Aina jumissa DoyBram

Anonyymi kirjoitti:

Mun elämässä on ollut jo monta vuotta ihminen,mies, jonka seurassa on hyvä olla ja jonka seurasta tykkään. Hänelle on tosi helppo puhua, koska ei ole aihetta joka olisi tabu. Nyt hän on päässyt vielä lähemmäksi mua, tullut mulle tosi tärkeeks ihmiseks enkä pysty kuvittelemaan elämää ilman häntä. Eilen sanoin ääneen että oon äärimmäisen iloinen siitä että tulit mun elämään. En osaa määritellä tätä suhdetta, onko tää ystävyyttä vai onko tässä jotain muuta. Enkä haluakaan määritellä, koska mun elämässä on myös se aviomies. Ollut jo toistakyt vuotta. Ja musta tuntuu, on tuntunu jo pitkään, että mä oon jumissa. Henkisesti, ja fyysisesti. Mä rakastan mun miestä, mutta musta tuntuu että mä oon vaan kodinkone jota ei arvosteta. Sit yritetään paikata lahjoilla sitä. En mä tiedä. Mä en halua erota koska on pieni lapsi. Mä olen ite eroperheestä ja se oli ihan vitun perseestä! Mä en halua mun lapselle samaa. Ja mä pelkään että multa vietäisi mun lapsi pois jos sanoisin että haluan irti. Siksi oon vaan työntäny oman hyvinvoinnin, ja oman onnen perimmäiseen nurkkaan ajatellen, että sit kun mun lapsi lähtee omilleen, niin sitten on mun vuoro elää ja olla onnellinen. Mutta kun tää tyyppi herättää ne mun itsekkyystunteet, että on sittenkin oikeus olla onnellinen. Mä en tiedä mitä mä teen. Mä haluisin olla vaan tän tyypin seurassa mutta silti toinen puoli sydäntä sanoo että et saa haluta onnea. En uskalla puhua mun miehelle tästä tyypistä vaikka hänkin tuntee hänet. Tietää kyllä että ollaan viestitelty mutta ei tiedä kuinka paljon oon viettäny aikaa hänen kanssaan. Ja ei, mitään seksuaalista ei oo tapahtunu tän tyypin kanssa, koska mä en halua pilata meidän välejä millään yhen illan panolla. .. En tiiä, tää on nyt kyllä sellanen mindfuck ettei oo tosikaan . En ees tiiä miks kirjotin tänne,ehkä mä halusin purkaa mun sydäntä. Yritin kyllä eilen tälle tyypille purkaa tätä kaikkea mutta kun kellokaan ei aina ymmärrä hidastaa vauhtiaan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä