...ja itsekäs tuli tilalle. Kirjoittelinkin jo tuonne "Entä millainen miniä" -aiheeseen. Voisiko joku anoppi kertoa minulle, miksi suhde miniään muuttuu kun lapsenlapsi syntyy? Miksi isoäiti kokee voivansa tehdä mitä haluaa, ja talloa miniän (=lapsen äidin) sanomisten ja halujen päälle?
Olen tosi surullinen, kun haluaisin saada takaisin sen anopin, jonka kanssa juteltiin kaikesta. Haluaisin päästä eroon tästä itsekkäästä ja lapsenlastaan omivasta naisesta, joka tuli sen ihanan anopin tilalle ykskaks.
Anopit ja isoöidit, neuvokaa!
Olen tosi surullinen, kun haluaisin saada takaisin sen anopin, jonka kanssa juteltiin kaikesta. Haluaisin päästä eroon tästä itsekkäästä ja lapsenlastaan omivasta naisesta, joka tuli sen ihanan anopin tilalle ykskaks.
Anopit ja isoöidit, neuvokaa!
Vastaukset 33
Vanhimmat
Mikään ei synny ykskaks, vaikka siltä näyttäisi ja tuntuisi.
Miten ihanasta tulee itsekäs?
Ei anopin ja miniän suhde pitäisi rikkoutua lapsenlapsen syntymään. Syyt voivat olla jossain muualla, jossain kaukana, jopa miniän ulottumattomissa, anopin omassa luopumisen kamppailussa. Syntyvä lapsi voi herättää anopissa sekä iloa että myös kauhua: kauhua omasta vanhenemisestaan. Väärin tekee anoppi, jos alkaa kouristuksenomaisesti tarrautua siihen mikä tällä hetkellä on miniän omaa, tämä uusi alkava elämä.
Tietämättä juuri tämän miniä/anoppisuhteen taustoja enempää, voi vain todeta ettei kysyvä tieltä eksy. Joten voit hienotunteisesti jutella ja kysyä ja haistella anopin mielialoja, mistä kaikki kiikastaa. Jos teillä ennen meni hyvin niin on mahdollista että jatkossakin tulee menemään. Ja voihan olla niinkin, että olet itsekin herkistynyt ja emotiikerin vaistot ovat heränneet pitämään synnytyspesän suojattuna tunkeilijoilta.
Koko suhteemme todella muuttui samalla hetkellä kun ensimmäinen lapsemme syntyi. Anoppi ilmoitti jo laitoksella, mitä kaikkea hän alkaa lapsemme kanssa tehdä ja nappasi lapsen siskoni sylistä sanoen, että "älä omi sitä". Lapsi napattiin vauvana sylistäni milloin vain, jopa sanottiin, että "pidä sä sitä kotonas sylissä, ei sun tarvi sitä täällä pitää!"
Pahinta oli, kun kerran kuulin anopin selittävän muutaman kk ikäiselle pojalleni, että "ei sun äitiä täällä tarvittais, mummu antaa pullosta kaupan maitoa sulle". Jäykistyin kauhusta! Muutamaa aikaa myöhemmin otin puheeksi tämän, niin anoppi vastasi tuhahtaen: "pienestä säkin hermostut!" Mun mielestä se ei ollut pientä!!!
Nielin 10 kk sitä touhua, kunnes pinna paloi. Myöhemmin pyysin anteeksi suuttumistani, mutta sanoin seisovani sanomieni asioiden takana kuitenkin. Muutama viikko meni hyvin, mutta nykyään jatkuu taas sama vanha meininki. Esim. muutama viikko sitten toi lapsen (oli ollut heillä koko päivän) kotiin KAKSI tuntia myöhemmin kuin oli sovittu (tietää, että minä olen kovin säntillinen ihminen) ja sanoi minulle, ettei hän pelaa minun minuuttiaikataulujeni kanssa! Kun yritän sanoa oman kantani, mulle vastataan "minä olen sinun miehesi äiti ja minulla on oikeus!"
Mieheni on kiva mies, mutta aivan mammanpoika. Ei ymmärrä lainkaan, miten pahapahapaha mun on olla!!!
Minne hävisi minun ihana anoppini???
Kuulostaa tutulta ja tiedän kokemuksesta että tuollainen käytös loukkaa sinun äidintunteitasi, kun lapsi omitaan ja sinut mitätöidään. Mies ei tajua lainkaan mistä on kysymys ja pitää asiaa naisten hössötyksenä. Ikävä sanoa, mutta mies on itsekin kiinni äitinsä helmoissa ja ainakaan minun ei koskaan itsenäistynyt puolustamaan vaimoaan. Olemme elää kituuttaneet kurjan avioliiton, olen sopeutunut siihen etten saa miestäni koskaan ymmärtämään loukkaantumisiani ja äitinsä passaa häntä vielä 80-vuotiaanakin kuin kiinan keisaria. Naiset sen sijaan ei anopin mielestä ole mitään. Vain miesten palvelukoneita, kuten hän itse on ollut. Jos olisin tiennyt kaiken mitä nyt 30 vuoden huonon avioliiton jälkeen tiedän miehistä ja heidän äideistää, en ikinä olisi jatkanut liittoa. Nyt kaikki on jo myöhäistä, lapset lähteneet ja passailen katkerana anopin pilaamaa miestä joka ei ikinä oppinut mitään muuta kuin äitinsä sovinistiset mielipiteet naisten asemasta - ovat siis miesten piikoja.
