Kenen esikoissinfonia on mielestänne merkittävin milloinkaan sävelletty 1. sinfonia?
Esim. Brahmsin, Beethovenin, Tsaikovskin, Sibeliuksen, Schubertin, Brucknerin 00, Mahlerin jne.
Brucknerin 1. sinfonia taitaa olla numeroinniltaan jotakin 00, koskapa säveltäjä ei ollut tyytyväinen pariin harjoitustyönään valmistuneeseen sinfoniaansa.
Pari päivää sitten olin kyllä ihmeekseni vaikuttunut Schubertin 16-vuotiaana säveltämästä D-duuri sinfoniasta D 82 ja osittain haltioitunut musiikin kauneudesta samalla vakuuttuen siitä, että sen täytyy olla Beethovenin 30-vuotiaana säveltämää 1. sinfoniaa, jos ei musikinhistoriallisen asemansa tai sinfonis-teknisen rakenteensa, niin ainakin musiikin spontaanisuuden ja melodisen kauneutensa vuoksi, merkittävämpi teos.
Itse siis kallistuisin Mahlerin Titaanin, Sibeliuksen 1. ja Schubertin kannalle, varsinkin kun ottaa huomioon, sen tosiseikan, että Schubert sävelsi sinfoniansa soittavia tovereitaan ja itseään varten kotitarpeisiin ja kuuli esitettävän konviktikoulussa itsensä johtaman oppilasorkesterin soittamana koulun rehtorin Innocentius Langin nimipäivän kunniaksi, ja silti se on korkealuokkainen teos.
16-vuotias opettajakokelas Franz merkitsi ylpeänä partituuriin: "Finis et Fine. 28.10.1813"
Tsaikovski taasen kumma kyllä piti 1. sinfoniaasa, jonka nopean säveltämisen vuoksi menetti miltei järkensä, parhaanaan Pateettisen ohella.
Myös Rachmaninovin 1. sinfonia on vaikuttava teos, jonka 1. pianokonserton kanssa saama murskavastaanotto horjutti säveltäjän psyykkistä terveyttä niin, että tämä joutui turvautumaan psykoterapian apuun.
__
Esim. Brahmsin, Beethovenin, Tsaikovskin, Sibeliuksen, Schubertin, Brucknerin 00, Mahlerin jne.
Brucknerin 1. sinfonia taitaa olla numeroinniltaan jotakin 00, koskapa säveltäjä ei ollut tyytyväinen pariin harjoitustyönään valmistuneeseen sinfoniaansa.
Pari päivää sitten olin kyllä ihmeekseni vaikuttunut Schubertin 16-vuotiaana säveltämästä D-duuri sinfoniasta D 82 ja osittain haltioitunut musiikin kauneudesta samalla vakuuttuen siitä, että sen täytyy olla Beethovenin 30-vuotiaana säveltämää 1. sinfoniaa, jos ei musikinhistoriallisen asemansa tai sinfonis-teknisen rakenteensa, niin ainakin musiikin spontaanisuuden ja melodisen kauneutensa vuoksi, merkittävämpi teos.
Itse siis kallistuisin Mahlerin Titaanin, Sibeliuksen 1. ja Schubertin kannalle, varsinkin kun ottaa huomioon, sen tosiseikan, että Schubert sävelsi sinfoniansa soittavia tovereitaan ja itseään varten kotitarpeisiin ja kuuli esitettävän konviktikoulussa itsensä johtaman oppilasorkesterin soittamana koulun rehtorin Innocentius Langin nimipäivän kunniaksi, ja silti se on korkealuokkainen teos.
16-vuotias opettajakokelas Franz merkitsi ylpeänä partituuriin: "Finis et Fine. 28.10.1813"
Tsaikovski taasen kumma kyllä piti 1. sinfoniaasa, jonka nopean säveltämisen vuoksi menetti miltei järkensä, parhaanaan Pateettisen ohella.
Myös Rachmaninovin 1. sinfonia on vaikuttava teos, jonka 1. pianokonserton kanssa saama murskavastaanotto horjutti säveltäjän psyykkistä terveyttä niin, että tämä joutui turvautumaan psykoterapian apuun.
