Töissä korkeasti koulutettuna yksityissektorilla. Työ nuuduttavaa, stressaavaa, sisällöltään puuduttavaa, rutiininomaista, samaa sisältöä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ei aitoja, mieltä virkeänä pitäviä haasteita, vain samaa paperipotaskaa ja puhelimessa roikkumista. Ala ei motivoi lainkaan.
Olen roikkunut täällä vain palkan takia, pelkään tyhjän päälle eli kortistoon jäämistä karensseineen (milläs tässä eläisi ansiosidonnaista odotellessa, kun ei ole säästössä muutamaa ylimääräistä toimintatonnia). Psyykkinen oireilu on kehittynyt täällä töissä ollessani; nyt olen loppuun palanut, ahdistunut, iloton, univaikeuksinen, kyyninen ihminen. Entisestä avoimesta huumorityypistä on kehittynyt tällainen zombie. Pahaa on myös se, että työilmapiiri on sisäänlämpiävä ja porukat haukkuvat toinen toistaan selän takana.
Tekis mieli vetää nyt pää täyteen, ihan vaan kesken työpäivän. Marssia pubiin, tilata 10 isoa tuoppia ja antaa piut paut koko paskalle. Pahinta on ajatus, että vielä joku päivä vetää joko itsensä kaulakiikkuun tai vetäisee litran 60-prossaista kirkasta sekä kourallisen unitauja naamaan.
Tuntuuko jostakulta samalta? ...
Olen roikkunut täällä vain palkan takia, pelkään tyhjän päälle eli kortistoon jäämistä karensseineen (milläs tässä eläisi ansiosidonnaista odotellessa, kun ei ole säästössä muutamaa ylimääräistä toimintatonnia). Psyykkinen oireilu on kehittynyt täällä töissä ollessani; nyt olen loppuun palanut, ahdistunut, iloton, univaikeuksinen, kyyninen ihminen. Entisestä avoimesta huumorityypistä on kehittynyt tällainen zombie. Pahaa on myös se, että työilmapiiri on sisäänlämpiävä ja porukat haukkuvat toinen toistaan selän takana.
Tekis mieli vetää nyt pää täyteen, ihan vaan kesken työpäivän. Marssia pubiin, tilata 10 isoa tuoppia ja antaa piut paut koko paskalle. Pahinta on ajatus, että vielä joku päivä vetää joko itsensä kaulakiikkuun tai vetäisee litran 60-prossaista kirkasta sekä kourallisen unitauja naamaan.
Tuntuuko jostakulta samalta? ...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ai että tuntuuko ? Samankaltaisissa tunnelmissa oltu jo aivan liian pitkään. Masennusoreita hoidettu lääkkeillä mutta ei kai se perussyy siitä pillereillä mihinkään katoa kun työperäinen vitutus vie suurimman osan energiasta.
Joka aamuinen "tapa itsesi" mantra, työpaikan parkkipaikalla ladeltu kirosanojen litania, täydellinen kiinnostuksen puute työtehtäviä kohtaan, välinpitämättömyys, haistapaska-mentaliteetti kaikkea ja kaikkia kohtaan työpaikalla, loputon väsymys jne. jne.
Itsensä tappaminen nyt ei perheelliselle ja muuten "onnelliselle" miehelle ole varteenotettava ratkaisu mutta väkisinkin sillä ajatuksella joskus leikittelee. Sitten jäljellä oleva järki astuu peliin ja vakuuttaa itselleen ettei pelkän työn takia kannata kaikkea heittää menemään; elämä on PALJON muutakin kuin työ.
Sen olen tässä huomannut ettei itsellä ole taipumusta ainakaan alkoholismiin, muuten olisin varmaan jo ratkennut ryyppäämään. Itse en tunne alkoholin "parantavaa" vaikutusta, päinvastoin, mutta sehän olisi kai "normaali" perinteinen ja hyväksytty tapa purkaa työstä johtuvaa ahdistusta ? Eihän ennen tunnettu koko työuupumusta tai masennusta; oltiin rehellisesti joko juoppoja, hulluja tai sitten juoppohulluja...