Vaikka mitä ilmeisimmin anoppisi käy vanhenemiskriisiään, on sinulla laillinen oikeus puolustaa äitiyttäsi. Ehkä lapsen syntymän jälkeen anopillesi "totuus paljastui", että hänen oma mammanpoikansa on miniälle menetetty vauvan myötä. Ajatuskaari alitajunnassa voi olla, että kun kaappaan vauvan niin saan pojankin takaisin ja samalla oman nuoruuteni. Mutta sinun ei tarvitse osallistua, eikä kantaa vastuuta anopin ongelmista. On hyvä että teet rajat, ja sinun se on tehtävä tuossa hullunmyllyssä. Olisi fiksua, jos miehesi käsittäisi jutun juonen, mutta hän on tuskin siihen tarpeeksi kypsä.
Ei käy sinua kateeksi, kun joudut pienokaisestasi taistelemaan. Tee se kuitenkin hyvällä omallatunnolla, älä ota vastaan ongelman vähättelyä, tai syyllistämistä. Anoppisi taitaa olla sen verran luupää, ettei tajua kuin rankan rajanvedon.
Minusta sinun ei tarvitse antaa lasta koko päiväksi anopillesi hoitoon, jos et itse halua, toki anopillesi on suotavaa saada sylitellä lasta, silloin kun sinä suostut antamaan. Kyllä muutama tunti mummottelua riittää noin pienelle lapselle.
Roosamuori on itsekin kolmen lapsen mummo, joten jotain kokemusta on.
Tutulta kuulostaa ja mikään ei ole helpompaa kuin neuvoa. Mutta, jos anopillesi ei sovi sinun minuuttiaikataulusi, niin sinulle ei tarvitse sopia hänen tuntiaikataulunsa. Eli lapsen ei tarvitse mennä anopille kylään ilman vanhempia, jotta ei tule aikatauluongelmia. Meillä oli ihan samat jutut, ja minä olin se paska miniä, joka ei antanut mummolle lasta hoitoon. Kyllä isovanhempien kuuluu kunnioittaa lapsen omien vanhempien mielipidettä ja noudattaa heidän tahtoaan. Jos itse eläisin uudelleen tuota vaihetta anoppini kanssa, en tekisi samoja virheitä kuin silloin: yrittänyt olla aina kohtelias, toimia niin ettei tule riitaa. Siis itse annoin luvan käyttyä itseäni kohtaan huonosti. Tällä järjellä varustettuna ilmoittaisin suoraan, että nyt toimitaan niinkuin minä sanon tai ei sitten ollenkaan. Mies voisi vaikka olla hiljaa, ettei tarvitse äitinsä kanssa riidellä. Mutta tehtyä ei saa muutettua ja homma senkun pahenee: anoppi on lapsille aina joka välissä vihjaillut heidän huonosta äidistään, joka riitelee ja on muutenkin hankala. Hmm...mielestäni anoppi ei asu meillä, jotta tietäisi mitä meillä tapahtuu. Säännöllisesti myös minulle vihjaistaan, etten ole osannut kasvatta lapsia. No eipä ole anoppikaan mikään erikoinen kasvattaja;) Ja lapset eivät sinne enää ilman jumalotanta tappelua suostu menemään, siitä voi anoppi ihan itseään syyttää.
Olen jo töissä ja lapsi on jo 1 v 8 kk. Antaisin oikein mielelläni lapsen isoäidilleen välillä koko päiväksi hoitoon, koska se olisi mukavaa ja turvallista vaihtelua perhepäivähoidolle lapsenkin kantilta. Ja olenkin antanut. Mutta se ei enää viime kertaisen "minuttiaikataulu-episodin" jälkeen tunnu yhtään kivalta minusta, en tiedä mitä anoppi lapselle juttelee ja minulle on noussut pintaan kaikki nuo muutaman kk takaiset jutut "ei äitiä tarvita" yms. Hän myöskin jättää huomioimatta useimmat minun toiveeni (yhtenä esimerkkinä: olen alusta alkaen käyttänyt lapsella kestovaippoja, mutta anopille ne eivät kelpaa, vaan laittaa lapselle aina kaupan vaippoja, vaikka olen kuinka nätisti kertonut miten huolissani olen maailman saastumisesta yms.) En tunnu pääsevän näistä kaunaisista ajatuksista ollenkaan eroon. Musta tuntuu, että tämä juttu myrkyttää mun koko elämän, koska ajattelen sitä päivittäin!
