kuinkas viikonloppu sujui?
tapahtuiko mukavia yllätyksiä?
Minulla ei tapahtunut yhtään mitään, tein koulujuttuja, kävin ulkoilemassa...itkin..pakkasin osan miehen tavaoista pois odottamaan...itkin...luin niitä kirjoja joita ehdotitte...ja taas itkin :)
Että semmosta :)
Nukuin viime yön jotenkin aivan tajuttoman rauhattomasti...en tiä miksi...heräilin koko ajan ja pyörin ja hyörin...nyt väsyttää :)
tapahtuiko mukavia yllätyksiä?
Minulla ei tapahtunut yhtään mitään, tein koulujuttuja, kävin ulkoilemassa...itkin..pakkasin osan miehen tavaoista pois odottamaan...itkin...luin niitä kirjoja joita ehdotitte...ja taas itkin :)
Että semmosta :)
Nukuin viime yön jotenkin aivan tajuttoman rauhattomasti...en tiä miksi...heräilin koko ajan ja pyörin ja hyörin...nyt väsyttää :)
Vastaukset 37
Vanhimmat
Voi vitsi. Viikonloppusi kuulosti samanlaiselta kuin minunkin....Pe olin viihteellä...La meni itkiessä!Niin :(. Pe herätti ajatukset siitä, mitä olenkaan menettänyt ja krapula kahden illan väsymys vaivasi.... Su aamun itkin myös, mutta onneksi putki katkesi siihen, kun vietimme kaverin kanssa maailman parantamis iltapäivän ja nautimme elämästä.Kaikesta huolimatta: EN OTTANUT MITÄÄN YHTEYTTÄ!!!!Onneksi on ihania ihmisiä, jotka auttavat jaksamaan....Toivottavasti kohtalotoverin vkloppu meni paremmissa merkeissä!
on jo vähän helpompi kuin viime viikko :)
heh, toivossa on hyvä elää...
no jaa, luin niitä kirjoja, en hirveesti kyllä saanut irti niistä...
Hauska oli siinä yhdessä kirjassa vertaus miehestä kuminauhaan, heh, se oli varmasti paikkansa pitävä...
En tiesä, tänään olen taas jotenkin niin negatiivisella päällä, et mietin vain että tässä tämä nyt sitten oli, et turha mitään on enää jahkailla, kai vain pakko ruveta jatkaan eteenpäin, taaksepäin katsomatta...
Varmasti se uusi arki ilman miestä muotoutuu vähitellen. Olen silti miettinyt, että maailman ihanin asia on rakkaus.Yksinkin selviää, mutta kyllä kaksin on parempi.Mikä määrittää sen, että jotkut löytävät kumppanin ja toiset elävät elämänsä yksin?Mistä tiedän, että minun kohtaloni ei ole jatkaa loppuelämää yksin?
Toivotaan, että kuminauha-teoria tulisi meillä toteen ihan livenä. Mutta varmasti on parempi yrittää olla onnellinen tästä hetkestä, sillä omasta elämästä ei kannata tehdä surkeeta toisen takia. Kai se tästä jossain vaiheessa paremmaksi menee, mutta jotenkin tämä "mahdollisuus" tuntuu hirvittävän pelottavalta, kun on niin monta vuotta ollut yhdessä toisen kanssa ja luullut sen kestävän ikuisesti.
tuntuu vain niin loputtomalta, jatkuva itkeminen, huonosti nukkuminen ym...
Enpä tiiä, joku uskoakseni sen "määrää", kai jotku on vaan tarkotettu elään yksin, mutta uskon että jos todella haluaa elää toisen kanssa niin tuskin on "tuomittu" yksinäisyyteen...
Mulle ei missään vaiheessa meidän suhteen aikana tullut mieleenkään ettenkö eläisi tuon ihmisen kanssa loppuelämääni...se oli jotenkin niin täydelistä ja kestävää ja täynnä rakkautta, etten osannut ollenkaan odottaa että näin kävisi...
