Täytin tässä juuri kolmekymmentä ja olen pohdiskellut mennyttä matkaani ja tuleviakin mäkiä.
Koin myöhäisteininä ja nuorena aikuisena olevani melkein alpha, mutta silti beta. Olin perfektionistinen introvertti ja mottoni oli “vain pyrkimällä täydellisyyteen, voimme saavuttaa erinomaisuuden”. Opiskelin yliopistossa, elämä hymyili, seurustelin ja ekstroverttoonuin vähitellen.
Noin kymmenisen vuotta sitten vammauduin aivokirurgian seurauksena. Nykyään itsetuntoni laahaa pohjamudissa ja mottonikin on “vaikka yrittäisit parhaasi, voit silti olla ihan p*ska”. Elän vammautumisestani ja pyörätuolista huolimatta lähes itsenäistä elämää. Käyn töissä (en missään höpöhöpö 9 euroa päivässä -hommassa, vaan ihan kunnolla palkatussa työssä). Ammattisurkeakoulusta on tutkinto ja ylempi korkeakoulututkinto on tähtäimessä, älykkyyttäkin löytyy ainakin keskiverrosti. Koen erään sorttista kehodysmorfiaa, tunnen että terve minä on rikkinäisen kehoni vankina. Tämä on kai melko yleistä aikuisiällä vammautuneilla.
Olen ollut nyt sinkkuna vammaisuuteni ajan ja kaipaan asiaan muutosta. Koen inhoa peiliin katsoessani (vaikka olen ihan katseenkestävä - kuulemma) ja vihaan dysartrista puhettani. Varsinkin viimeinen saa minut vaikenemaan seurassa aiheuttaen kiusallisia hiljaisuuksia. Tästä voi syntyä vaikutelma luontaan työntävyydesä tai etten pitäisi sosiaalisista tilanteista. Tämä on kuitenkin hyvin kaukana totuudesta.
Luonnollinen ratkaisu olisi nettitreffailu, mutta missä vaiheessa vammaisuus tulisi tuoda julki? Liian aikaisin ja voi tulla säälinostatusta ja liian myöhään ja voi tulla tuottaneeksi petoksen tunteen.
Minulla on “entisetä elämästä” kuitenkin jäänyt hyvin korkeat standardit ja arvostan ns. universaaleja hyveitä suuresti. Halveksin incel-liikettä ja en tue MGTOW-ajattelua.
Kaipaan siis parisuhdetta. Tulisiko minun laskea odotuksiani ja kuinka rankasti? Vai tyytyä tilanteeseeni ja säilyttää standardini ajatellen, että “kaikki näyttää paremmalta näyteikkunassa”? Pidän arvostusta toimivan parisuhteen kulmakivenä, mutten tiedä, voinko arvostaa naista, joka tyytyy minuun. Siinäpä dilemma.
P.S. Ennen Viinamiehen kommenttia: ei viina ja yökerhot aina auta.
Koin myöhäisteininä ja nuorena aikuisena olevani melkein alpha, mutta silti beta. Olin perfektionistinen introvertti ja mottoni oli “vain pyrkimällä täydellisyyteen, voimme saavuttaa erinomaisuuden”. Opiskelin yliopistossa, elämä hymyili, seurustelin ja ekstroverttoonuin vähitellen.
Noin kymmenisen vuotta sitten vammauduin aivokirurgian seurauksena. Nykyään itsetuntoni laahaa pohjamudissa ja mottonikin on “vaikka yrittäisit parhaasi, voit silti olla ihan p*ska”. Elän vammautumisestani ja pyörätuolista huolimatta lähes itsenäistä elämää. Käyn töissä (en missään höpöhöpö 9 euroa päivässä -hommassa, vaan ihan kunnolla palkatussa työssä). Ammattisurkeakoulusta on tutkinto ja ylempi korkeakoulututkinto on tähtäimessä, älykkyyttäkin löytyy ainakin keskiverrosti. Koen erään sorttista kehodysmorfiaa, tunnen että terve minä on rikkinäisen kehoni vankina. Tämä on kai melko yleistä aikuisiällä vammautuneilla.