Haluaisin jutella anopin kanssa, mutta hänen vastaus oli viimeksikin, että hänellä ei ole mitään juteltavaa mun kanssa ja koska hän on mieheni äiti, minun tulee häntä sen vuoksi kunnioittaa. Mulle taas on kotona opetettu, että kohtelias pitää kaikille olla mutta kunnioitus tulee ansaita.
Olen myös kovin katkera miehelleni, joka ei suostu myöntämään äidissään olevan yhtään mitään vikaa. En tiedä yhtään, mitä tekisin nyt, mutta tälläisenä tilanne ei voi enää kauan jatkua... Mulla on tosi paha olo =(
"Pidä sitä siellä kotonasi, ei sun täällä tarvi pitää, täällä pidän minä". Että huhhuh.
se olis lentänyt jo helvettiin niin mun kuin mun lapsenkin elämästä! Kuinka kukaan nainen voi sanoa pienen lapsen äidille tuollaisia??? Ja mitä teet tiollaisella miehellä, joka tuntuu olevan niin mammankulta ettei osaa edes omia silmiään/korviaan/aivojaan käyttää???
yhtään väheksymättä tunteisasi, itselläni on myös TODELLA ärsyttävä anoppi...mutta muutama ajatus siitä mitä kirjoitit:
-kestovaipat. On hienoa, että käytät kestovaippoja ja vielä hienompaa olisi jos yhä useampi äiti käyttäisi kestovaippoja! Kertakäyttövaipat ovat big no-no, MUTTA ontilanteita joissa kertakäyttövaippojen käyttö on hyväksyttävää, esim. matkoilla. Koska anoppisi ei ole tottunut käyttämään kestovaippoja, niin on ihan ok. jos hän käyttää kertakäyttövaippoja silloin kun vauvaa hoitaa? Se ei kuitenkaan ole niin kauhean usein? Et varmaankaan halua tuputtaa omaa maailmankatsomustaan anopille? Et varmaan itsekään hyväksyisi anopin tapaa toimia? Anna anopin hoitaa vaippa-rumba omalla tavallaan, ei maailma pariin kertakäyttövaipaan kaadu, pääasiahan on että itse pääasiassa käytät kestovaippoja!
Syliin ottaminen: Totta kai anoppi haluaa ottaa vauvan syliinsä ja mielellään haluaa vielä pitää sylissä koko vierailun ajan! Vauvat ovat pieniä vain niin lyhyen ajan ja anoppi pelkää menettävänsä sen ajan ja yrittää ottaa kaiken hyödyn irti minkä ehtii. Ota ne hetket lepotaukoina (vaikka varmasti itsekin haluaisit pidellä vauvaa sylissä, mutta...ehdit pitää vauvaa toki sylissä kotonakin.) Ihan klassinen "uusi lelu" syndrooma :-) Kaikki haluavat leikkiä uudella lelulla..
MUTTA tuota maito juttua en ymmärrä! Anopin kommenntti oli mauton! Kaupan maitoa ei saa juottaa vauvalle ilman äidin tahtoa. Kyseessä on kuitenkin pikkaisen eri asia kuin vaipat ja sylissä pito.
mutta kun lapsi alusta asti KISKOTTIIN mun sylistä. Ei kysytty, voiko ottaa, vaan napattiin vaan. Anoppi jopa kulki perässä makuuhuoneeseen, kun menin imettämään, ja tuijotti siinä. Jos hetkeksi laskin lapsen sängylle, jo se oli hänen sylissään!
Ei kyse missään nimessä ole siitä, ettenkö soisi anopille lapsenlapsen paijattelua: mutta en minäkään voi vain mennä ja napata lasta keneltäkään äidiltä! Saati sitten sanoa jollekulle äidille, että pidä sä lastasi kotonasi sylissä, täällä pidän minä. No, kaikki me ajattelemme eri tavoin, mutta kyllä minun mielestäni äiti "antaa" lapsen muille (isä on tietenkin eri juttu), eikä kukaan ota lasta äidiltä!!!
Toi kestovaippailu oli vain yksi esimerkki, mutta siitäkin sanon sen verran, että kovin hyvin niitä vaippoja osattiin käyttää, kun minäkin vielä kävin anoppilassa, mutta joka kerta kun lapsi on siellä pelkästään isänsä kanssa, niin ei enää osatakaan... Minähän ne pesen, ne voi laittaa pussiin ja pussin kiinni, miten ihmeessä se voi olla yhtään sen vaikeampaa kuin kaupan vaipan käyttö?
En tiedä, minkä ikäinen anoppi sinulla on, mutta yleisesti 70-luvun vauvat käyttivät kestovaippoja eli sideharsovaippoja. Kertakäytöt olivat tuolloin luksusta. Eli jos anoppisi omat lapset ovat ikävuosiltaan kolmenkymmenen molemmin puolin, niin ei luulisi olevan outoa kestovaippojen käyttö! Taitaa vaan anoppisi olla mahtavan jääräpäinen omassa tietäväisyydessään, häntä ilmeisesti harmittaa se että olet näissä asioissa fiksu.
