Paha mennä puuttumaan musiikin kuluttajana ammatimiesten hommiin, mutta eiköhän me jotakin keksitä väljentämän hiukan raastavaa epätietoisuutta. Vaikea varmaan sieltä pultista käsin on hahmottaa musiikkia ja suurta sinfoniaa kokonaisuudessaan, mikä kuuluu tietysti kapellimestarin ensisijaisiijn tehtäviin, jotta homma pysyy kasassa eikä riistäydy käsistä, kuten joskus formuloissa käy.
Orkesterin koon kasvaessa Beethovenin 5. sinfoniassa klassiselle orkesterisoinnille ominainen läpikuultavuus, sekä puiden ja jouhien erilaisten sointivärien vatakkainasettelu ja hyödyntäminen tulivat vähemmän tärkeksi sitten ensimmäisten sinfonioiden, saaden antaa tilaa paatokselliselle aatteellisen julistuksen edellyttämälle vaskiselle voimankäytölle ja paksumman soitinnustyylin suosimalle balanssittomalle metalliselle "loistolle", kun Schubert säilyttää aina musiikinmuodosta ja tyylilajista riippumatta ihanteellisen balanssin eri soitnryhmien välillä tuhdeimmassakin orkesteritekstuurissa.
Tästä on paljon hienoja esimerkkejä myös niissä teoksissa, jotka aikalaisktriitikoiden näkökulmasta olivat soitinnukseltaan ylikuormitettuja. Mozartin soittimellisen lyriikan ja puupuhallinvärien vaikutusta, josta Schubert saattoi nauttia kuulonsa säilyttäneenä miehenä, toisin kuin kuuroutuneen Beethoven-raukan tapauksessa kävi niin ilmeiseksi.
Mutta kuten kävi ilmi, tuokin näkemys on varmastikin hyvin teos-ja mikseipä tulkintakohtainenkin akustisia tekijöitä unohtamatta. Mutta minusta on aina näyttänyt siltä kuin Beethoven antaisi 3 ensimmäisessä sinfoniassaan pienemmälle orkesterille enemmän itsenäistä sanottavaa puille kuin teoksissa, joissa hän näyttäytyy motiivityöskentelyn osalta äärimmäiseltä loogisuusajattelijana, joissa musiikillinen itu, melodiankaarros tai rytmikuviosta kehkeytyy suuri sinfoninen rakennelma, n:o 5, 7 ja 9, tai joissa hän vie sen läpi eräänlaisena johtoaiheena, joiden orkestraatio jää tästä syystä ehkä jotensakin pelkistettyyn muotoon ja joissa puilla ei välttämättä ole samasa mielessä tasavertaista asemaa jousiston rinnalla siinä määrin kuin 1. sinfonioissa, jotka ovatkin enemmän Mozartin klassista henkeä, tämän kunnioittavimpia puupuhallinlyriikan mausteita.
Soinnillinen läpikuultavuus tuntuu siis väistyvän metallisen soundin tieltä, tuoden mukanaan voimaelementin vaskikuorossa. Ja inhottavan ulkomusiikilisen lisän aatteellisessa paatoksellisesa julistuksesaan; varjoista valoon. Murheen alhosta voittoon.
Yhdeksäs taas luo oudon sointivaikutelman soitinnuksen ollessa paikoin ylikuormitrettua, ja siksi kuuluisat kaput ovatkin sen partituuria peukaloineet uuteen uskoon saadakseen sen soimaan paremmin ja luomaan paremman soitinnuksellisen balanssin kuin kuulotorvesta omituisesti kaikuvaan teokseen. Beethovenin orkestroinnista tuntuu vällillä puuttuvan ammattimaista standardisatsia rohkeampaa yritystä tai sitten sitä on liikaakin ja sointikuva vääristyy täydellisesti.
Myöskin pyydän huomauttaa arvoisat herrat, että Beethovenin orkesteri kesikauden-ja myöhäiskauden teoksissa harvemmin soi niin lämpimim sävyin kuin Mozartilla ja Schubertilla, aidoilla wieniläisillä, joiden musiikki kantaa klassisen orketrointitaidon kauneimpia näytteitä ja on Haydnin ohella sen tavaramerkki brutaaliin runttaukseen alá Beethoven verattuna, jolla sisällön etsimisestä tuli pakkomielle ja itseisarvo muodon kustannuksella, mikä taas halveksii klassista sopusuhtaisuutta ja tasapainoa.
´
Siinä on jotakin kylmyyytä, kovakouraisuutta, kireyttä ja väkivaltaisuutta, askeettisuutta, kun klassiset soinnilliset ihanteet ja neitseellinen abstraktius on uhrattu arkkitrehtuurin kaikkivoipaisuuden ja ulkomusiikillisen julistuksen alttarille, jossa kaikki musiikillinen tapahtuminen keskittyy yhteen minimaaliseen teemaan, joka saa olla atomin tavoin kokonaisen sinfonisen rakenteen pohjana ja lähtökohtana, jota Spohr muuten kaiken lisäksi piti sinfoniseen rakenteluun sopimattomana (kohtaloteema).