Olen ollut nyt sinkkuna vammaisuuteni ajan ja kaipaan asiaan muutosta. Koen inhoa peiliin katsoessani (vaikka olen ihan katseenkestävä - kuulemma) ja vihaan dysartrista puhettani. Varsinkin viimeinen saa minut vaikenemaan seurassa aiheuttaen kiusallisia hiljaisuuksia. Tästä voi syntyä vaikutelma luontaan työntävyydesä tai etten pitäisi sosiaalisista tilanteista. Tämä on kuitenkin hyvin kaukana totuudesta.
Luonnollinen ratkaisu olisi nettitreffailu, mutta missä vaiheessa vammaisuus tulisi tuoda julki? Liian aikaisin ja voi tulla säälinostatusta ja liian myöhään ja voi tulla tuottaneeksi petoksen tunteen.
Minulla on “entisetä elämästä” kuitenkin jäänyt hyvin korkeat standardit ja arvostan ns. universaaleja hyveitä suuresti. Halveksin incel-liikettä ja en tue MGTOW-ajattelua.
Kaipaan siis parisuhdetta. Tulisiko minun laskea odotuksiani ja kuinka rankasti? Vai tyytyä tilanteeseeni ja säilyttää standardini ajatellen, että “kaikki näyttää paremmalta näyteikkunassa”? Pidän arvostusta toimivan parisuhteen kulmakivenä, mutten tiedä, voinko arvostaa naista, joka tyytyy minuun. Siinäpä dilemma.
P.S. Ennen Viinamiehen kommenttia: ei viina ja yökerhot aina auta.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Minulla on muuten idea; jos et pysty ollenkaan liikkumaan hyvin niin pyydä RAY:ltä, siis nykyiseltä Veikkaukselta jotain pelikoneita, kun jokainen, minäkin maksan veroja niille, Veikkauksellekin, kysypä niiltä jotta antaisivat uuden tietokoneen ja pelikoneenkin, joilla pitää yhteyttä sitten.
Pleikka ja porno on sinkun paras kaveri.
Mutta tämä aihe kaipaa vastauksia naisväeltä.
Miksei tyyppi ole saanut tunari satanisti aivokirurgilta miljoona korvauksia?
just tuon takia vihaan aivokirurgeja ja kirurgiaa.. tuhoavat terveitä miehiä saatana.
vinkki aloittajalle:
nosta katkeamatta loppuelämäsi ajan sinut tuhonnutta aivokirurgia vastaan lakisyytteitä niin ettei tämä tule enää koskaan saamaan lepoa.
Selvästi porukka ymmärsi jotain väärin. Kyse ei ollut hoitovirheestä ja itse leikkaus meni suunnitellusti. Vammautuminen oli lähinnä biologisista syistä seurannut harvinaisuus. Leikannut kirurgi ei siis mitenkään vastuussa ja luotto kirurgiaan on läjes sata.
Nyt kun oikein pysähdyin aiheen äärelle, niin standardien laskemiseen on hyvin vaikeaa ottaa kantaa. Et kai itsekään haluaisi kumppania, josta ajattelisit että hän on jollain tapaa liian *jotain* sinulle.
Omaan kokemukseeni pohjautuen sanoisin, että jos joku asia vaikuttaa ihmiseen _perusteellisesti_ verrattuna entiseen elämäänsä, hän yleensä alkaa asioita toisin kuin keskiverto ihminen (jos sellaista onkaan). Lyhyemmin sanottuna: asiat kristallisoituvat eri tavalla aiempaan verrattuna, kun joutuu kokemaan jotakin, jota ei keskivertoihmiselle tapahdu. Sairastuminen on näistä varmaankin aika yleinen, myös työttömäksi joutuminen on monelle tällainen. Voi vaikka havaita, että ystävinä pitämäsi ihmiset ovat edellyttäneet sinulta jotain statusta. Jos sitä ei ole, he häipyvät.