Minä taas olisin perin iloinen, jos miniäni käyttäisivät kestovaippoja! Tosin en heitä tuomitse kertakäyttöjen käyttämisestä.
Kyllä minunkin mielestäni äiti on se joka "antaa" lapsen sylistään, lapsen on saatava "valmistautua" syliinottoon, ei missään tapauksessa saa temmata ja yllättää lasta. Kauheaa väkivaltaa se on! Muistan kuinka oma anoppini tempasi vauvan sylistäni kuin jonkin esineen ja vauva alkoi hysteerisenä parkua. Eikä mummo ymmärtänyt ollenkaan, mistä säikähdys johtui, vatkasi ja hytkytti lasta niin että niska notkui pikkuisella. Voi meitä mummoja, ollaan usein umpityperiä!
"mutta kun lapsi alusta asti KISKOTTIIN mun sylistä. Ei kysytty, voiko ottaa, vaan napattiin vaan."
Saman kokeneena en kuitenkaan osaa antaa neuvoja =( Oma anoppisuhteeni on nyt tasolla "äitienpäivänä ja jouluna, kun on pakko". En kestänyt enää sitä "lapsenlapsi on mummon koko elämä" -juttua...
edes anoppi voi tuollaista takinkäännöstä tehdä. Olisikohan hänellä henk.kohtainen kriisi jostakin syystä? Aivan kuin hän olisi kauhuissaan omasta vanhenemisestaan.
Mikä on sen herttaisempaa kuin pienet lapsenlapset. Kieltämättä me mummut suorastaan höperrymme hiukan niiden ihastuttavien kääröjen edessä, mutta jos teitä kultaiset miniät ei olisi, ei meillä olisi lapsenlapsiakaan.
Jospa jaksaisit katsella vähän aikaa, jospa se siitä tasaantuisi. Onko poikansa niin kovassa komennossa, että ei uskalla pitää sinun puoliasi ja hienotunteisesti huomauttaa äidilleen..
ala pitää pientä etäisyyttä, mutta ystävällisessä hengessä ja puhele miehellesi nämä ongelmat. Jotkut anopit kokevat, että lapsenlapsen myötä ovat jotenkin aivan kuin uudestisyntyneitä äitejä ja se tahtoo ryöpsähtää yli, jotenka yritä vaan ymmärtää, mutta pidä ehdottomasti ohjat käsissäsi, toivottavasti mummo ajan kanssa paranee...
Lukiessani viestiäsi minulle tuli ihan paha olo. Muistan yhä, miten herkkää oli kun lapset syntyivät ja olivat pieniä. Jos minulle olisi sanottu kuvailemiasi asioita, olisin varmaan raivostunut. Toivon, että saat voimia pitää puolesi anoppiasi vastaan ja varsinkin toivon, että miehesi kasvaisi aikuiseksi ja ottaisi vastuun myös sinun hyvinvoinnistasi! Asioita voi sanoa äidille suoraa ja napakasti, ilman että sanoo kuitenkaan pahasti!
Kysypä mieheltäsi, onko lapsi sinun ja hänen vai hänen ja hänen äitinsä!
Jos edellisen sukupolven edustaja katsoo olevansa oikeutettu huonoon käytökseen ja tahdittomuuksiin vain siitä syystä, että on vanhempi ihminen, niin unohda ikäero.
Suutu ja sano suoraan. Kimpaannu.
Sano, että nyt tietenkin kaikki suuttuvat ja sanovat, että olet kurja miniä, mutta silläkin uhalla pidät lapsesi puolta. Lapsi on sinun vastuullasi, sinä hoidat häntä pääasiallisesti, käytät neuvolassa ja keskustelet lääkärin kanssa. Kun SINÄ sanot miten olla ja puetaan, niin asia on myös oltava niin.
Jos ongelmia tulee, työnnetään lapsi sinulle alta aikayksikön suorilla käsivarsilla, ja jos lapsella todetaan joku murhe, niin sinähän siitä vastaat.
Sano se myös miehellesi. Sano, että omaa lastasi et anna kohdella miten vain. Lapsi ei ole riitakapula, ja se asia pitää jokaisen ymmärtää. Lapsi ei myöskään ole lemmikkieläin.
Paapkoon anoppi poikaansa.
Usein annetaan nuoremmalle ohjeeksi ymmärtää ja sanoa kauniisti ja ajatella, että parastaanhan jokainen yrittää. Jos muut eivät ole hienotunteisia eivätkä ajattele kuin nämä ohjeet edellyttävät, miksi nuoren pitäisi aina joustaa?
Jos vain nielee ja vaikenee, saa huomata, että kohta ne jyrää nuoremman. Jos on antanut nitistää itsensä, on siitä vaikea enää nousta.
En yllytä sinua vallankumoukseen ja sotaan, vaan uskomaan, että sinulla on kumoamaton oikeus omaan lapseesi.
