Huomenta kaikille!Kiitos, kun jaksoitte eilen tsempata. Minä olin eilen illalla Pausinin konsertissa, piristi kivasti, mutta kieltämättä parin biisin kohdalla tulvahti kyynel poskelle. Kohtalotoveri oli oikeassa, en ole vielä antanut anteeksi itselleni.Jotenkin takaraivo sanoo, että annoimme liian pian periksi ja meillä oli asiat niin hyvin...Mutta eihän niitä asioita yksin pysty korjaamaan. Jotenkin tuntuu niin pahalta kun toinen pystyy sanomaan, että ei ole enää tunteita. Mutta torstai on toivoa täynnä!Susanne, miten kahvittelu meni?Kohtalotoveri,minkälaisia mietteitä sinulla on tänään?
Torstai on toivoa täynnä!
Taas täällä
181011
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Oli varmasti hieno konsertti, mutta voin vain kuvitella jotku ihanat laulut, niin ihme että kyynel vierähti :)
Se on inhottava tunne, musta tuntuu joku päivä siltä että luovutin liian helpolla ja annoin näin tapahtua, siis juuri liian pian periksi...
Mutta olet kyllä siinä aivan oikeassa ettei yksin asioita saa korjattua, vaikka kuinka haluais, mutta olen vain tässä miettinyt että kyllähän täytyy olla jotain mitä voimme tehdä??Pitääkö meidän vaan nyökötellä ja tyytyä tähän??
En eilen siellä kahvilla ollut :) menen tässä joku päivä kun kerkeen :)
Tiedätkö olen tullut siihen tulokseen, että en ole arvostanut tarpeeksi sitä mitä minulla oli.Miksi en?Sitä en pysty antamaan itselleni anteeksi koskaan.Ja vaikka yritän nauttia elämästä, kaikki muut asiat ovat todella hyvin, niin ehkä juuri se, kun tietää miten ihanaa on olla toisen kanssa, niin tietää mitä on menettänyt. Eihän viimeiset kaksi viimeistä vuotta ollut niin upeeta, mutta miksi annoimme periksi?Niin, eikö tosiaan mitään ole tehtävissä.Ei tuollaisia ihmisiä tapaa joka päivä. Itsetuntoni aleni monta metriä, ma puhelun jälkeen, mutta hänhän tietenkin pyrki tekemään oloni mahd pahaksi. Pahinta on, että lähipiiri vaan jankkaa kuinka paska mies on, mutta sisälläni sattuu....ja kovaan!En voi ottaa yhteyttä. Enkä ota.
mitä voisi tehdä pelastaakseen maailman tärkeimmän ja rakkaimman liiton....
Voi ei, juuri samoja mietteitä mäkin olen käynyt läpi, en muistanut aina muistaa millanen mahtava ihminen vierellä oli, unohti tavallaan arvostaa, ehkä luuli että pelkkä rakastaminen riittää, en tiedä, mutta sen tiedän että on paljon asioita, joita olisin tehnyt toisin, nyt kun tiedän että tuon ihmisen menetin...Niin paljon tekemättömiä asioita ja sanomattomia sanoja...
Sanoi miehelle kerran, että kun jäi niin paljon asioita joita ei tehty joita ei sanottu, että luulin että meillä on aikaa, että olemme koko loppuelämän yhdessä, niin vastasi että niin hänkin luuli...HOHHOIJAA!!
Eihän yhteiselo aina voikaan olla ruusuilla tanssimista, mutta juuri se että kannattaako antaa periksi, menettää kaiken mitä oli...
Voi luoja, kun sais kaksi kuukautta aikaa takasin päin...
*nostaa toisen itsetuntoa, pois sieltä alhaalta:)*
En oikeen usko että hän haluasi tietentahtoen sinunn oloa pahaksi, vaan omaa oloansa "hyväksi" siis juuri se mitä kirjoitin, hän sai omaan käytökseensä syitä ja toinen haukkumalla saa oman päätöksensä kuulostamaan oikeelta.
Tai sitten haluasi sinun olosi yhtä huonoksi kuin omansa...
Mutta sitä en usko että ilkeyttään olisi niin tehnyt, tai no enhän miestäsi tunne, mutta...
