ollut aina. Mutta nyt on vallalla se käsitys, että kun tulee suhteessa vaikeuksia,niin erotaa pois. Ikään kuin se olisi ratkaisu ongelmiin, jotka kuitenkin useimmiten lähtevät ihmisestä itsestään ja seuraavat häntä useimmiten uuteenkin parisuhteeseen.
Olen omille pojillenikin yrittänyt kirkastaa sitä, että vaimon kanssa eläminen on taitolaji. On uskomaton määrä energiaa, mikä naisesta irtoaa, kun asiat oikein myös miehen puolelta hoidetaan. Pienet huomion ja hellyyden osoitukset saavat ihmeitä aikaan; ne tulevat korkojen kera takaisin. Ja rakkauttakin saa vaimolta riittävästi, kun sen eteen vähän toimii. Ei vaatimalla, mutta osoittamalla olevansa sen arvoinen. Tämän on elämä minullekin osoittanut.
En sano, että olisin sen parempi ihmisenä, kuin muutkaan kanssaeläjät ja onhan niitä vaikeuksia ollut matkalla, mutta niistä on aina yhdessä ylipäästy. Perheessä oli monta lasta ja työtä niiden kasvattamisessa oli molemmille. Ei siinä tarvinnut taistella, että tuo on sun hommas ja tämä minun; se teki, joka ehti. Vaimo mulla on kultainen; suorastaan maailman paras ( jos nyt omaansa kehua saa). Ei se vaihtaen ainakaan paremmaksi tulis. Tosin minäkin vasta vanhemmiten olen oiken päässyt käsittämään sen työ arvoa, jonka vaimo äitinä kotona teki. Työelämän kiireissä tuo totuus usen unohtui, mutta nyt eläkevaarina on ollut aikaa sitäkin miettiä ja antaa siitä tunnustus vaimolle.
Nyt jo katselemme tätä maailmaa mummon ja vaarin näkövinkkelistä ja saamme ihailla lastenlapsia ja seurata heidän kehittymistään ja elämäänsä.
Mutta yksi asia on meillä ollut; toistemme kunnioitus ja arvon anto, se on ollut se pysyvä periaate ja arvo, jolla olemme tahtoneet yhteiseloa yllä pitää. Ja siksi on ollut meillä niin, että jos on joku kova, vaativa tai loukkaava sana tai puhe tullut sanotuksi toisesta ( jota multa äkkipikaisen ja kärsimättömän luoneeni vuoksi saattaa silloin tällöin tulla suusta ulos ), niin ne pyydettiin nöyräsi anteeksi ja painettiin unhojen yöhön eikä niillä sitten jälkeenkään päin ratsastettu. Tämä periaate on mielestäni sopiva nykyaikaankin; eihän ihminen ole mihinkään muuttunut.Sama puuttuvainen ja erehtyvä olio se on kuten on ollut aina. Mutta nyt on vallalla se käsitys, että kun tulee suhteessa vaikeuksia,niin erotaa pois. Ikään kuin se olisi ratkaisu ongelmiin, jotka kuitenkin useimmiten lähtevät ihmisestä itsestään ja seuraavat häntä useimmiten uuteenkin parisuhteeseen.
Olen omille pojillenikin yrittänyt kirkastaa sitä, että vaimon kanssa eläminen on taitolaji. On uskomaton määrä energiaa, mikä naisesta irtoaa, kun asiat oikein myös miehen puolelta hoidetaan. Pienet huomion ja hellyyden osoitukset saavat ihmeitä aikaan; ne tulevat korkojen kera takaisin. Ja rakkauttakin saa vaimolta riittävästi, kun sen eteen vähän toimii. Ei vaatimalla, mutta osoittamalla olevansa sen arvoinen. Tämän on elämä minullekin osoittanut.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tekstissä, mutta jos noin hyvin on pyyhkinyt niin mikäpäs siinä. Onnittelut. Jos on kykenemätön arvostamaan ja kunnioittamaan puolisoaan erinäisistä syistä, niin ei se avioliiton ylläpitäminen onnistu. Ei vaikka kuinka periaatetasolla haluaisi.
täältä. Viesti tuntui aidolta, ja kertoo meille nuoremmille paljon. Elämä toki on usein ylä- ja alamäkeä, eikä kenellekään aina niin helppoa, mutta oli mukavaa kuulla myös kommenttia pitkäaikaisesta suhteesta jossa vaikeuksista huolimatta onnistutaan jatkamaan!
Upeaa... ei turhaan sanota, että vanhempia ihmisiä pitäisi kuunnella ja heidän elämänkokemustaan arvostaa. Luulen, että ennenvanhaan avioliittovala sisäistettiin kirjaimellisemmin, eli oltiin todella valmiita kestämään toista myös niiden vastoinkäymisten aikana. Mutta vika on siinä, että yhteiskunta ja maailma ovat nykyään erilaisia kuin silloin kun sinä olet avioitunut. Nyt me monet nuoret aikuiset/aikuiset olemme itse avioerolapsia tai ns. isättömiä/äidittömiä. Eikä omena kauas puusta putoa.
Kirjoitat täyttää asiaa! Olet hienosti käsitellyt avioliiton ja onnellisen elämän keskeiset seikat.
Kehotan kaikkia lukemaan kirjoituksesi uudelleen ja ottamaan sen talteen.
tässäpä vuoden kirjoitus!! *IHAILEE*
prinssessa Ruususen unesta! Ei nykyaikana kukaan nuori voi tota käsittää, jos noin on hyvin jollakin mennyt, ja yli 40 vuotta! Tuskin tollaisia aviomiehiä ja pareja enää voi nykyaikana syntyäkään. Taustat oltava kunnossa jo lapsuuskodissa. Mut kun nyt munkin lähes kaikki kaverit on eroperheistä, joissa on riidelty ja kylvetty ne riidan mallit ja siemenet myös lapsiinkin! Kuinka näistä asemista voi muuta tulla kun eropareja? Mulla ei ittellä ole suuria vaatimuksia avioliitolleni, kun vain saisin olla siinä onnellinen enkä tulla petetyksi.
Voi, miten "kateellisena" luenkaan juttuasi! Ihailtavaa. Kyllä minäkin menin aikoinani naimisiin sillä periaatteella, että liitto kestää koko meidän loppu elämän. Mutta, mutta kun suksi ei luista yhdessä niin ei luista. Kyllä tehtiin kovastikin töitä, että yhteinen latu löytyisi. Juostiin terapiassa ja päätettiin, että tämä onnistuu jne. Mutta pakko vaan tunnustaa, että ei onnistu.Onnea teille vaan!!
pitkäkin suhde. Hoito ja lääkkeet ilmeisen oikeita!