...miten niin rakastaminen on tahdon asia? Näinhän aina sanotaan kaikille, jotka sanovat, että liitossa ei ole enää rakkautta: on tahdottava rakastaa toista.
Miksi sitten on niin vaikea lakata rakastamasta? Eikö sen luulisi olevan siihen suuntaan aivan samalla tavalla päätöksen asia? Hoe itsellesi joka aamu: "En enää rakasta exääni" - kyllä se siitä sitten korjaantuu, kun vain tarpeeksi tahdot, että et enää rakasta!
Miksi sitten on niin vaikea lakata rakastamasta? Eikö sen luulisi olevan siihen suuntaan aivan samalla tavalla päätöksen asia? Hoe itsellesi joka aamu: "En enää rakasta exääni" - kyllä se siitä sitten korjaantuu, kun vain tarpeeksi tahdot, että et enää rakasta!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Juuri näin. Kyllä tunteet pystyy tappamaan, jos siihen pyrkii. Sama asia on rakastamisen kanssa, ei se ole jatkuvaa onnelaa, mutta jo sillä, että ajattelee rakastavasti toista päivän aikana niin pystyy parantamaan itsestään suhdetta.
Toi oli ihan sairaan hyvä pointti!! Et miten rakastaminen voi olla tahdon asia!!!Kun tosiaan sitten pitäisi just kyeta myös lopettamaan se rakastaminen, jos vaan tarpeeksi tahtoo!! Eli miksi sitten on niin paljon surullisia ex-puolisoita, jotka edelleen rakastaa...tai miksi on avvioliiton ulkopuolisia suhteita(kuten tällä Piispallakin oli!!!), jos kerran voi lakata rakastamasta tahtomalla vaan!! Miksi muka tämä Piispa ei tahtonut lakata rakastamasta tätä avioliiton ulkopuolista naista. EI vaan voinut!!!
ja panostaa siihen,silloi kärsii mm. vähemmän lapset,ystävät ym.
Jos kerran joskus on rakastanut,jos kerran naimisiinkin on mennyt,miksi sen pitäisi loppua.
Tunteet loppu,en ymmärrä moista ajattelutapaa.
Rakastaminen ja omistaminen ei ole sama asia.
Mä ymmärrän näin että kun rakastaa oikeasti niin osaa päästää irti myös. Vai mistäkö tässä oli kyse?
Olin aikoinani avioliitossa ja kun se ei oikein toiminut päätimme 3 v. sitten irtaantua toisistamme. Hän lähti ja lapset jäi minulle. Nyt hän haikailee takaisin mutta olen päättänyt että en ota. On kuulemma ikävä lapsia vaikka ei pysty edes joka toista viikonloppua olemaan lasten kanssa. Jos vien lapset lauantaina päivällä hänen luo niin jo sunnuntai-aamuna soittaa että mihin aikaan tulen hakemaan. Itse olen päättänyt että avioliitot saa olla mun osalta mutta omillaan toimeentulevan seurustelukumppanin ehkä jossain vaiheessa hankin.
että rakastaminen on tahdon asia.Rakkaus on tunne ja hyvin voimakas,en itse voisi rakastaa ketä vaan vaikka kuinka tahtoisin!
koko ajan jaksa vannoa rakkautta,mutta sen kyllää aavistaa siitä miten toista kohtelee.
asian oikeastaan näin, että luonnostaan ihminen kykenee rakastamaan "hyvinä aikoina", mutta annetaan "vaikeina aikoina" negatiivisten tunteiden tulla päälimmäisiksi. Eli, tahtoa rakastaa, vaikka olisikin vaikeaa toisinaan.
Ulkopuolisissa suhteissa on aina vaikea määrittää, onko kyseessä "rakastaminen" vai ihastuminen siihen erilaiseen arkeen, jonka rinnakkaissuhde mahdollistaa. Rinnakkaissuhteessa jos olisi myös "paplarit ja talolaina", niin olisiko se enää sen viehättävämpää kuin olemassa oleva suhde?
Ehkä se "tahtominen" on oikeastaan muistamista; ei aina voi olla pelkkää aurinkoa.
et enää yrittäisikään niin kovasti... mä olen alistunut siihen että se mies on mulle ollut tärkeä ..en kai muutoin olisi sen kanssa ollutkaan. Jospa osa siitä suhteesta tulevaisuudessa jäisi muistojen koppaan mitä ahluaisikin muitella... koville se kyllä ottaa... tuntuu kuin olisi helpompaa vain vihata..
Rakkautta on monenlaista, vanhempien, ystävien, maailman, jumalan ja miehen ja naisen välistä. Jokainen niistä kumpuaa samasta lähteestä, siitä mitä me ajattelemme siellä sisimmässämme. Ajattelemmeko toisesta aina hyvää (kääntäen asiat tarkasteluun hyvän kannalta) vai ilkeämielisesti. Se vaikuttaa tunteisiimme.
Kukaan ei pelkällä tahdolla rakastu. Kohteet ovat meille jotenkin aina erityisiä. Ne "kolahtavat" jonnekkin syvälle meihin. Se kuinka osaamme jokapäiväisessä elämässä pitää hyvää yllä, tulee tahdosta. Silloinkin kun toinen on jossain muualla, tekee meitä vastaan pahoin, pidämme yllä hyvän puolen itsessämme. Se on vaikeaa. Sillä täälläkin monella on käsitys, että rakkaus pitää jotenkin ansaita. Valitettavasti niin ei ole. Jos todella tahtoo rakastaa, rakastaa toista juuri silloin kun hän sitä vähiten on ansainnut.
Rakkaus ei saisi olla peli, jossa lasketaan pisteitä ja pyritään tasapeliin - sitä se ei koskaan ole. Että kun et minulle nyt antanut/tehnyt sitätätä, niin en minäkään sinulle.
mutta eikö tähän "peliin" liity kuitenkin eräänlaista ansaitsemista ja pistelaskua?
tarkoitan että jos toinen osapuoli toistuvasti jotenkin satuttaa, toisen tahto varmaankin vähenee tai suuntautuu muualle vaikkei niin tahtoisikaan.
Näinhän se on että tahto on koetuksella ja loppuu kun huomaa ettei toinen anna mitään arvoa sinulle. He tahtovat rakkauden loppuvan, tai ainakin halvaantuvan itseään kohtaan. ei rakkaus tarkoita sitä että pitää tuhota itsensä...