__
Vastaukset 6
Vanhimmat
Siinä missä Jussin sinfoniaa sanotaan Ludwigin kymmenenneksi, on kuin Sibeliuksen 1. sinfoniaa kutsuttaisiin Tsaikovskin seitsemänneksi. Sanoisin, Tsaikovskin aikaisemmilla sinffonioilla on jokaisella tendenssi lapsenomaiseen liioitteluun ja tasapainottomuuteen. Neljännessä tutustumme askeettisempaan, huolellisemmin laskelmoivaan ja ennen kaikkea raskaan musiikin Tsaikkariin, ainakin ennen sinfonian neljättä osaa, joka on hänen viimeinen jäänne kolmannen sinfonian tapaisesta banaalista melodiikasta ja naiivista ekspressionismista (toisin kuin vaikkapa Mendelssohnin n. 15-vuotiaana sävelletty ensimmäinen, joka on hallittu kokonaisuus mutta vailla omaperäisyyttä tai idiomaattista ilmaisutyyliä kohti kulkevaa rakennetta). Tsaikovskin esikoissinfonian alku on hyvin vakuuttava, mutta viimeisintään toisen osan jälkeen musiikki ei samalle tasolle enää yllä.
Tsaikovski ei ole ainoa kenen varhaisemmat sinfoniat kärsivät tasapainottomuudesta. En tunne erityisemmin Mahleria, mutta Titaanin olen kuullut. Kuten Tsaikovskin aikaisemmissa, Mahlerin ensimmäinen putoaa taivaalta loppua kohden sen sijaan että rikkoisi äänivallin, ja sen viimeinen osa on ylivoimaisesti banaalinta mitä sinfonian maailmassa olen kuullut. Se antaa luulla ainakin kymmenen kertaa että nyt se vihdoinkin loppuu, mutta ei. Viimeinen osa on suorastaan sanoen kidutusta.
Toisin kuin nämä enemmän intuitiivisesti sävellettyjen aikaisempien sinfonioiden luojat, Sibeliuksen oli ilmeisimmin hyvin looginen säveltäjä alusta asti, ja kuten "Pateettinen Sinfonia", jokainen Sibeliuksen sinfonia kehittyy lähes kitkatta. Se on Mendelssohnin ensimmäistä sinfoniaa rohkeampi säveltäjän omassa idiomaattisessa ilmaisutyylissään, ja vaikka jotkut sitä kutsuisivatkin Tsaikovskin seitsemänneksi sinfoniaksi ennemmin kuin "sinfoniaksi joka tuli ennen Sibeliuksen 2. sinfoniaa", se on mielestäni yksi merkittävimpiä esikoissinfonioita ehkä Dvorakin 1. sinfonian jälkeen, jonka saksalaisromantiikan ja slavonisen kansanmusiikiin melodiikkaa ei aiemmin tietääkseni oltu yhdistetty näin voimakkaasti. Saatan myös olla väärässä, siksi haluankin kuulla kommentteja Dvorakista.
Joko täällä pitää vastailla itse itselleen?
Kaikkia yleistyksiä tulisi silti välttää myös musiikinhistoriallisia spekulaatioita ajatellen. Nyt ei ole vain aikaa pureutua yksityiskohtiin sen syvällisemmin, mutta puhuit poikkeuksista; olihan Beethovenkin omalla tavallaan poikkeus, ei hänen kauttaan voida koko 1800-luvun alkupuolen säveltaiteen sinfoniamuotoa koskevia teoskohtaisia esityskäytäntöjä yleistää. Ja aivan kuin käsittääkseni Beethoven Mozartkin esitytti sinfoniansa Wienin kaudellaan usein omassa akatemiassaan, joiden ohjelma saattoi toisinaan olla hyvinkin mittava koostuen useista sinfonioista ja pianokonsertoista, asia, johon olemme niin usein tottuneet Beethoveninkin kohdalla.