Ai miksi sitten roikun tässä paskassa ? No niiden joka kuukausi tilille kolahtavien eurojen takia jotka näyttävät tulevan sinne yhtä varmasti teki työnsä sitten hyvin (pitkää päivää omalla ajalla kuten osa kollegoista) tai nippa nappa rimaa hipoen (kuten itse, kohta se rima vaan tipahtaa).
Perhe on elätettävä mutta onko siitä pakko maksaa omalla (mielen)terveydellään ? Onko tämä todellakin sen arvoista ? Jos vastaisi vain omasta toimeentulostaan niin johan tästä olisi lähtenyt ajat sitten kävelemään mutta nyt se kynnys on todella korkea.
Pakko on jotakin keksiä mutta kun vain uskaltaisi ottaa sen ratkaisevan askeleen...
Nykyään joutuu jo opiskeluaikana raatamaan itsensä hengiltä, ainakin joillain opiskelualoilla. Omat tuntemukseni olivat vielä kolmisen vuotta sitten samoja kuin sinulla. Jaksoin tulevan hyvän palkan toivossa. Sitten vaihdoin alaa (tai en "vaihtanut",vaan luin kuin hullu uusiin pääsykokeisiin) ja nyt elämä on siedettävää. Valmistumisen jälkeinen aika tietysti kalvaa takaraivossa. Uusi helvettikö taas edessä?
Olin vuonna 1991 täysin samassa tilanteessa, ja sanoin silloin itseni irti "hyvästä hommsta" täysin tyhjän päälle. Pidin rimaa uuden duunin suhteen kohtalaisen korkealla, ja sain olla pahimman laman ajan työttömänä, mutta en koskaan katunut ratkaisuani, koska se oli välttämätön: elämänilo katosi, tilalle tuli unettomuutta, toistuvia flunssia, masennusta yms.
Nykyisessä duunissani on vähän saman tyyppinen tilanne, mutta huomattavasti lievempänä. En viihdy lainkaan, mutta vanteen kiristys pään ympärillä on sietokyvyn rajoissa. Yritän tietysti vaihtaa työpaikkaa koko ajan, vaikkakin tilanne työmarkkinoilla on nyt erittäin hankala: kysyntää on vähän ja tarjontaa on yllin kyllin.
enkä näe siinä mitään mieltä. Samaa puuduttavaa paskaa päivästä toiseen. Olen tosi väsynyt ja kiukkuinen jatkuvasti, viikonloppukännit ei auta kuin väliaikaisesti. Työ ei anna minulle mitään, se ei ole haastavaa, ei tippaakaan mielenkiintoista, pakkopullaa vaan jota velkojen takia teen päivästä toiseen. En tiedä kauanko jaksan, nyt jo tuntuu että tekisi mitä vaan ettei tarttis enää.. Työttömäksikään ei ole varaa jäädä. Ihmettelen missä on ihmisen vapaus, toisen piikkiin raatamista kiitosta saamatta.
Minulla oli hyvin samanlaisia fiiliksiä tuossa puoli vuotta sitten, kunnes työnantaja ratkaisi pattitilanteeni irtisanomalla minut (laittomasti). Ilmeisesti olivat sitten aistineet motivaationi laskenneen, kun olivat sen itse aiheuttaneetkin...
Joka tapauksessa, nautin nyt olostani, yritän ladata akkuni ja itsetuntoni uudestaan, hengähdän hetkeksi. Kyllä tosiaan tekee hyvää, vaikka masennuskin riivaa. Työssä ollessani manasin aina sitä ikuista oravanpyörää: aikainen herätys, töihin huonolla motivaatiolla, pois töistä, jumppaan, sohvalle katsomaan tv:tä, nukkumaan, aikainen herätys jne. ja mietin että miten siitä pääsee hetkeksi pois.
Mutta, tämä on tietysti hetkellistä ja nautin niin kauan kuin voin. Vielä ei ole tarvinnut ilmottautua työttömäksi. Parin kuukauden päästä voi olla toinen ääni kellossa, kun uutta työtä ei löydy.
