Nyt saattaa irrota vähän katkera tilitys. En syytä ketään vaan itseäni mutta purettakoon tänne tämä katkeruus. Lähinnä kysymys kuuluu mikä on mun ongelma ja mitä voin asialle tehdä?
Mun ihmissuhteet on yks puolisia. Niin kauan menee hyvin kun olen jaksava ja näin ollen ymmärtäväinen kuuntelemaan tuttujeni ja ystävieni juttuja, murheita, arkisia pohdintoja mutta kun en jaksa, kun olen väsynyt tai itselle tapahtuu esim jotain ikävää, ketään ei olekaan joka olis kuulolla. En ole ujo tai vetäytyvä vaan aktiivinen keskusteluissa ja mielenkiinnolla paneudun kysymyksiä ja näkökulmia esittäen toisten asioihin. Aina jos joku mulle puhuu, tuntematonkin, pysähdyn ja haluan kuunnella mitä hän sanoo.
Kun läheinen kuoli ja olin surullinen ja en niin jaksanut olla läsnä ratkomassa muiden arkiongelmia, tai pitää seuraa, kaikki tuntuivat kaikkoavan ja kenellekään ei ollut oikein aikaa tai tarjolla oli jopa muiden työhuolia kuunneltavaksi. En ollut enää kiinnostava.
Kaikki tuntuvat aina vaan olevan täynnä parisuhde tai sinkkuuspohdintojaan, tai pitäiskö työtä vaihtaa. Ja jos näitä ongelmia ei ole, sitten nämä jaksavat kertoa läheistensä ongelmista tai muista sattumuksista. Ja mun pitäis vain olla keskustelemassa niistä. Jos en lähde niistä keskustelemaan, sitten mitään juteltavaa tai syytä pitää yhteyttä ei ole. Ketään ei näytä kiinnostavan jos mua ei kiinnosta enää heidän tilityksensä.
Olen ollut auttavainen ja ymmärtäväinen ja läsnä kun apua on tarvittu. Ehkä liiankin, vähän niinkuin aina valmiina jos joku on pulassa. Olen tehnyt sen mielellään, ainut mikä mättää, on tämä yksipuolisuus.
Viime syksynä sain ihannetyön ja olen ollut itsestä ylpeä että uskalsin muuttaa aivan vieraaseen kaupunkiin, ja aloittaa oman elämän täysin itseni näköisenä. Nyt sitten tuntuu että vanhat ihmissuhteet kuivahtaa kasaan, kun ei ole niin paljoa aikaa istua pitämässä muille seuraa, tai olla ymmärtämässä ja kuuntelemassa muita.
Tajusin silloin läheisen kuoleman aikaan ja samoin kuin nyt uusien onnistumisten äärellä että olen ihan hemmetin yksin. Miten näin on päässyt käymään. Vedänkö puoleeni autettavia ihmisiä, tai ihmisiä jotka haluavat vaan tilittää omia juttujaan. Vai enkö vaan osaa olla ihmissuhteissa.
Olin pari viikkoa sitten syömässä yhden "ystävän" kanssa jolla oli hirveä puheripuli omista asioistaan. Puhui lähes tauotta. Huomasi sen sitten itsekin ja sitten pyysi minua kertomaan mitä mulle kuuluu. Kerkesin aloittaa lauseen josta hän keksikin heti jo jotain omaa kerrottavaa. Myös sukulaiset ovat enimmäkseen tämmöisiä.
Mitä edes ovat ihmissuhteet joissa ei kyse ole vaan toisten asioista tai ongelmista? Onko sellaisia ihmissuhteita olemassa että puhutaan muustakin kuin aina vaan ratkotaan jonkun ongelmaa?
Aika yksinäinen on olo. Tiedän että olen pystynyt monia auttamaan ja olen siinä taitava, mutta pitäis varmaan olla myös tasavertaisia suhteita. Sellaisia kevyitä, avoimia, tasa-arvoisia joissa vois kokea kuuluvansa yhteen muiden ihmisten kanssa. Hirvittävä on tämä kuilu minkä tällä hetkellä koen itseni ja muiden välillä. On jotenkin jätetty ja hylätty olo.