Juu, toivotaan niin, en usko siihen teoriaan enneku nään omin silmin :)
Niin, on se kyllä totta, että aikaa "hukkaa" jos elää vain murheellisena liian kauan, mutta jotenkin pelottaa ruveta elään täysillä ja iloisesti, sittenhän toinen voi ajatella että olen unohatnutu sen...onko mitään järkee...
Moikka tytöt! Oli vähän kiireinen aamu, niin nyt vasta kerkiän keskusteluun mukaan.
Mulla oli melko hyvä viikonloppu, en ainakaan itkeskellyt ja murehtinut kokoajan. Mulla on kämpän sisustus ja siivous vielä kesken, niin siinä riitti tekemistä. Jotenkin se suunnittelu ja uuden luominen (ja shoppailu) piristää ja luo uskoa tulevaisuuteen. Samoin kuin te molemmat, niin lueskelin noita "erokirjoja". Lohduttaa kun huomaan,että oikeasti on edistynyt ja ajatukset muuttuneet.
Mulla on ajatukset kulkeneet samaa rataa, mistä tietää ettei joudu olemaan yksin loppuelämää yksin. Onko se vaan itsestä kiinni? Tuntuu siltä, että toiset pystyvät rakentamaan uuden elämän ja rakkauden melko lyhyessä ajassa. Miksi sitä itse ei pysty samaan?
että minun itkuni olisi jo itketty, mutta apua, että viikonloppuna tuntui pahalta. Mutta sitten mietin, että turha siitä on stressiä ottaa, jos tuntuu pahalta, niin antaa tuntua. Aikansa kutakin,mutta murehdittavakin on!En ole vielä valmis uuteen suhteeseen, mutta kyllä minun murhe on, että löydänkö ketään ikinä enää!Naurettavaa, mutta kun minun ja mieheni juttu oli niin "ainutkertainen" rakkaustarina, liiankin uskomaton.
En halua, että ajattelet, että jos olet onnellinen,niin mitä toinen ajattelee. Meidän on nyt ajateltava vain itseämme!Eihän miehetkään ajattele meitä, jos tekevät tällaista?Eihän?
Yhä edelleen toivon ihmettä...
öö...siis en tarkoittanut että pelkään mitä toinen ajattelee vaan, että jos kun en vielä tunne omia voimiani niin väkipakolla alan juhlimaan ja elään täysillä hymyssä suin, niin silloinhan anna väärää tietoa, ja sitten jos toinen vaikka ei olisikaan niin varma kaikesta niin hän saattaa lukea käytökseni niin että olen valmis elämään ilman häntä, vaikken tosiasiassa ole...
En halua että kaikki sitten lopulta kaatuisikin väärinkäsityksiin...
Siis haluan jaksaa päivä kerrallaa eteenpäin, mutta en halua elää valheellisesti...
En varmaan osannut aluksi kuvailla asiaani tai tunteitani oikein :))
Sitä ihmettä odotellessa :)
heh, mun pitäis keskiviikkona mennä käymään miehen siskon luona, ja siitä sitten yhdessä puntikselle jumppaan...saa nähä mitä siitäkin tulee...:)
Mulla alkoi nukkuminen sujua paremmin vasta kahden kuukauden kuluttua erosta. Aluksi en pystynyt nukkumaan kuin nukahtamislääkkeen avulla. Oli pakko käydä lääkärissä hakemassa apua, kun tuntui ettei työnteosta ja elämästä yleensäkään tule mitään jos ei pysty edes nukkumaan. Mulla auttoi myös se, että olin joululomalla yhden kaverin kanssa pari viikkoa reissussa, niin silloin alkoi nukkuminen sujua ja itkeminen väheni. Maisemanvaihdos ja hyvän kaverin kanssa oleilu oli jonkinlainen käännekohta siihen pahimpaan suruun ja epätoivoon. Nyt neljän kuukauden jälkeen pystyn jo nukkumaan ihan normaalisti. Oon kyllä huomannut että viime päivinä on väsyttänyt todella paljon. Taitaa energiaa palaa, kun näissä keskusteluissa tuulettaa ajatuksiaan.