Yrittäkää nyt vaan kärvistellä niissä paskoissa työpaikoissane, vaikkei se varmaan helppoa ole. Repikää iloa elämäänne hyödyntällä vapaa-aikanne tekemällä asioita, josta nautitte!
Tuollainen irtisanominen tuntuisi tällä hetkellä lottovoitolta; meiltä vähennettiin henkilöstöä puoli vuotta sitten ja suorastaan kadehdin niitä joiden kohdalle arpa sattui ja muutaman kuukauden palkallinen irtisanoisaika (ilman työvelvoitetta) alkoi. Itseäni ei arpaonni suosinut.
No joo, hyvähän se on palkkapussia katsellessa väittää että olisi kiva saada potkut mutta se olisi ollut se tarvittava sysäys jolloin olisi ollut pakko tehdä jotakin tilanteen muuttamiseksi; nyt tässä riutuu samassa liemessä eikä uskalla tehdä ratkaisevaa siirtoa. Olisipa ollut edes jonkin aikaa varaa hengähtää ja miettiä mitä todella haluaa elämällään tehdä. Nyt tässä pyörässä ei jää aikaa edes vetää henkeä, perusteellisemmasta miettimisestä puhumattakaan.
Iloa vapaa-ajasta ja harrastuksista kyllä saa ja niitä riittää - siis harrastuksia, aikaa harrastuksille taas ei ole ollenkaan tarpeeksi. Ilo vaan ei kestä kovin kauan kun sunnuntai iltana iskee se tuttu vitutus joka kestää sitten perjantai iltaan jolloin pääsee kokonaiseksi kahdeksi päiväksi pois. Eli se saatu ilo nyt ei vaan kanna enää työpaikalle asti.
Minä "lähdin" heti sairaslomalle, kun minulle kerrottiin, että mahdollisesti irtisanotaan. Olen ollut tässä pari kk:tta sairaslomalla, sitten irtisanomisajalla (ilman työvelvoitetta) ja sitten vielä parin kk:n ylimääräinen palkka. Kesäkuussa tarvii mennä vasta työvoimatoimistoon. Että sinänsä juhlallinen tilanne.
Minä oikeastaan salaa toivoin, että näin kävisi, koska olin todella tympääntynyt töihini ja uusia haasteita ei ollut näköpiirissä. Jos näin ei olisi käynyt, kärvistelisin ja kärsisin siellä, kunnes olisin jotain muuta löytänyt.
Nyt tosiaan voi miettiä, mitä sitä elämältään OIKEASTI haluaa. Suunnanmuutoksia, jos siltä tuntuu.
Tsemppiä kuitenkin kaikille paskassa töissä kärvisteleville! Puolensa kaikella...en kuitenkaan toivo, että kukaan joutuisi tuotan. & taloud. syiden "uhriksi".
Kannattaa laskea tarkkaan se, koska pitää ja kannattaa mennä työkkäriin ilmottautumaan työttömäksi.
Työttömäksi ilmottautuessa näytät viimeisimmän työtodistuksesi, asia ok. Sitten aletaan laskea, että koska siis viimeksi olet ollut työsuhteessa. Rahoja ja niiden riittämisiä ei lasketa.Sen laskee vasta kassa tai liitto laskiessaan korvauksen maksatusta.
Jos on niin, että siitä ilmottautumispäivästä taaksepäin laskettuna ed. 6 kuukauden aikana et ole ollut "missään". (Siis virallisesti, sairalomalla, työsuhteessa, armeijassa tai äitityislomalla) vähintään 6 viikkoa, määrätään sinulle ns. 5 kuukauden odotusaika.
Vasta sitten alat saada työttömyyskorvausta.
Muutama tietämäni perheenäiti on menettänyt tällä tavalla 5 kuukaudeksi työttömyyskorvauksen, kun ovat venyttäneet yli 6 kuukauden työkkäriin ilmottautumisen, kun kodinhoidontuki on päättynyt. Se voi olla päivästä kiinni.Eivätkä ole ole olleet sitä minimiä 6 viikkoakaan "missään" tuona aikana.