Minulla oli aikanaan ihan toisenlainen anoppi. Hän sanoi minulle: "Kaikki sinua neuvovat, kun olet nuori ja vauvasi vastasyntynyt. Älä välitä, pidä kiinni omista päätöksistäsi, sillä vauva on sinun."
Niin, miksi nuorien pitäisi kunnioittaa vanhempia kun vanhemmatkaan eivät kunnioita nuoria? Mieheni kovisteli kerran äitiään kohtelemaan minua kunnolla, mutta anoppipa tokaisi, että hän on elämässään kärsinyt niin paljon, ettei hänen tarvitse kohdella enää ketään mitenkään. Että näin sitä elämänkokemus meitä joitain kasvattaa! Viimeinenkin halu rakentaa ystävyyttä tämän vallan "ymmärtäväisen" anoppini kanssa katosi - enkä toisaalta enää koe itseäni pienimmässäkään määrin vastuulliseksi jotenkin parantamaan suhdetta anoppiini, eikä se varmasti hänen asenteella miksikään tietty muuttuisi...
Olen samoilla linjoilla kuin tuolla joku muukin kirjoittelija. Voiko anoppisi muuttua noin yks kaks? Minulla on onneksi ihana anoppi, joka on apuna kun pyydän, mutta ei tuputa eikä varsinkaan vaadi mitään. Luulen, että anopillasi on jotain muita ongelmia, joihin sä et voi vaikuttaa. Kaikki varmaan neuvoo keskustelemaan, vaikeaa tietenkin sekin, jos toinen ei myönnä itsessään olevan mitään vikaa tai ei edes halua keskustella lainkaan. No, en ikävä kyllä pysty enempää neuvomaan, mutta halusin osllistua ja toivottaa voimia!
Sain juuri työkaverilta vinkin tästä palstasta. Lueskelin tuolla muutamaa ja nauratti, mutta nyt loppui naurattaminen! Surullista miniää en osaa muutoin neuvoa, kuin että ota kovat käyttöön! Turha asiaa on hissutella!! Minua ottaa tämä päähän siksi, että oma tyttäreni on aivan vastaavassa tilanteessa ja tulee aina itkien kotiin anoppilasta! Mikä helkutti siinäon, että on naisia, jotka eivät osaa päästää irti pojistaan ja tarraavat vielä kovemmin pojan lapsiin!!! Joskus toivon, että tuollaisten naisten omat ytttäret joutuisi samanlaiseen tilanteeseen, niin voisi ääni kellossa m,uuttua!
Ensiksikin sanoisin, että uskomatonta kuinka tavallista tällainen on!! En olisi muuten uskonut aikaisemmin. Minulla oli ihan ok suhde anoppiin ennen lapsia (saimme kaksoset). Ehkä tunne siitä, että suhde oli ok, johtui siitä että saimme ennen lapsia olla miehen kanssa paljon rauhassa. Tapasimme anoppia muutaman kerran kuussa, mutta esim. meille kotiin hän ei koskaaan tullut kuin kutsumatta eli muutaman kerran vuodessa.
Kun lapset syntyivät anoppi sekosi. Olisihan minun pitänyt nähdä merkit, mutta mitä minä naiivi uusi äiti tuollaisista asioista tietäisin? Olimme toivoneet lapsia pitkään, ja olin aina tiennyt että lapset hoidan pitkälti itse mieheni kanssa.
Anoppi siis sekosi täysin kun lapset syntyivät. Tuli kutsumatta kylään (eikä tietenkään huomioinut minua lainkaan), nappasi lapsen syliinsä, olisi halunnut jatkuvasti syöttää, ei ymmärtänyt imetystä laisinkaan jne. Kritisoi kaikesta ja epäili, että osaankohan nyt kunnolla..... Tyrkytti jatkuvasti apuaan, ihan kuin kuvittelisi että emme pärjää ilman häntä. Ei uskonut vaikka sanoin, ettemme apua tarvii enkä halua antaa kuukauden vanhaa yökylään...
Tätä jatkui n. 2 vuotta, sitä ennen olin jo noin vuoden ajan ottanut tietoisesti etäisyyttä. En käynyt anoppilassa. Hoitoon veimme lapsia sinne vain jos oli todellista tarvetta, ei mummelin tyhjää elämää täyttämään. En aina päästänyt innokasta anoppia sisään taloonkaan. EN vain kestänyt sitä ahdistelua. Koska sitä se oli. Ei hetken rauhaa, jatkuvaa syyllistämistä:(.
Nykyäään tilanne on rauhoittunut eikä anoppi enää tule meille kutsumatta!!!!! Lapset näkevät mummoa ehkä kaksi kertaa kuussa. Luultavasti anoppi on siihen tyytymätön, mutta so what? Meidän ne lapset on.
Mieshän ei alussa ymmärtänyt mitään. Minä olin vain kummallinen kun taas äitinsä oli niiiin kiltti. Nykyään mieskin ymmärtää paremmin tilannettani, siihen meni varmaan vuosi-kaksi siihenkin. Meillä oli asiasta monta riitaa, mutta kyllä MIEHELLE kannattaa puhua. Vaikka hän suuttuisikin. Miehenhän se suhde omaan äitiinsä pitäisi hoitaa, yleensä se vain niin on, että miniän syyksi kaikki laitetaan.