Täysillä elämisestä, eiköhän se riitä että saa sen "normaalin" elämän ensin mallilleen. Siinä on ihan tarpeeksi saada uudet rutiinit kohdalleen, kun on tottunut tekemään asioita yhdessä. Ja eikö miestä kiinnosta enemmän sellainen nainen jonka asiat ovat hyvin ja tasapainossa, sellainen nainen jonka kanssa on hyvä olla.
Tässä taas suruteoriaa. Suru ja masennus tulee aaltoina, juuri kun tuntui hyvältä, niin uusi aalto tulee. Toinen minkä luin, että suru on kuin sipuli, siitä kuoriutuu aina uusi kerros syvemmältä ennen kuin kaikki surut on surtu. Siitä varmaan sullakin oli kysymys, nää keskustelut taisivat paljastaa taas uuden kerroksen. Tuolla toisessa viestissä kerroinkin, että olen ollut jotenkin tosi väsynyt, varmaan johtuu siitä kun on näitä asioita mietiskellyt tavallista enemmän. Yritän tässä keskittyä itseeni, mutta sydän toivoo ihmettä.
vuoristorataa. Viikonloput on niin kurjia, kun silloin vietettiin aikaa yhdessä, eikä tarvinnut ikinä "ohjelmaa" järkätä, kun kaikki meni luonnostaan.Nyt sitten on yksin...Surun kerroksia varmasti riittää, mutta itse menen selvästi surun nelosvaiheessa, jossa alkaa jo miettimään tulevaa ja pelkäämään.Hullua, että ihmisen ainoa pelko on, että viettää loppuelämän yksin?Tiedän siihen kyllä syynkin, minulla on´hirveästi ystäviä, jotka ovat eronneet kolmekymppisinä ja 38 vielä ovat yksin. Haluaisin nauttia sinkkuudesta, mutta en toivoisi olevan sinkkuna pitkään. En koe sitä omaksi jutukseni. Olisin niin valmis sitoutumaan rakkaan kanssa, ja perustamaan perheen.Ja pe ajauduin paikkaan, jossa ahdistuin, tuntuu, että sen oikean löytäminen on niin vaikeaa. Kaikki kun loksahti silloin aikanaan miehen kanssa paikoilleen niin ihanasti....voiko ihminen olla niin onnekas toisen kerran. Ansaita ja kohdata vielä parempaa?Ja sitten kaiken piti päättyä!Mutta näin kävi, minkäs sille enää voin. Olen tytöt kaikkeni yrittänyt....Surusta voi tehdä itselleen ansan tai sitten ymmärtää mahdollisuuden. Itse ainakin haluan saada siitä mahdollisuuden, mutta jos toinen vielä heräisi?Rakastaisikin kaikesta huolimatta?Ettei tämä rakkaus olisikaan yksipuolista, vaan kaiken se kestää, kaiken se uskoo ja kaiken se toivoo :). Vai miten se meneekään?
Ihan samat fiilikset ja huolet täälläkin. Olisin ollut jo valmis perustamaan perhettä, eikä sinkkuilu kiinnosta yhtään. Välillä on niin rasittavaa oikein järjestämällä järjestää ohjelmaa. Monilla kavereilla kun on se toinen puolisko olemassa, niin tulee ihan sellainen tunne että tuppautuu väkisin mukaan. On sellainen olo kuin olisi ihan ylimääräinen... Toki suhteen aikanakin tapailin kavereita, mutta pääosan ajasta kuitenkin vietti oman miehen kanssa. Nyt sitten monia asioita joutuu tekemään yksin tai sitten jättää kokonaan tekemättä.
