Pohdin semmosta asiaa, kun suhde rakastamaani ihmiseen päättyi vähän aikaa sitten ja eilen keskustelimme asiasta naamatusten (ei olla nähty 3vko!). Kuvittelin, että suhteemme oli hyvä, suunnittelimme paljon tulevaisuutta, hyvä seksielämä, paljon hellyyttä... Ei riittänyt! Kukaan ei ole täydellinen, enkä koskaan kuvitellutkaan niin... Rakstamani ihminen haukkui minut pystyyn ja sanoi ettei jaksa enää päivääkään minua. Tuli tosi paha mieli ja itkenyt olen elisestä lähtien. Jouduin olemaan jopa töistä pois. Onko ihmisellä oikeus olla monen vuoden jälkeen ilkeä, ja antaa kaikki tulla kerralla miten olin silloin ja miten tällöin. Koskaan en hänelle ilkeä ole ollut, jos nyt joskus harvoin tuli riitaa, pyysimme toisiltamme anteeksi ja tarkoitettiin sitä. Miten helvetissä tämmösestä selviää? Itsetunto on pyöreä nolla, tosin en ole koskaan pitänyt itseäni muita parempana!
Suhde ohi elämä ei!
Herkkä@Mies
92655
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Luulen ymmärtäväni kuvauksen perusteella jotakin tilanteestasi, ainakin tuntemuksistasi. Herkkyys kosketti.
Toinen ei tällaisessa tilanteessa aina tarkoita ihan sitä mitä kommunikoi (vaikka voi olla toisinkin). Toivon itsellesi voimaa päästä tämän yli, ja sitä että pääset rakentamaan oman elämäsi kuntoon.
ja voin vain sanoa että menee ajankanssa ohitse.Ihanaa tietää että on herkkiä ym.omaavia miehiä viellä olemassa (kunhan ei mustasukkaisia)
Onko herkkyys vaan nykyään enemmänkin rasite, kuin rikkaus? Siltä vähän tuntuu. On toki ihmisiä, jotka arvostaa tätä ominaisuutta. Kaikkea hyvää heille :)
Mustasukkainen en ainakaan mielestäni ole!
Minulle kävi samoin viime viikolla ja jouduin myös jäämään töistä pois. Kyllä todella vaikeaa on ollu...en uskonut että mikään voi tuntua yhtä pahalta.
Eipä tunteet ole mihinkään muuttuneet. Meitä tunteellisia miehiä on (uskoakseni) aina ollut ja niin tulee olemaankin.
Toivon ettet tukahduta omia tunteitasi, vaan että käsittelet niitä ajan kanssa sillä tavoin kuin tarvitsee. Olen itse vasta - vähän alle 40-kymppisenä - oppinut pikku hiljaa käsittelemään omia tunteitani sillä tavoin että otan ne aidosti huomioon. Luonteeni on ollut sellainen, että yritän ensin huomioida muut, ja vasta sitten itseni.
Nyt tämä tuntuu onnistuvan, ja riemukseni myös niin että oma parisuhteeni jatkuu (kaikesta huolimatta) ja sillä tavoin että elän myös itselleni. Vaimon ja lapset (2 kpl) huomioiden.
Tsemppiä!
Ja paljon =)
Samoin oltiin xsän kanssa kolmevuotta suhteessa kaikki suju hienosti muutama riita oli ne saatiin selvitettyä, sit vaan yks päivä ku soitin sille ni puhelimessa lauko vaan ett en haluu olla sun kaa enää, syytä en tiedä vieläkään oltiin ennen suhdetta viis vuotta ystäviä.
On tullu itkettyä valvottua monet yöt, ajatukset harhaillu,töissä meni kaikki päin p:tä ton jälkeen.
Mut suosittelen ett puhut erostas tunteistas jonku kanssa kaverille tai hyvälle ystävälle se helpottaa tai ainaki muo autto paljon ku yksin ei tarvii asioiden kanssa painia.
Mulla on nyt erosta kuukaus menny ja kyl se nyt rupee jo pikkuhiljaa helpottamaan vaikka tulee se äksä sillon tällön mieleen.
Työtkin rupes taas maistumaan.
Ei muuta ku tsemppiä sulle,ajattele niin ett ku sun xsäs jätti sut noin helpolla ni sä ansaitset paremman mikä oikeesti välittää susta sitä ku on sokea rakkaudelle.
Itse tein aika lailla saman tempun ex-miehelleni.
Voin luvata sinulle, että se joka tässä eniten tulee kärsimään on se sinun ex-muijasi..
Me naiset emme aina osaa arvostaa sitä mitä meillä on, nykyaika on naisille niin avointa ja täynnä lupauksia paremmasta..
Loppujen lopuksi sitä huomaakin olevansa petetty, hylätty ja yksin..
Ja muistaa sen yhden miehen joka oli minua kohtaan niin hyvä ja jota en silloisen tietämykseni kanssa osannut arvostaa..
Tärkeintä siis on, että tiedät ollesi hyvä, tiedät olleesi riittävä, vika oli naisessasi joka sitä ei vielä tiennyt..
Tuonlaisille naisille pystyy antamaan anteeksi. Jälkiviisaushan on tunnetusti sitä parasta...
Saa nähdä, mitä ex tuumaa vuoden päästä. Minuun sattuu tällä hetkellä niin, etten ikinä voisi antaa anteeksi, ehkä joskus