Mun ihmissuhteet on yks puolisia. Niin kauan menee hyvin kun olen jaksava ja näin ollen ymmärtäväinen kuuntelemaan tuttujeni ja ystävieni juttuja, murheita, arkisia pohdintoja mutta kun en jaksa, kun olen väsynyt tai itselle tapahtuu esim jotain ikävää, ketään ei olekaan joka olis kuulolla. En ole ujo tai vetäytyvä vaan aktiivinen keskusteluissa ja mielenkiinnolla paneudun kysymyksiä ja näkökulmia esittäen toisten asioihin. Aina jos joku mulle puhuu, tuntematonkin, pysähdyn ja haluan kuunnella mitä hän sanoo.
Kun läheinen kuoli ja olin surullinen ja en niin jaksanut olla läsnä ratkomassa muiden arkiongelmia, tai pitää seuraa, kaikki tuntuivat kaikkoavan ja kenellekään ei ollut oikein aikaa tai tarjolla oli jopa muiden työhuolia kuunneltavaksi. En ollut enää kiinnostava.
Kaikki tuntuvat aina vaan olevan täynnä parisuhde tai sinkkuuspohdintojaan, tai pitäiskö työtä vaihtaa. Ja jos näitä ongelmia ei ole, sitten nämä jaksavat kertoa läheistensä ongelmista tai muista sattumuksista. Ja mun pitäis vain olla keskustelemassa niistä. Jos en lähde niistä keskustelemaan, sitten mitään juteltavaa tai syytä pitää yhteyttä ei ole. Ketään ei näytä kiinnostavan jos mua ei kiinnosta enää heidän tilityksensä.
Olen ollut auttavainen ja ymmärtäväinen ja läsnä kun apua on tarvittu. Ehkä liiankin, vähän niinkuin aina valmiina jos joku on pulassa. Olen tehnyt sen mielellään, ainut mikä mättää, on tämä yksipuolisuus.
Viime syksynä sain ihannetyön ja olen ollut itsestä ylpeä että uskalsin muuttaa aivan vieraaseen kaupunkiin, ja aloittaa oman elämän täysin itseni näköisenä. Nyt sitten tuntuu että vanhat ihmissuhteet kuivahtaa kasaan, kun ei ole niin paljoa aikaa istua pitämässä muille seuraa, tai olla ymmärtämässä ja kuuntelemassa muita.
Tajusin silloin läheisen kuoleman aikaan ja samoin kuin nyt uusien onnistumisten äärellä että olen ihan hemmetin yksin. Miten näin on päässyt käymään. Vedänkö puoleeni autettavia ihmisiä, tai ihmisiä jotka haluavat vaan tilittää omia juttujaan. Vai enkö vaan osaa olla ihmissuhteissa.
Olin pari viikkoa sitten syömässä yhden "ystävän" kanssa jolla oli hirveä puheripuli omista asioistaan. Puhui lähes tauotta. Huomasi sen sitten itsekin ja sitten pyysi minua kertomaan mitä mulle kuuluu. Kerkesin aloittaa lauseen josta hän keksikin heti jo jotain omaa kerrottavaa. Myös sukulaiset ovat enimmäkseen tämmöisiä.
Mitä edes ovat ihmissuhteet joissa ei kyse ole vaan toisten asioista tai ongelmista? Onko sellaisia ihmissuhteita olemassa että puhutaan muustakin kuin aina vaan ratkotaan jonkun ongelmaa?
Aika yksinäinen on olo. Tiedän että olen pystynyt monia auttamaan ja olen siinä taitava, mutta pitäis varmaan olla myös tasavertaisia suhteita. Sellaisia kevyitä, avoimia, tasa-arvoisia joissa vois kokea kuuluvansa yhteen muiden ihmisten kanssa. Hirvittävä on tämä kuilu minkä tällä hetkellä koen itseni ja muiden välillä. On jotenkin jätetty ja hylätty olo.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.