Olenkohan jotenkin laiska, kun ei huvittaisi alkaa alusta kenenkään kanssa ja tutustua. Kun sen toisen tuntee niin hyvin, niin viat ja kuin hyvätkin puolet. Mulle olisi kelvannut ihan tavallinen arki miehen kanssa. Kateellisena luen toisten valituksia siitä kun arki on niin tylsää. Olisin onnellinen jos mulla olisi se arki, tylsyydelle kun voi jotain tehdä itse. On niin vaikeaa uskoa, että jotain parempaa olisi odottamassa. Ja mihin asti on kohtuullista odottaa ja toivoa, että asiat korjaantuu ja mikä on oman elämän tuhlaamista?
saan kyllä jo nykyään nukuttua, viime yö oli pitkästä aikaa tosi rauhaton..
Niin minäkin olen itse ajatellut että rauhassa nyt totun tähän yksinäisyyteen ja tyhjyyteen, siis silleen enenpää itseltäni vaatimatta. Minulle on onneksi työ ja opiskelu jotka vievät paljon aikaani, eli sillä tavalla pysyn normaalissa elämässä koko ajan kiinni.
En tarkoittanut että aina kun näen miehen niin täytyy itkeä vollata, vaan olla oma itsensä :)
Sitä minäkin kyllä olen miettinyt, että kannaattako sittenkin olla se sama pirtee, iloinen ja avoin nainen kun tapaan miehen, jotta hän muistaa ketä rakasti / rakastaa...
mutta sitten juuri tulee mieleen että hän voi kuvietella et olen unohtanut hänet...ottaa sitten selvää mikä parempi keino...
Kun miettii että hän selvästi on vielä siellä luolassansa kriisinsä kanssa, niin jos hänellä tulisin halu palata kotiin...ja minä olisin väen vängellä vauhdilla mennyt elämässä eteenpäin, niin helpostihan hänestä tuntuisi ettei ole enää paikkaa mihin palata...
Mulle ei selvästikkään tänään oikeen järki leikkaa, enkä saa mitää järkevää tekstiä aikaan :)
lohduttaa, että ei ole ainoa ihminen maailmassa, joka ajattelee näin...Pelko on normaalia, mutta koskaan ei vielä ole tuntunut tältä. Sitä tietää, mitä on menettänyt, niin tuntuu sen vuoksi pahalta.Kun olisi vain osannut arvostaa asioita, silloin kun ne oli. Miksi aina pitää opetella asioita kantapään kautta?Olen varma, etten saa enää yhtä hyvää arkea takaisin kenenkään muun kanssa....itsesääliä!Mutta sitten taas mietin eilen, että kyllä se meidän ero on alkanut jo aiemmin, eikä tullut yhtäkkiä.Toinen luisui "käsistä", eikä siinä voi mitään muuta kuin mennä mukana.Jos ei rakasta, niin ei rakasta.Eilen näin ystäväni ja hän tuntee myös mieheni. Sanoi, että ei voi pitää paikkaansa....Haluaa vain sanoa. Miksi sitten kuitenkin kysyi, että mustasukkaisena, että muutanko jonkun miehen luokse, kun sanoin, että osoite saattaa muuttua lähiaikoina (etsin väliaikaiskämpän tilalle sitä omaa pysyvää!!!!!).
Alusta on rankka aloittaa. Kaikissa on vikansa, ja ne pitää hyväksyä. Näinköhän mies on miettinyt, että muissa naisissa on toiset viat. No, se on hänen murheensa. Ei voi kuin toivoa, että kohtalo tuo eteen toisen mahdollisuuden.että voi rakastaa ja saa rakkautta takaisin omana itsenään.Ei tälle kärsimykselle voi mitään, mutta ehkä pitää ajatella, että ainakin itse tunsi. Olisi kammottavaa olla ihminen, jonka rakkaus sammui..Eikös?Omaa elämää ei kannata tuhota, vaan yrittää surra ja jatkaa matkaa fiksumpana, sillä kasvattaahan tämä ihmistä melkoisesti. Sehän on se hyvä puoli. Olisi tämä elämä kauniimpaa, jos sen saisi jakaa toisen kanssa.
