Erosimme mieheni kanssa reilu vuosi sitten. Olemme tunteneet toisemme kohta kymmenen vuoden ajan. Seurustelimme tuosta 6 vuotta ja meillä on 4 vuotias poika. Pojan vuoksi yritimme useaan otteeseen saada suhdettamme toimimaan, mutta totesimme sen toivottomaksi. Meillä ei kuitenkaan ole mitään riitaa tai keskinäistä kaunaa, vaan tulemme hyvin toimeen.
Mies on tällä hetkellä ulkomailla, joten emme tapaa toisiamme. Hän soittaa pojallemme pari kertaa viikossa ja olen lähes aina osallisena noissa puheluissa. Hän ei siis soita minulle, mutta juttelemme kyllä, nauramme toistemme jutuille, saamme toisen ajatuksesta kiinni jo puolesta sanasta jne. Lisäksi me kirjoittelemme toisillemme aika usein. Ei päivittäin, mutta useamman kerran viikkoon. Minä kertoilen muksun jutuista, lähettelen valokuvia ja hän kertoo päivän sattumuksista. Saatetaan lähettää viesti siellä ja toinen täällä vaikka pitkin päivää, jos on jotakin asiaa. Viimeisin keskustelu oli juuri äsken, kun hän kyseli kirjasuosituksia. Olimme hyviä ystäviä ennen kun aloimme seurustella ja nyt on palattu aikalailla siihen. Tosin jos lasta ei olisi, niin olisimme varmaan jossain kohtaa lakanneet yhteydenpidon.
Kysymykseni kuuluukin, että miten te miehet kokisitte tällaisen? Olisiko tällainen suhde exään ja lapsen isään mielestänne häiritsevä? Itse tiedän tarkasti missä mennään, että tämä juttu on katsottu loppuun ja toimimattomaksi todettu. Olisiko sitä vaikea ulkopuolisena uskoa ja kuinka tästä voisi vakuuttua?
Mies on tällä hetkellä ulkomailla, joten emme tapaa toisiamme. Hän soittaa pojallemme pari kertaa viikossa ja olen lähes aina osallisena noissa puheluissa. Hän ei siis soita minulle, mutta juttelemme kyllä, nauramme toistemme jutuille, saamme toisen ajatuksesta kiinni jo puolesta sanasta jne. Lisäksi me kirjoittelemme toisillemme aika usein. Ei päivittäin, mutta useamman kerran viikkoon. Minä kertoilen muksun jutuista, lähettelen valokuvia ja hän kertoo päivän sattumuksista. Saatetaan lähettää viesti siellä ja toinen täällä vaikka pitkin päivää, jos on jotakin asiaa. Viimeisin keskustelu oli juuri äsken, kun hän kyseli kirjasuosituksia. Olimme hyviä ystäviä ennen kun aloimme seurustella ja nyt on palattu aikalailla siihen. Tosin jos lasta ei olisi, niin olisimme varmaan jossain kohtaa lakanneet yhteydenpidon.
Kysymykseni kuuluukin, että miten te miehet kokisitte tällaisen? Olisiko tällainen suhde exään ja lapsen isään mielestänne häiritsevä? Itse tiedän tarkasti missä mennään, että tämä juttu on katsottu loppuun ja toimimattomaksi todettu. Olisiko sitä vaikea ulkopuolisena uskoa ja kuinka tästä voisi vakuuttua?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kohta tossa kuiteski vanha suola janottaa!
Mulla paras ystävä on exäni. Jo vuosia. Eipä ole vanha suola janottanut.
Muutama mustasukkainen kosija on jäänyt tämän takia.
Itse punnitset. Hyvä ystävä on kallis ja jos on vielä lasten isä, niin tyhmä alkaa mustasukkaiseksi. Nyt 2018, ei 0044 jkr...
Useampi naispuolisista ystävistäni pitää tätä jotenkin outona. Kyselevät, että ollaanko "ihan oikeesti" erottu ja että en kai mä sen perään haikaile ja ettei kukaan mies tällasta kattelis. Mietin vaan, että onko oikeesti näin.
Ite ajattelen, että lapsen välit isään on tärkeimmät. Enkä nää syytä miks mun pitäs olla jotenki ilkee tai vetäytyä, kun kaikki on ok. Oon yrittäny miettiä, että kokisinko ite toisinpäin ongelmaksi, mutta kun en.
Varmaan, jos itelle osuis joku uus kohalle, niin jossainmäärin yhteydenpito vähenis. Varmaan se niitten mun omien juttustelujen määrä vähenis. Mutta kyllä mä muksun jutuista kuitenki kertoisin ihan samalla tavalla. Ja voi olla, että kun poika kasvaa niin en istu samalla tavalla puheluissa mukana. Paha sanoa, kun en yhtään tiedä. Jos taas mies löytää jonku uuden, niin tuskin se mulle enää niin paljon niitä omiaan viestii, mutta haluun että lapsi pysyis silti tärkeenä. Enkä näe syytä miksi ei pysyis. Varsinkaan jos mä en sitä kerta mitenkään vaikeuta.
Oon vaan pohtinu, että onko muka jotenki outoa. Sitä alkaa pakosta pohtimaan, ku tarpeeks monta kertaa kuulee.
ap.