Mä en siis enää keksi mikä tämä juttu on. Vuodesta toiseen koen samaa asian. Varsinkin miespuolisten kanssa.
Minulle on siis todella tärkeää, että on paljon läheisiä ympärillä. Tutustun ihan mielellään uusiin ihmisiin ja haluaisin sosialisoitua paljonkin. Kuitenkin, en pysty siihen.
Huomaan että lähden aina innokkaana tapaamaan uusia ihmisiä, alku on tosi kiva jne ja sitten yhtäkkiä tulee kuin joku seinä vastaan, ja suhde kaatuu. Ja se toinen etääntyy. Olen aina luullut, että no, en ole tarpeeksi hyvä, kiva jne. Tai sitten olen luullut että no ei kaikki voikaan tulla toimeen tai kaveerata. Olin aina optimistinen ja lähin vain koittaa uudestaan ja uudestaan ja joka ikinen kerta tunsin, miten jonkin ajan tutustumisen jälkeen alan olemaan toiselle kuin ilmaa. Minulle ei puhuttu, tekstattu tai soitettu. Ainoastaan silloin kun tarvittiin jotakin. Kun kysyin muilta, ei kukaan huomannut mitään. Itsetuntoni romahti, tuli mielenterveysongelmia ja sain paniikkikohtauksia koska pelkäsin niin kovasti yksinjäämistä. Aloin näkemään joka puolella hylkäämistä, tunsin, että jopa eläimet välttää minua ja olen kuin poistyöntäävä magneetti. Lähdin terapiaan ja se paransi asiaa. Löysin miehen ja hyvän ystävän. Kunnes... taas olen alkanut kokemaan tuota. Tutustun helposti ihmisiin ja huomaan että minuun jopa ihastutaan. Mutta sitten tulee kuin joku seinä vastaan ja suhde ei ikinä pääse kehittymään, ja loppuu siihen. Minulle hyvä suhde merkitsee vain sitä, että huh se ei hylännytkään minua. Mieheni käyttää minua hyväksi, mutta tämä on ainoa keino miten edes tunnen olevani elossani koska hän kohdistuu minuun eikä lähde pois. vaikka hän hakkaisi minua, se olisi silti parempi kuin tuntea että olen ilmaa. Minulla ei mitään mahdollisuutta edes vaatia suhteilta mitään, koska ei mikään suhde edes pääse siihen asti. Saatan tuntea ihmisiä kymmeniä vuosia tuntematta niitä. Minulle ei puhuta, minua ei kutsuta mihinkään ja ihmiset kattoo sivuun puhuessani minulle, joudun olemaan ihan hirveän itsenäinen aina. Synttäreilläni sukulaiset soittavat ÄITILLENI kertoakseen onnitteluita. Tämä yksinäisyys on puuduttava ja väsyttävä. Olen kuitenkin iloinen, huumorintajuinen herkkä nainen enkä mikään teini vaan 30 iässä. Olen kouluttautunut enkä mikään pinnallinen teini.
Mä en kestä enää yhtäkään kokemusta, että joku lähtee pois elämästäni. Mikään ei kasva tai kehity vaan karsiutuu ja häviää.
Olen kuin yksin kulkeva kupla josta kukaan ei välitä. enkä halua enää elää, koska olen jo yrittänyt kaiken eikä oljenkorsia enää ole. Ja tunnen itseni tosin hyvin ei voi enää sanoa että tutustu itseesi ym :( ei mulla muita olekaan kuin itseni. Mitä teen väärin? Minkälainen on nainen, johon haluat tutustua syvemmin? Miten pääsen kokemaan yhteyttä?
Minulle on siis todella tärkeää, että on paljon läheisiä ympärillä. Tutustun ihan mielellään uusiin ihmisiin ja haluaisin sosialisoitua paljonkin. Kuitenkin, en pysty siihen.
Huomaan että lähden aina innokkaana tapaamaan uusia ihmisiä, alku on tosi kiva jne ja sitten yhtäkkiä tulee kuin joku seinä vastaan, ja suhde kaatuu. Ja se toinen etääntyy. Olen aina luullut, että no, en ole tarpeeksi hyvä, kiva jne. Tai sitten olen luullut että no ei kaikki voikaan tulla toimeen tai kaveerata. Olin aina optimistinen ja lähin vain koittaa uudestaan ja uudestaan ja joka ikinen kerta tunsin, miten jonkin ajan tutustumisen jälkeen alan olemaan toiselle kuin ilmaa. Minulle ei puhuttu, tekstattu tai soitettu. Ainoastaan silloin kun tarvittiin jotakin. Kun kysyin muilta, ei kukaan huomannut mitään. Itsetuntoni romahti, tuli mielenterveysongelmia ja sain paniikkikohtauksia koska pelkäsin niin kovasti yksinjäämistä. Aloin näkemään joka puolella hylkäämistä, tunsin, että jopa eläimet välttää minua ja olen kuin poistyöntäävä magneetti. Lähdin terapiaan ja se paransi asiaa. Löysin miehen ja hyvän ystävän. Kunnes... taas olen alkanut kokemaan tuota. Tutustun helposti ihmisiin ja huomaan että minuun jopa ihastutaan. Mutta sitten tulee kuin joku seinä vastaan ja suhde ei ikinä pääse kehittymään, ja loppuu siihen. Minulle hyvä suhde merkitsee vain sitä, että huh se ei hylännytkään minua. Mieheni käyttää minua hyväksi, mutta tämä on ainoa keino miten edes tunnen olevani elossani koska hän kohdistuu minuun eikä lähde pois. vaikka hän hakkaisi minua, se olisi silti parempi kuin tuntea että olen ilmaa. Minulla ei mitään mahdollisuutta edes vaatia suhteilta mitään, koska ei mikään suhde edes pääse siihen asti. Saatan tuntea ihmisiä kymmeniä vuosia tuntematta niitä. Minulle ei puhuta, minua ei kutsuta mihinkään ja ihmiset kattoo sivuun puhuessani minulle, joudun olemaan ihan hirveän itsenäinen aina. Synttäreilläni sukulaiset soittavat ÄITILLENI kertoakseen onnitteluita. Tämä yksinäisyys on puuduttava ja väsyttävä. Olen kuitenkin iloinen, huumorintajuinen herkkä nainen enkä mikään teini vaan 30 iässä. Olen kouluttautunut enkä mikään pinnallinen teini.
Mä en kestä enää yhtäkään kokemusta, että joku lähtee pois elämästäni. Mikään ei kasva tai kehity vaan karsiutuu ja häviää.
Olen kuin yksin kulkeva kupla josta kukaan ei välitä. enkä halua enää elää, koska olen jo yrittänyt kaiken eikä oljenkorsia enää ole. Ja tunnen itseni tosin hyvin ei voi enää sanoa että tutustu itseesi ym :( ei mulla muita olekaan kuin itseni. Mitä teen väärin? Minkälainen on nainen, johon haluat tutustua syvemmin? Miten pääsen kokemaan yhteyttä?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.