Ongelmani on varmasti monelle tuttu, mutta neuvokaapa, mitä todella tehdä, kun koen jääväni koko ajan toiseksi mieheni arvomaailmassa. Monesti tunnun jääväni toiseksi harrastuksille, mutta ennen kaikkea äiti on miehelleni tärkein.
Olemme seurustelleet muutaman vuoden, mieheni on jo yli 35-v, itse olen aika paljon nuorempi. Olen mieheni ensimmäinen suhde, joka on edennyt jo niin pitkälle, että häitä suunnitellaan...
Kun aloitimme seurustelun, mies muutaman viikon seurusteltuamme teki rakkaudentunnustuksen, oikein romanttisella hetkelläkin vielä ja lopuksi sanoi onnellisena: sinä olet elämäni toiseksi tärkein ihminen, äiti on tärkein! Arvaatte varamsti, miten tyrmistyntyt olin! Ok, olimme seurustelleet vain vähän aikaa, mutta silti minua kummeksutti, miksi täytyi ääneen sanoa, että äiti on tärkein, olisihan sen voinut pitää omana tietonaan.
Tuosta tapauksesta lähtien on tuntosarveni olleet kohollaan. Vähän myöhemmin mieheni lupasi minulle maailman parhaan anopin: lempeän, ystävällisen, huumorintajuisen ja oikeudenmukaisen. Ikävä kyllä en ole tällaista anoppia koskaan tuntenut, varsinkin oikeudenmukaisuus tuntuu olevan kadoksissa. Lyhyesti, anoppini on hyvin samanlainen kuin täällä on monet jo aiemmin kirjoittaneet (siis sanoo pahasti, ei huomio merkkipäivinä, ei vaivaudu olemaan tippaakaan kiinnostunut ym.). Siis ongelma ei ole vain se, että mieheni suorastaan palvoo äitiään, pitää minua kakkosena ja puolustelee aivan naurettavissa, päällepäin jo absurdeissakin asioissa, äitiään vaan myös se, että äiti ei todellakaan ole mikään maailman paras anoppi. Ehkä vähän ymmärtäisin miestäni, jos pystyisin itsekin näkemään anopin ihanana, mutta mielestäni (ja muutamien muidenkin mielestä, jotka hänet tuntevat) hän on aika kaukana ihanneanopista.
Olen puhunut miehelleni asiasta ja monta riitaa on käyty; nyt hän vakuuttaa minun olevan ykkönen, mutta en usko häntä: luulen, että hän on oppinut vain, että niin kuuluu sanoa. Nimittäin äskettäin epäilin jotain anoppini sanomaa asiaa, niin mieheni heti ärähti, että hän tietää, että äiti puhuu aina totta! En jaksa uskoa, että maailmassa on sellaista ihmistä, joka aina puhuu totta (voihan joskus tulla jo ihan virhearviointia, asiat on ymmärretty väärin jne.) enkä jaksaisi millään uskoa, että maailmassa on aikuista, jo tuohon ikään ehtinyttä miestä, joka morsiamelleen ärisee tämän epäillessä anopin sanoja, että äiti puhuu aina totta ja vielä suuttuu äitiään puolustaessaan.
Tässä on vain esimerkkejä, jotkut jutut ovat niin typeriä, että en edes viitsi niitä kertoa. Olen kuitenkin huomannut, että pienikin kritiikkini anoppiani kohtaan saa mieheni suuttumaan, myös omia sisaruksiaan hän kovistelee, mikäli nämä jotenkin kritisoivat äitiä(usein ihan aiheesta). Pelkään siis hirveästi, että jonain päivänä jos tulee todella jotain ongelmaa anopin kanssa, olen todella vaikeuksissa. Mieheni ei viitsi enää keskustella asiasta, koska hänelle on itsestäänselvää, että pitää puoliani ja kuulemma hän jos kuka osaa suhtautua kriittisesti äitiinsä, tuntee hänet parhaiten ja kuulemma tarkkailee täysin objektiivisesti äitinsä suhtautumista minuun. Tosin viimeksi kun sanoin, että eikö ole luonnollista, että monesti muut ihmiset näkevät toisissa joitain asioita jopa tarkemmin kuin liian lähellä olevat ihmiset tai että yleensäkin eri ihmiset näkevät toisistaan vähän eri piirteitä, usein hyvin osuvastikin, niin mieheni mielestä on mahdotonta, että näkisin hänen äidissään jotain, jota hän itse ei näe (parhaiten). Siis jos sanon anopistani jotain, mieheni tyrmää minut oitis: hän tuntee äidin paremmin kuin minä.