Tuli mieleen, että jos sun mies syyttää itseään virheistä ja kaikesta, niin varmaan syyttää myös siitä mitä on sulle tehnyt. Tottakai hän näkee että sullakin on paha olla. Siitä saa sitten lisää aihetta itsesyytöksiin, kun näkee tekemäänsä "tuhoa". Yritän siis sanoa, että miestä voisi helpottaa nähdä se että olet kunnossa, niin hänen taakkansa ja asioiden käsittely voisi helpottua (ja toivottavasti nopeutua).
Itsekin olen miettinyt sitä, että miten olisi parasta käyttäytyä. On se kuitenkin niin, että se on oltava silla tavalla kuin tuntee. Ei tästä voi tehdä mitään peliä. Ja täytyy niiden meidän miesten se ymmärtää, että meidänkin on tässä tilanteessa pakko mennä eteenpäin. Ovathan hekin menneet esim. asuntoasioissa. Ehkä se halu palata takaisin löytyykin sitten, kun näkee että on jotain hyvää mihin palata eikä mitään suhteen raunioita. Ja kun palaa niin on joku jonka kanssa on hyvä olla. Mun mies alkoi lähestyä silloin kun aloin käyttäytyä "normaalisti". En kyllä sitten ymmärrä mitä hän haluaa... järki hukassa täälläkin.
Eipä tuohon oikeen ole lisäämistä, osaat todella hienosti tuoda ajatuksia esille :)
Mutta tuo jäi auki minulle, että siis mitä ystäväsi sanoi ettei pidä paikkaansa ja :haluaa vain sanoa?
Mä olen monesti miettinyt että sattuiskohan ollenkaan näin kamalasti jos toinen olisi ollut kamala, inhottava jollain tapaa huono ihminen? mutta kun tietää sydämmessään että kaikki oli hyvin ja taianomaista ja toinen oli täydelinen...siis ei niinku ehkä muitten silmis täydellinen (kukaanhan ei voi olla täydellinen) mutta siis itsestä, omasta mielestä täydellinen juuri niinä virheineen ja vikoineen...
että paras keino saada toinen takaisin on irrottaa ote ja jatkaa elämää, silloin toinen näkee Sinut sellaisena kuin silloin kuin rakastui sinuun. Siihen luottaen....Ehkä toinen sitten vasta huomaa mitä on menettänyt ja itsestäkin tuntuu paremmalta......ainakin välillä :)!Mutta tiedätkös kevät tulee ja minusta tuntuu, että se on pelastus omaan tilanteeseen tavalla tai toisella. Ihmisiäkin liikkuu kaupungilla enemmän ja voi tavata vaikka jonkun mukavan tyypin, sitten kun on itse valmis....:)))))
siis todellakin olet, ja kyllähän minä itsekkin sen tiedän ja siksi olen lopettanut jo aikoja sitten "nyyhky-viestien" lähettämisen ja silloin viimeksi kun haki tavaroitansa niin olin normaalisti, eli tajuan etten voi kaataa lisää syyllisyyttä ja painoa hänen päälleen...
Nyt vain masentavan rankan viikonlopun jälkeen tuntuu pallo olevan taas hukassa :))
Se on jännä kun näen hänen silmistään tuskan ja surun, saan itselleni käsittämättömästi voimia olla "normaali", jotenkin silloin aina herään siihen, että hänellä on paha olla, ja pahennan vain hänen oloaan jos todellakin näytän hänelle vain hänen tekemään "tuhoa"...
