Menetin eilen läheisen ihmisen. Hän oli hyvin vanha, ja tämä oli siten odotettavissa, mutta silti surettaa. Olen melko itsenäinen, enkä usein kaipaa tukea, mutta tällä kertaa olisin halunnut keskustella mieheni kanssa (hänellä ei ole aikaista herätystä, eli se ei sotkisi hänen huomistaan), kun uni ei tule. Hän meni vain nukkumaan, eikä reagoinut keskusteluyrityksiini juurikaan. Miten te miehet yleensä menettelette/menettelisitte/olette menetelleet tällaisissa tilanteissa?
Kiitos asiallisista vastauksista. Suunsoittoa en kaipaa tähän tilanteeseen yhtään.
Kiitos asiallisista vastauksista. Suunsoittoa en kaipaa tähän tilanteeseen yhtään.
Vastaukset 7
Vanhimmat
...oman miehesi pitäisi mielestäni olla tukenasi ja lohduttamassa sinua, eikä mennä vain nukkumaan, kuin asia ei hänelle mitenkään kuuluisi. Vaikka tapahtuneelle asialle ei mitään voikaan, niin keskustelukumppani, joka välillä ottaisi sinut hellästi syliinsä, saattaisi tuoda sinulle suuren lohdun, kun voisit siten kokea, että kumppanisi jakaa suuren surun kanssasi.
Olin itse 22-vuotias, kun isäni kuoli ja tiedän, mitä olisi merkinnyt, jos minulla olisi silloin ollut joku nainen, joka olisi ymmärtänyt ja lohdutanut minua...
Niin...Tällaisissa tilanteissa miettii niin monia asioita, suhdetta vainajaan, muistoja, omaa elämäänsä, ja joitakin hyvinkin syvällisiä ajatuksia. Kirjoitin päivällä runon vainajan muistoksi, mutta tähän aikaan väsymys on sitä luokkaa, että luova työkään ei ole enää oikea tie purkaa asioita.
Jaa, tässä perheessä on puolessa vuodessa ollut kaksi läheisten poismenoa ja vaimon äidin pitkä ja ongelmallinen sairaus.
Paljon kyyneliä ja surua!
Mutta olemme yhdessä työstäneet tunteet!
Mutta miehenä tiedostan sen tosiasian ettei miehillä ole ollut "oikeutta" tuntea surua tai itkeä julkisesti. Tunteet on aina peitettävä ettei muut näe miten heikko mies on...
Itse en osaa vieläkään itkeä mutta lähitulevaisuudessa ehkä?
>Mutta miehenä tiedostan sen tosiasian ettei >miehillä ole ollut "oikeutta" tuntea surua tai >itkeä julkisesti. Tunteet on aina peitettävä ettei muut näe miten heikko mies on...
Ei se ole mikään tosiasia, vaan yleinen käyttäytymismalli, jota noudattavat sellaiset miehet, jotka eivät osaa kuunnella itseään. :(
Miksei mies saa tuntea surua? Näyttää tunteitaan? Minä en ymmärrä. Elämästähän jää puolet asioista kokematta, jos ei elä mukana niin Tunteella kuin Järjellä?
Itku puhdistaa. Eikös oltaisikin tästä lähtien sitä mieltä, että jokainen saa tuntea niinkuin tuntee, eikä tarvitse välittää muiden mielipiteistä?
Heikko mies. Höpsötystä.
Jännä juttu. Itse en ole itkenyt pitkään aikaan. Väittäisin ettei se johdu siitä, että pitäisin sitä yleisenä miehen käyttäytmismallina. En vain osaa itkeä, joskus itkettää, mutta vaikka kuinka yritän vääntää, niin mieli tulee kyllä surullisemmaksi, mutta itkua ei vaan tule.
"En mä itke, mun silmät hikoilee."
Ehdottomasti tukisin. Ja tiedän myös kavereiden tukeneen tyttöystäviään, vaikka kuolema olisi ollut odotettavissa.
Toisaalta, joillekin henkilöille läheisen kuolema on vaikea asia, kohtasi sen sitten itse tai joku muu. Näin ollen tilannetta, jossa joutuisi puhumaan asiasta, voi pelätä, koska ei tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua/mitä pitäisi sanoa.
Itse tunnen, että minun on vaikea puhua henkilölle, joka on menettänyt läheisensä, ennen välttelin ja pakenin tilanteita, joissa olisin joutunut puhumaan jonkun läheisensä menetääneen kaverin kanssa. Kaksi vuotta sitten oma isäni kuoli ja sen jälkeen olen aina ollut kaverin tukena, kun he kohtaavat läheisen kuoleman.
Miehesi voi kokea asian vaan niin vaikeaksi. Varsinkin, jos hän ei itse ole joutunut kokemaan vastaavaa. Toisaalta hän voi suhtautua kuolemaan hyvin eri tavalla kuin sinä.
Joko miehesi siis pakeni tai sitten hän ei vain tajunnut tunteitasi, mitään pahaa hän tuskin tarkoitti.
Itse menetin vajaa viikko sitten mummoni, joka oli minulle hyvin läheinen. Tapaus ei ollut mitenkään odottamaton ja tavallaan helpotuskin (oli ollut sairaalassa monta kuukautta vuodepotilaana vailla toivoa kotiinpaluusta enää). Mies on mielestäni suhtautunut suurenmoisesti, vaikka sanookin ettei itse ole vielä menettänyt ketään varsinaisesti läheiseksi kokemaansa. Hän on ottanut syliin, silittänyt ja yksinkertaisesti kuunnellut kaikkea mitä olen hänelle jutellut. Hän ei ole varsinaisesti kommentoinut mitään, silittänyt vain ja ollut lähellä. Ja tämä tapa tuntuu oikein toimivalta.
Mutta kai jotkut ihmiset vaan ovat luonnostaan empaattisempia. Ja joillekin sen empatian ilmaiseminen ei onnistu ennen kuin on itse ollut siinä asemassa että tietää mitä toiselta vastaavassa tilanteessa toivoisi.