Uskon myös että anopillani oli jonkinlainen omakin ikäkriisi. Ehkä hän myös katui sitä, ettei ollut ollut aikaa olla omien lastensa kanssa. Halusi sitten korvata sitä olemalla meidän lasten kanssa, kai.
Minulla on yksi teoria, en tiedä pitääkö se paikkansa. Olen kuullut monia samanlaisia kertomuksia, ja lähes aina tuo omistautuva anoppi tai äiti on sellainen nainen, jolla ei ole ns. omaa elämää: ei harrastuksia, ei ystäviä, parissa tapauksessa ei myöskään työelämää vaan takana on vuosikymmeniä kotirouvana. Omat lapset ovat jo lähteneet pesästä ja lapsenlapset tuntuvat sitten olevan se elämässä kiinni pitävä voima. Minusta ihan ymmärrettävää, mutta ei silti oikeuta omimaan niitä miniän tai tyttären lapsia. Ja tuntuu myös, että enemmän nuo naiset saisivat lapsenlapsiensa kanssa olla, jos eivät ottaisi sitä aikaa väkisin vaan miniän/tyttären ehdoilla? Surullinen miniäkin kirjoittaa, että antaisi mielellään lapsen anopille hoitoon, jos suhde olisi terveemmällä pohjalla. Siinäpä mietittävää näille ripustautuville naisille?
Minua nimenomaan häiritsi eniten se, että anoppi yritti tavallaan riistää lapset minulta. Minun mielipiteitäni ei kunnioitettu, ei annettu meidän rauhassa oppia olemaan perhe. Anoppi oli heti tyrkyttäytymässä seuraan. Ahdisti. Varmasti suhteemme olisi tänään lämmin ja hyvä jos anoppi olisi perääntynyt ja antanut meidän olla rauhassa... Sen sijaan tunsin itseni kamalaksi ihmiseksi kun en heti antanut pientä vauvaa hoitoon. Jatkuvasti tietenkin. Ja anoppi sanoi suoraankin, että vihdoinkin elämällä on jonkinlainen tarkoitus!!!! Nii-in, siitä huomaatte, ettei varmaankaan anopilla muuta elämää juuri ole. Monesti syyllistäen sanoi, kuinka hän ja appi vain istuskelevat tylsistyneinä ja olisi kiva kun kävisimme usein. Tuollaista kiristystä en voi sietää. Aikuiset ihmiset voivat kyllä keksiä elämään sisältöä muutenkin kuin lastenlasten kautta. Kylään voimme kyllä mennä, mutta en mene tuollaiseen "syyllisyysleikkiin" mukaan.
Me isovanhemmat hullaannutaan noista lapsenlapsisista ihan täysin.Annetaan niiden tehdä kaikki sekin mitä omilta muksuila on aikanaan ankarasti kiellettiin.Tietysti tässä joutuu ristiriitaan lapsen vanhepien kanssa.Heillähän on kasvatusvastuu.
Me isovanhemmat vaan halutaan särpiä kermat päältä.
Tietysti me tiedetään omat virheemme eikä tahdottaisi antaa teidän tehdä niitä samoja.
Hullaantumisessamme emme tajua rajojamme.Tallomme teitit jakoihin, kun olemme palastamassa aarteitamme vahingollisilta vanhemmilta.
Tajusin tän kerran kun annoimme liikaa vapauksia
lapsenlapselle ja siitä seurasi sitten hankaluuksia tämän vanhemmille.Sanoin sillon vanhemmille et:
" te määräätte käyttäytymisen rajat.Me mummon kannssa ei niitä osata laittaa.Te niistä vastuun kannatte."
Moni nuoripari ei uskalla laittaa isovanhempia järjestykseen.Sun tapauksessa anopille pitäisi puhua järkeä sinun miehesi, eikä sinun.
Jos itse yrität puhumista niin tuskin menee perille.Riitely vaan pahenee helposti.
Poikaansa äiti kuuntelee ihan toisella tavalla.
Isoäidillä on pelkonsa ja suurin niistä on ettei pääse enää lähelle lapsensa lasta.Jos nimittäin välit menee pojan kassa poikki.
Miniästä aina anoppi selviää jotenkin mut jos poika pistää äidille rajat ni siinä ei anoppi pysty mitään sanomaan.On vain uskallettava olla tiukka.
Luulenpa tietäväni syyn miksi anoppisi oli niin ystävällinen sinulle ennen lapsen syntymää.
Sinä merkitsit hänelle mahdollista synnyttäjää, josta oli pidettävä mahdollisimman hyvä huoli.
Ettet ainakaan hänen tähtensä karkkaa käsistä.
Tämä ajatus antaisi sinulle johdonmukaisen syyn anoppisi käytöksen muutokseen.
Pistäppä nyt vaan miehesi koville ja vaadi katkaisemaa napanuoransa äitiinsä.