Jos vastaisin lyhyesti, niin sanoisin, että kyllä, sinun on todennäköisesti laskettava odotuksiasi. Mitä sitten? Kyllähän monet tuntuvat tyytyvän parisuhteeseen, joka perustuu vahvasti esim. toisen osapuolen varakkuuteen ja/tai tietynlaiseen varakkuudesta riippumattomaan statukseen.
Olen tähän ikään mennessä käsittänyt, että ns. rakkaus on tietyin poikkeuksin aina ehdollista. Monilla ehtoihin kuuluu fyysinen ja psyykkinen normaalius (ainakin päällisin puolin).
Tässähän oli kysymys vain normaalin elämän kokemisesta.
Ei ihmisen tekemisestä normaaliksi uudestaan.
Vastasin kysymykseen, joka aloituksessa nähdäkseni esitettiin. Jos kaipaat jotai filosofisempaa lähestymistapaa, kerro.
Eli onko kovin eettistäkään sitten kieltää ihmiseltä ihmisarvoinen elämä teknologian avulla mihin hän pystyisi tekemään?
Vai pitäisi hänet laittaa sähkötuoliin ja poistaa hänen elämänsä heti toisten rasitteista?
Minä sanoisin että pitäisi antaa kaikki mahdolliset välineet mitä teknologia voi tarjota jotta voisi elää mahdollisimman hyvää elämää.
Vastauksessa ei oltu kieltämässä teknologiaa.
Oletko aloittaja? Hän pyysi näkemyksiä siitä, pitäisikö hänen alentaa standarejaan. Yksiselittäistä vastausta ei ole, se riippuu siitäkin, kuinka palavasti hän haluaa kumppanin. Asian lienee mahdollista edetä tilanteeseen, että hän haluaa "vain jonkun (kumppanin)". Aloittajasta sitten on kiinni, mitä hän alkoo katsomaan tai ei ala katsomaan.
Elokuvia eli BluRay-juttuja ei pysty katsomaan, liikuntakyvyttömyytensä takia, ei voi mennä kirjastoon niitä lainailemaan,eikä pysty pelailemaan pelejä mitään pelejäkäkään, eikä pysty ohjelmointiakaan opettelemaan ilman tietokonetta.
Ei nyt tarve kuitenkaan niin kova, että minkä vain "edelmanin" kelpuuttais.
Ja liikuntakykyni on about normaali pyörätuolia huomioimatta. Leffoja on pirusti, pleikkaa tulee hakattua aina kiinnostuksen rajoissa ja tietokonetta käytän normaalisti sekä töissä että kotona,
En kyllä kannata vaatimustason alentamista, ellei se alunperin ollut äpärealistinen. Parempi yksin kuin jossain sääli- tai pakkosuhteessa.
(Tässä nyt viittaan palstaätmien epärealistisiin tavoitteisiin.)
Rakkaus ei löydy etsimällä, mut aistit kannattaa pitää avoimina.
Elä oikeasti usko kun vammaudut toisen takia että sinä olisit yhtään heikommassa asemassa se ei periydy silloin.
Ihmiset ei näe pintaa syvemmälle suosin olemaan paljastamatta paljoa mitä teet työksesi.
Pyörätuoli voi pelastaa sinut hyväksikäyttäjältä taloudellisesti kun taas hoiva ihminen taas hoitaa sinut. Ole vain itsesi.
Niin joo herra tai rouva valtakunta.. kesän aika on näitä biometrisiä tunnistejuttuja ohjelmoitavana myös mökillä teen ne eli siis miten henkilö tunnistetaan äänestä tai kuvasta vaikka olisi naamari päässä -tyyppisiä :D
Vaikka et kumppania löytäisikään niin aina voi kohdistaa mielenkiinnon, johonkin muuhun asiaan. Kieltämättä tilanteesi on haasteellinen tai tutustua samankaltaisessa tilanteessa olevaan ihmiseen. Varmaan mitään säälisuhdettakaan halua.