Ehkä tällä kaikella ei ole mitään tekemistä järjen kanssa :)
Jotain tunteita sun miehellä ilmiselvästi on, eihän muuten voi olla mustasukkainen. Meillä oli suunnitelmia isommasta asunnosta ennen eroa. Nyt sitten yksin hankin vähän isomman asunnon (ei tietenkään niin isoa kun yhdessä olisimme hankkineet). Kun siitä kerroin, niin mies oikein hätkähti. Hän ei kai ollut kuvitellut että toimin parin kuukauden päästä erosta ja vielä yksin. Ja mies rupesi sitten äkkiä puhumaan, että on hänkin ajatellut asuntoa hankkia jne. Ehkä hän on kuvitellut että alan kerjäämään takaisin pääsyä. En ole eron yhteydessäkään pyytänyt että älä jätä tai sen jälkeen että ota takaisin. Sen verran kovana olen yrittänyt pysyä, vaikeaa se on ollut.
haluan uskoa ja lujaa :)
täällä. Yritetään tehdä legendasta totta!
....Niin siis ystäväni sanoi, että tottakai mies sanoo noin, mutta taustalta paistaa aivan muut asiat.Helppo se on sanoa puhelimessa kaikenlaista...On paljastanut todellisia tunteita muilla tekemisillä....
Minun mies on kyllä sanonut kaikenlaista inhottavaa, mutta kun olen itsekin sanonut, ehkä pitäisi ottaa tosissaan ja loukkaantua, mutta olen anteeksiannon puolella. Kai se on sitä, että rakastaa (liikaa=))Mutta kyllä ma keskustelu sai minut "kylmäksi" ja kyllähän hänen sanomiset ovat totta, koska ei halua olla minun kanssa. Muutoin tilanne olisi toinen. Mutta katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan....Jospa rakkaus sittenkin voittaisi....:)
Asunnon vaihdosta miehesi taitaa huomata, että ei elämä lopu hänen jälkeen. Hyvä!Se saattaa aiheuttaa myllerrystä hänen tunteisiinsa siinä voimakkuudessa, että tulee ikävä!Todella hyvä ratkaisu!Mitäs jos mies miettii paluuta, mutta ei uskalla kertoa sinulle tunteista?
Niin, onhan se hurjaa, että ensin mies on mustasukkainen (tosissaan luulee, että olen jo löytänyt uuden ja muutan yhteen. Hän nimittäin tietää, että suhteemme aikana minulla oli ollut vientiä....nämä tyypit nimittäin ovat itse kertoneet miehelleni tunteistaan....)ja sitten sanoo, että aivan sama mitä sinulle tapahtuu ja tunteet on kuolleet. Ei oikein sovi yhteen!Ystävät ovat huomanneet, että ei hänen tunteet ole kuolleet. Sekin jo kertoo jotain, mutta maailman jääräpäisimmän ihmisen ylpeys tehdä päätös ja pysyä siinä on sellainen asia, että sitä ei hevillä kaadeta. Ja sen tietäen...hohhoijaa...Täytyy vain toivoa, että elämäni prinssi vielä odottaa jossain.....Ei rakkaus voi olla näin vaikeaa...Mutta mikäs kiire tässä on...Vaikka onkin niin hemmetin tylsää jakaa yksin pitsa, tv ja sohva!Arki on parasta oman kullan kanssa!Eikös se niin ole.
Voisit ehkä hiukan luottaa ystäväsi sanomaan, ei tietenkään liikaa, mutta totuushan on se että muille ihmisille on niin paljon helpompaa näyttää totuus kun sille ihmiselle joka silloin näkisi lävitsesi, tietäisi mitä oikeasti ajattelet, silloin kulissisi hajoaisi...
ei me varmaan voida muuta kun luottaa ja uskoa siihen että rakkaus voittaa tai sitten uusi rakkaus vie mennessään :)
Tuota jälkimmäistä en minä kyllä omien ajatuksien tänhetkisellä pohjalla allekirjoota :(
Niin..siis selvennyt. Olisi ollut kiinnostusta minua kohtaan, mutta itse olen yhden miehen nainen. Eli ei silloin olisi voinut vähempää kiinnostaa lemmenlurittelut. Törkeintä on silti, että miehen kaveri on lähestynyt minua baarissa ja soitteli aiemmin....On tehnyt mieli kertoa miehelle...mutta enpä viitsi!Ällöttää vaan.
Yritän olla taas kovana ja ajatella, että jos mies "uskalsi" minusta erota, niin täytyy sen sitten uskaltaa puhua tunteistaankin. Ja eihän se mies yksinään päätä, että palataanko yhteen. Tosin yksin se päätti, että erotaan, mutta tätä asiaa ei. Vaikka rakastan sitä miestä, niin sen käytös kyllä on herättänyt vihaa ja raivoa. Voi olla että on hyväkin ettei tule juttelemaan just nyt mistään yhteenpaluusta, sillä mies voisi saada silmilleen. Grrrrrr...
Taitaa olla sun mies yhtä ristiriitaisissa tunteissa kun mekin. Mieli muuttuu jatkuvasti. Ja selvästi tarve todistella itselleen ja muille että tunteita ei ole ja pärjää yksinkin. Joo, ja arki on parasta oman kullan kanssa, TOTTA!
Hän ei taida tulla takaisin.....Nyt se yhtäkkiä jysähti päälle....Miten ihmeessä selviän tästä?
ööö..mitähän tähän muuta voi sanoa...
Älä menetä vielä toivoa...älä menetä uskoa...
Kyllä niissä ystäväsi sanoissa täytyy olla jotain järkeä ja totuutta, usko siihen! Ystävät eivät valehtele!
höh, nyt mullakin tuli olo että per**antaa olla...mennyt mikä mennyt..ei muuksi muutu..
Tsemppia, taas irtosi yksi surukerros lisää. En osaa hirveästi lohduttaa, kun mulla on sama inhottava tunne, että mun mies ei tule takaisin. Haleja myös täältä!
Toivotaan!Yritän taas jaksaa....Huomiseen rakkaat ystävät!
Mulla on viime aikoina päivät menny vaihtelevalla tavalla. Pe tämä mies tuli yllättäen mun luo yöksi, soitti ekaks ja kysyi, että saako hän tulla mun luo. Pyysi anteeksi viimeaikaista käyttäytymistä, oli kylläkin humalassa kun sanoi sen. Sanoi mulle, että välittää musta paljon. Sit la olikin jo kamala kiire päästä mun luota pois omille menoille. Sanoi lähtiessään, että ei lähde ainakaan baariin sinä iltana ja minä onnetonhan uskoin jälleen. Koko ajan mulla oli tunne, että eihän se pysty lupaustaan pitämään. Sunnuntaina soitin sille ja kyllähän se tunnusti käyneensä baaris. Mä otin siitä aikamoiset pultit jälleen kerran. Suututti kun ei pystynyt pitämään lupausta, kun kerran oli näin sanonut. Tietäähän nää miehet, kaverit ja baari tärkeimpiä kuin oma kulta. Hän sanoi mulle koko ajan, että onko tärkeempää asiaa kuin tommonen v.......Laitoin myöhemmin viestii perään, et kumpi on tärkeempää baarielämä vai minä? Lisäksi toivoin, että ens vkonloppuna häneltä löytyy aikaa minulle ja ym. En tiedä reakoinko liian voimakkaasti asiaan, mutta mua suututtaa kun hänellä ei tunnu olevan koskaan oikein aikaa minulle, omat menot tärkeempiä. En tiedä taas oikein mitenpäin täs olis...
kiva kuulla pitkästä aikaa kuulumisiasi!
Miehillä on tapana unohtaa "lupaukset", jos esim. joku kaveri alkaa houkutteleen baaritteleen..toisaalta normaalia, toisaalta pirun väärin..
En usko että kysymys on siinä että kumpi on tärkeempää..miehet ei vain aina ajattele järjellä kun pitäis :)
Onko hän vastannut viestiisi jotain?
Voi olla että mies on nyt aivan puulla päähän lyöty, tyyliin että mitähän hän nyt on tehnyt väärin...miehet kun ei vain osaa varmastikkaan ajatella että sinua loukkasi kun hän lähti baariin vaikka oli lupaillut muuta...