Niinkaun kuin tuo napanuora on käytössä mihesi ja äitisi välillä, ni sinä kärsit.
Suhteenne miehesi kanssa paranee huomattavasti heti kun hän uskaltaa irrottautua äidistään.
Mies erotkoon isästään ja äidistään sanoo sana.
...mutta tuli vaan KAUHEE riita... Kun mä vaan "vihaan hänen äitiä"... Eikä se edes pidä paikkansa! Mä haluaisin kovasti olla väleissä, mutta se ei onnistu, jos musta tuntuu, että mikään mitä sanon omasta lapsestani ei merkitse mitään tai jos musta tuntuu, että en saa edes koskea omaan lapseeni silloin kun ollaan anoppilassa... Voi itku, että on elämä vaikeeta!!!
Kirjoitin jo aiemmin oman juttuni tänne, sitten vasta älysin lukea mitä olit kirjoittanut. Minulla ei vielä ole lapsia, joten en osaa siihen asiaan sanoa, mutta tutun ahdistavalta kuulosti miehesi käyttäytyminen. (Toki aivan hirveältä kuulostaa anoppisi käyttäytyminenkin lapsesi suhteen, mutta siitä ei siis minulla ole kokemusta.) Tiedätkö - tuli niin paha olla puolestasi, että nousi oikein pala kurkkuun!
Oma mieheni on juuri samanlainen, eli minäkin kuulemma vaan vihaan hänen äitiään, joka taas on niiiin ihana ja ymmärtäväinen. Tiedän myös turhautumisesi: kun yrittää puhua vaikka millä tavalla, kuinka hyvin perustellen, esimerkkejä ottaen, omista tunteista puhuen, rauhallisesti ja asiallisesti, niin mies suuttuu eikä ymmärrä. Pelkään todella, että miehelläni ja tämän äidillä on jollain tavalla niin sairas suhde, että se ei ikinä parane. Eihän alkoholistikaan useimmiten tajua olevansa sairas eikä ainakaan voi parantua, ennen kuin on myöntänyt sairastavansa. Miten ihmeellä miehemme katkaisisivat napanuoransa, kun kerran sellaista ei heidän mielestä enää ole olemassakaan?!
Miten osaisin sinulle Surullinen miniä jotenkin tässä myötätuntoni sanoa? Itsekin olen todella epätoivoinen. Ja kun sinun juttuja lukee, niin alkaa ahdistaa omastakin puolesta: jos nyt jo anoppini on mahdoton ja mieheni ylikiintynyt äitiinsä, niin millaistahan mahtaisi olla, jos meillä olisi lapsia??!!
Kirjoita miehellesi rakkauskirje.Aloita se rakastavilla sanoilla ja kerro hänelle konkreettisia syitä siitä miksi rakastat häntä.
Kerro sitten siinä myös se miten paha sinun on olla ja elää noiden vaikeiden asioiden kanssa.
Kysy voisiko miehesi tulla tähän tilanteeseen sinun rinnallesi.Pyydä sitten miestäsi vastaamaan omalla rakkauskirjeellään sinulle.Älä anna hänen vastata puhumalla.
Siten voitte välttää riitelyn.Eikä tunteet pääse ottamaan ylivaltaa keskustelussanne.
Säilytätte samalla toisianne arvostavan ja rakastavan ilmapiirin.Sekä lisäätte sitä, kun huomaatte miten paljon ja miksi pidätte toisistanne.Silloin miehesi voi tajuta ettet ole sotimassa häntä vastaan.
Päätä kirjeesi myös hellin ja rakstavin sanoin.
Sano miehellesi, että anoppi-mummo-probleema on oltava selvä kun teille joskus syntyy lapsia.
Ilmoita, että anoppi saa olla mummu, mutta ei uusi äiti. Ei sijaisäiti, eikä jokapäiväinen sivupersoonaäiti.
Kummallista on, että lapsenlapsistaan villintyneet isovanhemmat eivät käsitä, että heiltä voidaan myös viedä koko isovanhemmuus pois sillä, että lasta ei enää tuoda isovanhempien lähellekään.
Se on ihan helppoa, sillä mitään lain määräämää lähestymisvelvotettta ei ole. Lapset voidaan kasvattaa torjumaan isovanhemmat. Siinäpä sitä ollaan.
Mietitäänpä sitä.
että eikö anoppi ymmärrä, mitä itse asiassa tässä menettää? Nyt hän saa tavat lasta tasan sen minimimäärän, millä saan mieheni tyytyväiseksi (=joka viikko). Jos anopin ja minun suhde olisi toisenlainen, olisin varmasti jo useasti muutenkin pyytänyt häneltä apua, mutta nyt avun pyytäminen ei tule mieleenikään. Lisäksi ihmettelen, miten tästä eteenpäin: toivon kovasti saavani lapselleni sisaruksenkin, joudunko taas saman kohtelun kohteeksi?