Mutta hieman kritiikkiä Beethovenin yliarvostetusta 3. Eroica-sinfoniasta Es-duuri opus 55; teoksen aloittavalla kahden Es-duurisoinnun jyrähdyksellä ei ole oikeastaan minkäänlaista orgaanista ykseyttä kokonaisuuden kanssa. Niiden tarkoituksena kun näet on vain vakiinnuttaa osan hallitseva pääsävellaji. sanoisin että se on niin kovin sovinnainen ja kaavoihin kangistunut tapa "julistaa" sinfonia alkaneeksi suureen sankarilliseen tyyliin kuin vain voi olla. Beethovenhan aluksi suunnittelikin aloittavansa sinfonian hitaalla johdannolla 2 ensimmäisen sinfonian tapaan, mutta hylkäsi suunnitelman ja päätyi menettelyyn, jota on käytetty koko maailman sinfoniakirjallisuuden sivu ennen Eroicaa toistuen mm. Mozartin 16-vuotiaana Salzburgissa säveltämässä Beethovenin Eroica-sinfoniaa huomattavasti tasapainoisemmassa ja muodon kannalta onnistuneemmassa sinfoniassa n:o 20 D-duuri KV 133 tai Haydnin sinfoniassa n:o 72 D-duuri. Miksi siis sille pitäisi suoda jokin erityisasema sinfoniakirjallisuudessa?
Myös ensiosan tarpeeton ja kuin yli äyräiden kasvava suhteeton mittojen ja muodon pitkittäminen on osaltaan seurausta säveltäjän kyvyttömyydestä tiivistää sanottavaansa ja materiaaliaan ytimekkääseen, yksinkertaisen tehokkaaseen ja vaikuttavaan muotoon, josta selvänä enteenä pitäisin jo pääteeman hänen säveltäjäluonteelleen epätyypillinen ja vieras mozartilainen laulava melodinen sulokkuus, jonka hän kovakouraisella käsittelyllään hajoittaa atomeihin ja muodostaa pieniä osia yhdistelemällä kuin kiveen hakattuna omituisen kulmikkaan muotorakenteen ja osakokonaisuuden motiivisen työskentelyn periaatteita hyödyntäen. Tämän mozartilaisen jatkuvan ja pitkälinjaisen melodiikan yhteensovittaminen tyypillisen saksalaista sinfonista traditiota seuraavan sinfonikon motiivisen työskentelyn periaatteen kanssa aiheuttaa muodon ja rakenteen epätaloudellista venymistä ja mittasuhteiden paisumista (juuri ne ominaisuudet, joista Schubertin viimeisiä pianosonaatteja on moitittu sillä erotuksella että hänen teemansa eivät ole "pieniä" kuten Beethovenilla). Tämän saa aikaan myöskin se että konstruktiivisin metodein työskentelevä säveltäjä joutuu haaskaamaan valtavasti energiaa hänen muka tarkoituksellisena illuusiona luomiensa erehdysten korjaamiseen;
Ensimmäiset sävelet vain kiertelevät Mozartin 12-vuotiaana säveltämän laulunäytelmän Bastien et Bastienne alunperin G-duuriin kirjoitetusta intradasta lainatulla melodisella kuviolla perustana olevaa Es-duurisointua kunnes Beethoven ikään kuin aikoo moduloida Es-duurista molliin, jolloin sellojen soittama melodia tekee mullistavan käänöksen 9 sävelen puitteissa päätyen säveleen, joka ei ole missään suhteessa ympäristöönsä.
Schubertin menettelyyn nähden tämä kaikki on paljon sovinnaisempaa; Schubert, joka oli kiinnostuneempi soitinteoksissaan itse teemasta ja sen melodisesta kehittelystä kuin motiivityöskentelystä ja temaattisista kontrasteista.
Kaikkia yleistyksiä tulisi silti välttää myös musiikinhistoriallisia spekulaatioita ajatellen. Nyt ei ole vain aikaa pureutua yksityiskohtiin sen syvällisemmin, mutta puhuit poikkeuksista; olihan Beethovenkin omalla tavallaan poikkeus, ei hänen kauttaan voida koko 1800-luvun alkupuolen säveltaiteen sinfoniamuotoa koskevia teoskohtaisia esityskäytäntöjä yleistää. Ja aivan kuin käsittääkseni Beethoven Mozartkin esitytti sinfoniansa Wienin kaudellaan usein omassa akatemiassaan, joiden ohjelma saattoi toisinaan olla hyvinkin mittava koostuen useista sinfonioista ja pianokonsertoista, asia, johon olemme niin usein tottuneet Beethoveninkin kohdalla.