Ymmärrän suuttumisesi täysin, mutta epäilen että mies ei valitettavasti sitä ymmärrä :)
Miten sinä käyttäytyisit nyt jatkossa, kun puhe oli että vietettäis aikaa yhdes tulevana viikonloppuna? Sanoin sille aika kipakkaan sävyyn, että nyt sulla on lepyttelemistä minun kanssa. Pitäiskö laittaa joku anteeks pyyntöviesti sille vai ottaa sit loppuviikosta yhteyttä niin ku lupailin. En haluis taas tätä tulevaa viikonloppua pilata näillä riidoilla. Mies on kyl niin jääräpää, että saatto suuttua tosi paljon eilisestä.
Leijona, ei toista pitäisi anella, eikä sinun pidä pyytää anteeksi sitä, että haluat viettää hänen kanssaan aikaa. Jos toinen välittää tarpeeksi, niin hänkin on valmis samaan. Karua, mutta totta. Sen ymmärtää vasta, kun pääsee "erossa" siihen vaiheeseen, missä itse nyt olen. Rakkautta ei voi pakottaa!
mä varmaan olisin niin heikko, et laittaisin viestiä...mutta mielestäni on ehkä parempi että annat hänen nyt vähän olla varpaillaan hetken aikaa, ehkä sitten tajuaa että olet tosissasi.
Mutta sinun pitää itse päättää kuinka toimit.
Mutta ehkä kannattaa nyt alkuviikko katsella kuulluko hänestä mitään, ja jos ei niin sitten ihan normaalisti laittaa sovittuna ajankohtana viestiä.
Unohda mennyt ja keskity nyt vain tulevaan.
Toisaalta hän saattoi suuttua, mutta hänen täytyy oppia myös kunniottamaan sinua ja yhteisaikaanne.
Jos mielesi ihan mielettömästi laittaa jotain viestiä, niin laita jotain aivan normaalia, jolla tunnutelet vähän maaperää, älä pyytele heti anteeksi, mutta näin voit saada itsellesi mielenrauhaa.
Moi Leijona! Musta tuntuu, että me naiset ajatellaan viesteilystä ihan eri tavalla kuin miehet. Jos puhutaan että viestitellään, niin itse kuvittelee että se tapahtuu päivässä parissa. Mies taas saattaa kuvittella, että viikonkin päästä on ihan ok eikä sen kummenmin asiaa ajattele.
Tämä on ehkä minun heikko puoleni ihmissuhteissa, kun saatan sortua anelemaan toista olemaan kanssani. Tuntuu vaan niin, että haluis sen vähänkin ajan viettää yhdessä kun se on mahdollista. Kiitos mielipiteestäsi. Minun pitäs kyl saada jonkinlaista vahvuutta omaan käyttäytymiseeni. Olen vaan niin tosi tunteella elävä ihminen, että joskus oikein ahdistaa kun ei voi asioita ajatella pelkästään järjellä. Nyt jos en ota mitään yhteyttä, niin hän toimii seuraavalla tavalla:tekstiviestillä/puhelinsoitolla ottaa yhteyttä humalassa ja on mukamas tosi pettyny kun en ole tullu hänen luokseen.
kun tuntuu itsestäni niin pahalta katsoa, miten se mies pompottelee sinua.On vaikea olla vahva ja voi tuntua, että haluaa olla kiltti toiselle, jos hän sitten....MUTTA kun ei se sillä tavalla mene. Hajotat vain itsesi!Olen ollut samassa tilanteessa...Sanonta menee: kannettu vesi ei kaivossa pysy...sama pätee myös tähän asiaan. Yritä viikko mennä ilman, että teet "anelua" ja älä suostu vain yövisiitteihin. Ehkä hän sitten kertoo Sinulle ratkaisun ja oli se mikä oli, ei se voi olla yhdestä yöstä kiinni. Niin kauhealta kuin se kuulostaa, niin se on valitettava tosiasia.