Tällä hetkellä tilanne on se, että olen tietoisesti ottanut välimatkaa anoppiin, en ole käynyt siellä kohta 2 kk lainkaan. Tosin toivoisin, että voisin käydä, mutta kun aina tulee niin paha mieli, että en pysty!
En enää käy anoppilassa (kuin pakolliset) juuri anopin alkuajan käytöksen takia. Hän vain yksinkertaisesti tuli liian lähelle ja tunsin itseni uhatuksi. Sillä kyllä meillä ihmisilläkin on reviirit ja uudella äidillä on erityisesti mitä tulee uuden vauvansa suhteen... kauan olimme lasta toivoneet, ja sitten tulee lähes vieras ihminen ja yrittää sekaantua joka asiaan. Loukkaantuu kun emme haluakaan apua.
Jos anoppi olisi käyttäytynyt normaalimmin, olisi suhteemme tänä päivänä ihan erilainen. Hoitoapua pyytäisin varmasti aika useinkin omia iltamenojani varten. Nykyään pyydämme häntä vain pakon edessä. Yleisesti ottaen hän hoitaa lapsiamme tosi vähän, mies käy siellä kylässä lasten kanssa tai sitten anoppi tulee yllättäen meillä käymään. Eihän puhelinta ole keksitty!
Että anoppi sais olla millanen vaan ja sanoa mulle mitä vaan, jos suhteeni mieheeni olisi kunnossa! Koska silloinhan mieheni laittaisi äitinsä ruotuun...
Eli mulle valkeni, ettei ongelmallisinta tässä taidakaan olla anoppini käytös vaan mieheni. Ja se on musta hirveän surullista!
Hei taas Surullinen miniä!
Olen itsekin edelleenkin paljon pohtinut näitä asioita ja tullut samaan tulokseen: jos mieheni olisi puolellani saisi anoppi olla millainen vaan. Nyt kun mies on niin tiukasti kiinni äidissään, niin minä suorastaan pelkään. Oikeasti, tärkein tunteeni tällä hetkellä on pelko ja turvattomuus. Mieheni siskokin sanoi, että jos äitillä ja minulla tulee riitoja, niin minä olen se, joka automaattisesti tulen jäämään alakynteen, siis kaksi vastaan yksi - mieheni liittoutuu äitiinsä, olipa tilanne mikä vaan.
Minusta on hurjan pelottavaa, että miehelläni on sellainen automaattinen reaktio olla äitinsä puolella. Ymmärtäisin senkin, että joskus puolustaisi, varsinkin jos minä itse riekkuisin jotain älytöntä, mutta kun mieheni puolustaa täysin sokeasti ja puolustaa äitiään myös muille kuin minulle eli sisaruksilleenkin. Minä olen hirveän peloissani, koska en usko tilanteen muuttuvan. Koen itseni turvattomaksi. Jollain tavalla anoppikin tuntuu toisinaan järkevämmältä kuin mieheni, vaikka toisaalta, eiköhän mieheni ole äitinsä kasvatuksen tulos: äiti ei ole ikinä halunnut päästää pojastaan irti, onpa pojan pienenä ollessa sanonut ihan ääneen että pojasta tulee hänen turva elämässään.
Kaikista hirveintä on se, että pelkään mieheni olevan jotenkin ihan sairas tällä alueella. Olen odottanut, että jospa aika ja kiintyminen minuun jotenkin muuttaisi tilannetta, mutta kun niin ei ole käynyt, pelkään, että mieheltäni on jäänyt ties mitkä oidipuskompleksit käymättä ja varsinkin murrosiässä irrottautuminen vanhemmista. Tosin isästään hän tuntui irrottautuvan hyvinkin, syynä ehkä isän ja äidin huonot välit, olihan poika automaattisesti äitinsä tuki. Jossain mielessä ajattelen, että henkisesti mieheni ja tämän äiti ovat puolisot toisilleen: tuntuu, että anoppi on hakenut pojastaan sen turvan, seuran ja hyvän olon, mitä ei miehestään ole saanut; mieheni taas on sillä tavoin lojaali äidilleen, kuin hänen tulisi olla minulle eli puolisolleen.
Tästä aiheesta voisi jauhaa vaikka kuinka kauan ja mieli tekisikin jauhaa. Kuten sinullakin, Surullinen miniä, mieheni todellakin kiistää kaiken, koska hän "tietää" miten asia on. Kunpa vaan itse saisin puhua ja puhua ja puhua ja sitä kautta selvyyden asiaan tai edes selvyyden omaan päähäni. Varmasti kaikkia juttujani lukeneita ihmetyttää, miksi roikun miehessäni, mutta kun hän on muuten ihana, tuntuu pahalta ajatella elämää ilman häntä, mutta toisaalta tämä äiti-asia pelottaa suunnattomasti! Olisikin helppoa, jos mieheni olisi ihan idiootti, heittäisin sen heti yli laidan. En tiedä, ehkä elättelen turhia toiveita...
Kirjoittele Surullinen miniä, minä ainakin mielenkiinnolla luen juttujasi!!