Mutta hieman kritiikkiä Beethovenin yliarvostetusta 3. Eroica-sinfoniasta Es-duuri opus 55; teoksen aloittavalla kahden Es-duurisoinnun jyrähdyksellä ei ole oikeastaan minkäänlaista orgaanista ykseyttä kokonaisuuden kanssa. Niiden tarkoituksena kun näet on vain vakiinnuttaa osan hallitseva pääsävellaji. sanoisin että se on niin kovin sovinnainen ja kaavoihin kangistunut tapa "julistaa" sinfonia alkaneeksi suureen sankarilliseen tyyliin kuin vain voi olla. Beethovenhan aluksi suunnittelikin aloittavansa sinfonian hitaalla johdannolla 2 ensimmäisen sinfonian tapaan, mutta hylkäsi suunnitelman ja päätyi menettelyyn, jota on käytetty koko maailman sinfoniakirjallisuuden sivu ennen Eroicaa toistuen mm. Mozartin 16-vuotiaana Salzburgissa säveltämässä Beethovenin Eroica-sinfoniaa huomattavasti tasapainoisemmassa ja muodon kannalta onnistuneemmassa sinfoniassa n:o 20 D-duuri KV 133 tai Haydnin sinfoniassa n:o 72 D-duuri. Miksi siis sille pitäisi suoda jokin erityisasema sinfoniakirjallisuudessa?
Myös ensiosan tarpeeton ja kuin yli äyräiden kasvava suhteeton mittojen ja muodon pitkittäminen on osaltaan seurausta säveltäjän kyvyttömyydestä tiivistää sanottavaansa ja materiaaliaan ytimekkääseen, yksinkertaisen tehokkaaseen ja vaikuttavaan muotoon, josta selvänä enteenä pitäisin jo pääteeman hänen säveltäjäluonteelleen epätyypillinen ja vieras mozartilainen laulava melodinen sulokkuus, jonka hän kovakouraisella käsittelyllään hajoittaa atomeihin ja muodostaa pieniä osia yhdistelemällä kuin kiveen hakattuna omituisen kulmikkaan muotorakenteen ja osakokonaisuuden motiivisen työskentelyn periaatteita hyödyntäen. Tämän mozartilaisen jatkuvan ja pitkälinjaisen melodiikan yhteensovittaminen tyypillisen saksalaista sinfonista traditiota seuraavan sinfonikon motiivisen työskentelyn periaatteen kanssa aiheuttaa muodon ja rakenteen epätaloudellista venymistä ja mittasuhteiden paisumista (juuri ne ominaisuudet, joista Schubertin viimeisiä pianosonaatteja on moitittu sillä erotuksella että hänen teemansa eivät ole "pieniä" kuten Beethovenilla). Tämän saa aikaan myöskin se että konstruktiivisin metodein työskentelevä säveltäjä joutuu haaskaamaan valtavasti energiaa hänen muka tarkoituksellisena illuusiona luomiensa erehdysten korjaamiseen;
Ensimmäiset sävelet vain kiertelevät Mozartin 12-vuotiaana säveltämän laulunäytelmän Bastien et Bastienne alunperin G-duuriin kirjoitetusta intradasta lainatulla melodisella kuviolla perustana olevaa Es-duurisointua kunnes Beethoven ikään kuin aikoo moduloida Es-duurista molliin, jolloin sellojen soittama melodia tekee mullistavan käänöksen 9 sävelen puitteissa päätyen säveleen, joka ei ole missään suhteessa ympäristöönsä.
Schubertin menettelyyn nähden tämä kaikki on paljon sovinnaisempaa; Schubert, joka oli kiinnostuneempi soitinteoksissaan itse teemasta ja sen melodisesta kehittelystä kuin motiivityöskentelystä ja temaattisista kontrasteista.
Madetojan ensimmäinen!
on ruohosen sepon esikoissinfonia.