__
Orkesterin koon kasvaessa Beethovenin 5. sinfoniassa klassiselle orkesterisoinnille ominainen läpikuultavuus, sekä puiden ja jouhien erilaisten sointivärien vatakkainasettelu ja hyödyntäminen tulivat vähemmän tärkeksi sitten ensimmäisten sinfonioiden, saaden antaa tilaa paatokselliselle aatteellisen julistuksen edellyttämälle vaskiselle voimankäytölle ja paksumman soitinnustyylin suosimalle balanssittomalle metalliselle "loistolle", kun Schubert säilyttää aina musiikinmuodosta ja tyylilajista riippumatta ihanteellisen balanssin eri soitnryhmien välillä tuhdeimmassakin orkesteritekstuurissa.
Tästä on paljon hienoja esimerkkejä myös niissä teoksissa, jotka aikalaisktriitikoiden näkökulmasta olivat soitinnukseltaan ylikuormitettuja. Mozartin soittimellisen lyriikan ja puupuhallinvärien vaikutusta, josta Schubert saattoi nauttia kuulonsa säilyttäneenä miehenä, toisin kuin kuuroutuneen Beethoven-raukan tapauksessa kävi niin ilmeiseksi.
Mutta kuten kävi ilmi, tuokin näkemys on varmastikin hyvin teos-ja mikseipä tulkintakohtainenkin akustisia tekijöitä unohtamatta. Mutta minusta on aina näyttänyt siltä kuin Beethoven antaisi 3 ensimmäisessä sinfoniassaan pienemmälle orkesterille enemmän itsenäistä sanottavaa puille kuin teoksissa, joissa hän näyttäytyy motiivityöskentelyn osalta äärimmäiseltä loogisuusajattelijana, joissa musiikillinen itu, melodiankaarros tai rytmikuviosta kehkeytyy suuri sinfoninen rakennelma, n:o 5, 7 ja 9, tai joissa hän vie sen läpi eräänlaisena johtoaiheena, joiden orkestraatio jää tästä syystä ehkä jotensakin pelkistettyyn muotoon ja joissa puilla ei välttämättä ole samasa mielessä tasavertaista asemaa jousiston rinnalla siinä määrin kuin 1. sinfonioissa, jotka ovatkin enemmän Mozartin klassista henkeä, tämän kunnioittavimpia puupuhallinlyriikan mausteita.
Soinnillinen läpikuultavuus tuntuu siis väistyvän metallisen soundin tieltä, tuoden mukanaan voimaelementin vaskikuorossa. Ja inhottavan ulkomusiikilisen lisän aatteellisessa paatoksellisesa julistuksesaan; varjoista valoon. Murheen alhosta voittoon.
Yhdeksäs taas luo oudon sointivaikutelman soitinnuksen ollessa paikoin ylikuormitrettua, ja siksi kuuluisat kaput ovatkin sen partituuria peukaloineet uuteen uskoon saadakseen sen soimaan paremmin ja luomaan paremman soitinnuksellisen balanssin kuin kuulotorvesta omituisesti kaikuvaan teokseen. Beethovenin orkestroinnista tuntuu vällillä puuttuvan ammattimaista standardisatsia rohkeampaa yritystä tai sitten sitä on liikaakin ja sointikuva vääristyy täydellisesti.
Myöskin pyydän huomauttaa arvoisat herrat, että Beethovenin orkesteri kesikauden-ja myöhäiskauden teoksissa harvemmin soi niin lämpimim sävyin kuin Mozartilla ja Schubertilla, aidoilla wieniläisillä, joiden musiikki kantaa klassisen orketrointitaidon kauneimpia näytteitä ja on Haydnin ohella sen tavaramerkki brutaaliin runttaukseen alá Beethoven verattuna, jolla sisällön etsimisestä tuli pakkomielle ja itseisarvo muodon kustannuksella, mikä taas halveksii klassista sopusuhtaisuutta ja tasapainoa.
´
Siinä on jotakin kylmyyytä, kovakouraisuutta, kireyttä ja väkivaltaisuutta, askeettisuutta, kun klassiset soinnilliset ihanteet ja neitseellinen abstraktius on uhrattu arkkitrehtuurin kaikkivoipaisuuden ja ulkomusiikillisen julistuksen alttarille, jossa kaikki musiikillinen tapahtuminen keskittyy yhteen minimaaliseen teemaan, joka saa olla atomin tavoin kokonaisen sinfonisen rakenteen pohjana ja lähtökohtana, jota Spohr muuten kaiken lisäksi piti sinfoniseen rakenteluun sopimattomana (kohtaloteema).
__
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oletkos, arvon höpönassu, tutustunut Beethovenin kolmoiskonserttoon C-duuri, op.56 pianolle, sellolle ja viululle?
Siinä saattaisi erehtyä paatuneempikin Schubert-fani luulemaan teosta itsensä mestarin ja puoli-jumalan säveltämäksi, varsinkin 3.osan lyyrisiä ja tanssillisia jaksoja. Ainoa eroatekevä yksikkö on orkesterin säestyssatsi taustalla, joka ei kuulosta niin kovin schubertiaaniselta.
Jaa, eikös Schubert itse ihaillut Beethovenia suuresti, niin että hänet jopa haudattiin mestarinsa vierelle?
En muista juuri kuunnelleeni tätä aliarvostettua teosta.
Correct, ja ihailipa hän inhoamaani Rossiniakin suuresti ooperasäveltäjänä, vaikka epärehellisen säveltäjän maineessa onkin.