Sinulla ei tosin näytä tuota tulevan, koska olet ollut 2kk sairaslomalla.
Tästä säännöstä eivät esim. ilahtuneet 6kk reppumatkailjat Aasiasta tullessan, kun ilmottautuivat työkkäriin ja luulivat, että korvaukset alkavat juosta heti omavastuuajan jälkeen. Tulikin 5 kk odottelua.
Lainsäätäjä on ollut kaukaa viisas. Ole sinäkin.
Joo, olen vielä irtisanomisajalla eli työsuhteessa ja senkin jälkeen saan vielä palkkaa. Mutta toisin sanoen, minun kannattaisi irtisanomisajan päättyttyä viimeistään 6 viikon päästä ilmoittautua työnhakijaksi ?? Ymmärsinkö oikein ?
Ei näitä työvoimatoimiston kommervenkkejä varmaan tiedä, ellei itse tai joku tuttu ole joutunut niiden "uhriksi". Ihme juttuja.
Jos et ole ollut "virallisesti" missään viimeisen kuuden KUUKAUDEN aikana, aletaan tutkailla asiaasi tarkemmin.
Pääset korvauksille ilman odotusaikaa jos sieltä puolen vuoden ajalta löytyy vähintään kuusi VIIKKOA jotain virallista, esim. sairaslomaa.
Ilmottautumaan siis alle puolen vuoden kuluttua (6 kk) työsuhteen päättymisestä.
Ok, heräsin just päiväunilta tota lukiessani...ei menny perille. Tulkitsin toisinpäin, et jos 6 kk:n aikana olen 6 vk:a ilman mitään virallista, niin sitten napsahtaa.
Itellä sama tilanne: umpimätä työyhteisö, tylsä itseään toistava konttorityö (asiantuntijatyötä, heh), palkka ei huono vaan ei hyväkään, jää kuitenkin käteen maaliskuun tes-korotuksen jälkeen 1800 egeä puhtaana. Mietin, että jos nyt lähtisin veke, tulisi 3 kk:n karenssi ennen ansiosidonnaista. Käytännössä saisin ekat rahat vasta 5-6 kk:n kuluessa. Sossu ei antaisi mitään odotusajalta, ei ainakaan muutamaa kymmentä euroa enempää, koska vaimo töissä ja tienaa lähes saman verran. Noh, vaimon palkallakaan en aio alentua elämään elättinä, eikä varmaan onnistuisikaan. Tosiasia on kuitenkin se, että laskuja tippuu viikoittain luukusta, vaikkei mitään suurempia juttuja ostaisikaan, ja vuokra on maksettava, samoin ruoka. Vaatteetkin kuluvat, ja joskus joku kenkäparikin pitää hankkia.
Itsellä ainakin tulisi uusi stressinaihe rahojen riittämättömyydestä jos tyhjän päälle jäisi. Tilanne olisi toinen, jos 3 kk karenssia ei olisi, voisi jopa toimiakin.
Miettikää tän takia edes hetki asiaa uudelleen, nimenomaan rahan kannalta!
minulla oli työpaikalla ilmapiiri mätä, työkaverit omaan napaan tuijottajia ja kuin susia toisilleen, itse aloin voida pahoin ja joka ainoa päivä pohdin, haluanko todella elämältäni tätä...tämän kysymyksen äärellä olette varmaan ystävät tekin, mutta sen voin sanoa, että nälkään ette kuole, kotianne ette menetä ja karenssiaika menee vaikka kirpputoria pitämällä...mitä tämän jälkeen, voitte ihan vapaasti valita...kahleissa ette ainakaan ole...itse olen saanut elämänhaluni takaisin ja nautin jokaisesta hetkestä täysillä...raha on paholaisen keksintö, kaiken pahan alku...vallanhimo toinen, mutta se on toinen juttu...valitkaa ystävät, unohtakaa hetkeksi raha ja kuunnelkaa sisintänne...silloin tiedätte valita oikein!