Mulla yksi kaveri haukkui eron jälkeen miehen ihan kus**pääksi ym ym...mulla meni hermot sanoin hänelle ettei minun olo parane yhtään sillä että sä haukut mun rakkautta, että sulla ei ole mitään oikeutta haukkua, tekoja ja syitä voi haukkua milestäni mutta koskaan, ei koskaan joku toinen saa haukkua ihmistä, sitä ihmistä joka kuitenkin sinulle merkitsee paljon vielä.
Voisko se jokin olla aika. Siis että molemmat osapuolet ehtivät rauhoittua ja miettiä asioita. Miettiä omia virheitä, tunteita, sitä mitä yhdessä oli. Ikävöida takaisin. Varsinkin Susanne sun miehen pitää varmaan saada ratkaista ongelmansa ja ilmeisesti siis omalla tavallaan. Itse menen ihan rikki, kun ajattelen niitä asiota joita oli tarkoitus yhdessä tehdä, sekä suuria että pieniä asioita.
Taas täällä, olen samaa mieltä kuin Susanne. Ei sun mies välttämättä tarkoittanut olla sulle ilkeä. Sillä on vaan niin paha olla eikä kai sitten tiedä muuta tapaa purkaa sitä. Ja kun jotkut haukkuvat miestä, niin jotenkin se tuntuu siltä että ne kaikki hyvät muistotkin pitäisi nollata. Tai sitten olin alunperinkin idiootti kun tuon miehen valitsin. No, kaverit kai luulevat tarkoittavansa hyvää. Kyllä kaikissa ihmisissä ne omat virheensä ja olin ne miehen osalta kyllä silloin yhdessäolon aikana jo hyväksynyt.
Paha mielihän silläkin on. Kiva, että teidän kanssa voi jakaa mieltä painavia asioita. Omat kaverit ovat kuitenkin eri tilanteessa ja yrittävät totta kai takoa "järkeä" päähän-ovat huolissaan. Mutta vain samaan aikaan samassa tilanteessa oleva voi tietää täsmälleen miltä tuntuu. Vaikka ovathan kaveritkin aikoinaan olleet sydänsuruissa, niin ne vaan "unohtaa" kun löytää parempaa. Mutta jotenkin kaikki asiat on vaan muuttuneet....Turha vanhoja on veivata, mutta toivokaa tytöt yhdessä, että minun ja mieheni tilanne jotenkin paranee vielä tästä. Elämä jatkuu, mutta maailman seitsemänsiä ihmeitä tapahtuu!Olen nähnyt kaksi kertaa aikaisemmin, että on hän on käyttäytynyt näin. Rauhoittuu aikanaan ja tajuaa asiat?Sillä aikaa eteenpäin puuskuttaen....
Nii-in, kai on pakko antaa aikaa, mutta jotenkin vain tuntuu että pitäisi pystyä tekeen jotain muutakin..
Voiko luopua kaikesta näin helpolla...
Mutta toisaalta kun tiedän miehen elämäntilanteen niin tiedän että parasta mitä voin tehdä niin on juuri antaa aikaa, hänen täytyy saada omat ajatuksensa selväksi tuon kriisin aiheuttajan takia.
juu, ei saisi aloittaa ajatelleen niitä monia suunnitelmia ja yhteisiä haaveita, ja sitä että nyt ne ovat menneet, se hajoittaa pään :)
Minusta on huvittavaa, juuri esim. tuo minun kaverini, kun hän luulee tosiaan että oloni paranee sillä kun hän haukkuu ja kiroo...eikä minä ole se jonka pitäisi haukkua :))
mikä sinulle on parasta, ei ystäväsi, eikä mekään, vain sinä itse.
Eli ystäväsi, jotka ovat eritilanteessa, niin he eivät valitettavasti saa vaikuttaa päätöksiisi, koska he ajattelevat kuitenkin niin eri näkökulmasta asioita ja vaikka varmasti hyvää tarkoittavat ja yrittävät kaikkensa ymmärtääkseen, mutta olen ainakin itse huomannut ettei he kuitenkaan ymmärrä, ei kunnolla.
Kyllä minä ainakin toivon että saisitte asiat sujumaan, ja että taistelisitte loppuun asti...
Elämän on pakko jatkua, mutta aina tosiaan voi tapahtua vaikka mitä..
Kumpa keksisi jonkun taikasanan, ja mies juoksis oven taa aneleen takasin tuloa :))
totta, vain minä tiedän sen sydämessäni.Jaan ihan liikaa omia ajatuksia toisten kanssa. Sitten tuntuu pahalta, kun he eivät ole "samaa mieltä". Ehkä turhaan toivon, mutta positiivinen ajattelu on itselle parempi tiettyyn rajaan asti. Elämällä on tapana yllättää-uskon siihen nytkin!Ehkä hän tulee pettymään ja huomaa mitä on sittenkin menettänyt.Tiedätkö:Olen pysynyt tiukkana, ei yhteyttä!Mutta pahalta tietenkin vaikuttaa, jos tunteet ovat hävinneet....Yksin ei asioita pysty muuttamaan.Mitä enemmään asioita märehdin, sitä pahemmalta tuntuu. Kerropas jotain positiivista.....
ainakin positiivista on se, että täällä on toinen joka on yhtä pihalla :))
samaa minä olen tehnyt, hakenut kavereilta tavallaan hyväksyntää tunteilleni, mutta olen huomannut että kaikki ihmiset kuitenkin ajattelee ja tuntee niin erillälailla, ettei kaikkia kannata ottaa kuuleviin korviin.
Kyllä minä ainakin olen huomannut että jos annan itseni edes vähän unelmioda, niin paljon paremmin jaksan eteenpäin, tietenkin itse pitää pitää huolta ettei ajatukset mene liiallisuuksiin.
Hyvä että olet pysynyt tiukkana, saattaa olla että siellä toisessa päässä ruvetaan pikkuhiljaa ihmetteleen ettei sinusta kuulukaan mitään...
Siitä alkaa vasta toisen kaipaus ja ikävä...
Ei ne tunteet ole vielä välttämättä hävinneet. Ehkä se on sellaista "tunteettomuutta", joka auttaa elämään vaikeassa tilanteessa eteenpäin. Siis jonkinlaista itsesuojelua.
Mua itseäni on helpottanut kun luin surun eri vaiheista, niin olen saanut jotain järkeä ajatuksiin. Tässä jos ei ole tutut (kirjoitettuna siis mun muistin mukaan):
1. Tapahtuneen kieltäminen
2. Viha
3. Tekisi mitä tahansa, että saisi toisen takaisin
4. Masennus (kun on kaikkensa tehnyt ja surrut eikä olo helpotu)
5. Irtipäästäminen
Missä vaiheessa itse olette? Itse tunnun pyörivän kohdissa 2 ja 3, välillä olen niin vihainen tapahtuneesta ja hetken päästä ikävöin. Jospa Taas täällä sun miehes on tuossa viha vaiheessa ja käyttäytyy sen mukaan.
Olen myös päättänyt pysyä tiukkana yhteydenpidon kannalta. Sittenpähän näen että onko miehellä vielä kiinnostusta. Kun hän tämän suhteen kerta päätti, niin hänpä saa sitten ensimmäisen aloitteen tehdä.
Kummasti se vaan auttaa, kun toinen kirjoittaa asiat paperille. Epätoivossa elin tammi-helmikuun.Minä taisin olla 5 kohdalla ma-ti, mutta nyt olen pudonnut alaspäin. 4 ja 5 väliin voisi pistää paniikin :). Paniikki siitä, että on menettänyt oman tyhmyyden takia arvokkaimman asian elämästä ja ei enää ikinä tule tapaamaan ketään yhtä ihanaa.Vaikka elämä on ihanaa ja kaikki asiat ovat kunnossa, niin kyllä nyt on vaikeampaa törmätä samanikäisiin ja samassa tilanteessa oleviin miehiin, kun joskus silloin "nuorena". Itselläni on todella vähän sinkkukavereita, joten putosin ns junasta.....
Niin, olet oikeassa.Tunteettomuus on selvästi hänen keino selvitä tilanteesta.Mutta itse eroprosessissa hän on pidemmällä kuin minä...Valitettavasti.Toivottavasti rauhoittuu, ja ei ole vielä liian myöhäistä.´Täytyy toivoa, että maailmassa tosirakkaus osoittautui minun kohdalla niin, että kun en enää viestittele, niin hänelle tulisi puolestaan ikävä.Samaa toivon teille kanssasisarille. Jotenkin itse alan väsymään tähän toivomiseen, eihän rakkauden pitäisi olla tällaista. Haluan alkaa miettimään, että kaikella on tarkoituksensa, sillä kieltämättä en ollut loppuaikana onnellinen, mutta aina olen rakastanut. Toivoisin niin, että hänkin päättäisi vielä yrittää. Ero ei ole koskaan hyvä ratkaisu. On niin vaikea löytää toista, jossa oli niin paljon hyviä asioita. Sen hänkin tulee huomaamaan, vaikka ei sen puoleen mikään helppo ihminen minä en ole :).
varmaan vuoropäivin noissa kaikissa kohdissa :)
eli hyvin menee :))
siis äskeiseen, eli putosin kanssa vähän niinku junasta, sinkkukaverit ovat kortilla :(
kaikella on tarkoituksensa, se on totta, ja voi mennä vuosia ennenkuin huomaa että mikä...
Jos vaikka palaatte yhteen, niin tarkoitus voi olla se että suhteenne "puhdistuu" tänä aikana, ja joudutte tavallaan aloittaa puhtaalta pöydältä.
joudutte molemmat miettimään itseksenne mikä oli oikein mikä ei, siis käydä tavallaan kaikki asiat läpi.
Tai jos ette palaa yhteen, niin sitten oli tarkoitus että löydät jonku vielä paremman ja sopivamman miehen.
Näin itse yritän jaksaa uskoa..
vaikkakin vaikea uskoa että olisi ketään parempaa tai sopivampaa kuin tuo yksi rakas.
Juuri tuon takia minäkään en ole ottanut yhteyttä, vaikka hän välillä ottaakin ja jatkuvan muuton vuoksi näemme, mutta annan hänelle aikaa huomata mitä on taakseen jättänyt :))
Joo, toivon ylläpitäminen on raskasta ja samaan aikaan sitä pelkää, että jos se onkin ollut ihan turhaa. Kun on ikää jo yli kolmekymmentä, niin ei ole tavallaan varaa hirveästi odotella. Jos nimittäin aikoo perheen ja lapsia saada. Inhottavinta on se, että edelleen rakastaa, niin ei pysty edes kuvittelemaan itseään jonkun toisen kanssa. Toivotaan kuitenkin että meille kaikille toinen mahdollisuus tarjoutuu korjata asiat.
että ymmärtäisitte...No,lohdutus....Kyllä me niitä lapsia vielä saadaan, on tässä aikaa. Olen päättänyt olla panikoitumatta, sillä ei auta asiaa. Alkoi hatuttamaan niin paljon, että päättäväisenä ihmisenä laitoin tuulemaan...Kampaajalle ja viihteelle. Kerron huomenna miltä tuntuu :)!Aurinkoa sinnekin!Huomiseen.
Oikeen hauskaa iltaa, toivottavasti on mukavaa!!
Oikea meininki....
Minä en ole valitettavasti vielä päässyt tuohon asteeseen :)
Huomiseen!!
Huomenta Taas täällä ja Susanne!
Tuosta anteeksiannosta vielä. Oletko Taas täällä lueskellut tälläistä Tuulikki Saariston kirjaa anteeksiannosta kuin Taikasanat eli miksi antaisin anteeksi? En ole vielä kunnolla siihen perehtenyt, mutta taitaa tulla meikäläisellekin tarpeen. Taidan olla lukutoukka...
Jotenkin olo on ollut melko positiivinen, kun tuntuu että tekemistä on ihan hirveästi. Tosin takapakkia saattaa tulla ihan yhtäkkiä, mutta yritän kääntää sellaiset ajatukset pois. Ja nämä keskustelut kyllä auttavat tosi paljon, vaikka ne osuvatkin välillä arkaan paikkaan. Jotenkin vaan on niin vaikea päästää irti ja luovuttaa. Järki sanoo,että luovuta ja jatka elämääsi. Tunteet sanoo, että välität tuosta ihmisestä vielä. Jostain luinkin, että järki menee edellä, tunteet tulee perässä. Siltä tosiaan tuntuu. Ja vielä se, että tunteita ei saa pakottaa järjen vauhtiin, sillä jos jotain yritetään ottaa pois, niin siihen takertuu vielä tiukemmin.