Tämä on todellinen ongelma minulle. Tunnen, että en tule ymmärretyksi ja jään jatkuvasti jalkoihin, mutta mieheni mielestä kaikki on hyvin. Keskustelu ei auta, koska mieheni mielestä ei todellakaan mitään ongelmaa ole. Olen yrittänyt nätisti ja vähemmän nätisti, mutta tuloksetta. Toisinaan mietin, että en kertakaikkiaan kestä: jätän mieheni.
Olemme seurustelleet muutaman vuoden, mieheni on jo yli 35-v, itse olen aika paljon nuorempi. Olen mieheni ensimmäinen suhde, joka on edennyt jo niin pitkälle, että häitä suunnitellaan...
Kun aloitimme seurustelun, mies muutaman viikon seurusteltuamme teki rakkaudentunnustuksen, oikein romanttisella hetkelläkin vielä ja lopuksi sanoi onnellisena: sinä olet elämäni toiseksi tärkein ihminen, äiti on tärkein! Arvaatte varamsti, miten tyrmistyntyt olin! Ok, olimme seurustelleet vain vähän aikaa, mutta silti minua kummeksutti, miksi täytyi ääneen sanoa, että äiti on tärkein, olisihan sen voinut pitää omana tietonaan.
Tuosta tapauksesta lähtien on tuntosarveni olleet kohollaan. Vähän myöhemmin mieheni lupasi minulle maailman parhaan anopin: lempeän, ystävällisen, huumorintajuisen ja oikeudenmukaisen. Ikävä kyllä en ole tällaista anoppia koskaan tuntenut, varsinkin oikeudenmukaisuus tuntuu olevan kadoksissa. Lyhyesti, anoppini on hyvin samanlainen kuin täällä on monet jo aiemmin kirjoittaneet (siis sanoo pahasti, ei huomio merkkipäivinä, ei vaivaudu olemaan tippaakaan kiinnostunut ym.). Siis ongelma ei ole vain se, että mieheni suorastaan palvoo äitiään, pitää minua kakkosena ja puolustelee aivan naurettavissa, päällepäin jo absurdeissakin asioissa, äitiään vaan myös se, että äiti ei todellakaan ole mikään maailman paras anoppi. Ehkä vähän ymmärtäisin miestäni, jos pystyisin itsekin näkemään anopin ihanana, mutta mielestäni (ja muutamien muidenkin mielestä, jotka hänet tuntevat) hän on aika kaukana ihanneanopista.
Olen puhunut miehelleni asiasta ja monta riitaa on käyty; nyt hän vakuuttaa minun olevan ykkönen, mutta en usko häntä: luulen, että hän on oppinut vain, että niin kuuluu sanoa. Nimittäin äskettäin epäilin jotain anoppini sanomaa asiaa, niin mieheni heti ärähti, että hän tietää, että äiti puhuu aina totta! En jaksa uskoa, että maailmassa on sellaista ihmistä, joka aina puhuu totta (voihan joskus tulla jo ihan virhearviointia, asiat on ymmärretty väärin jne.) enkä jaksaisi millään uskoa, että maailmassa on aikuista, jo tuohon ikään ehtinyttä miestä, joka morsiamelleen ärisee tämän epäillessä anopin sanoja, että äiti puhuu aina totta ja vielä suuttuu äitiään puolustaessaan.
Tässä on vain esimerkkejä, jotkut jutut ovat niin typeriä, että en edes viitsi niitä kertoa. Olen kuitenkin huomannut, että pienikin kritiikkini anoppiani kohtaan saa mieheni suuttumaan, myös omia sisaruksiaan hän kovistelee, mikäli nämä jotenkin kritisoivat äitiä(usein ihan aiheesta). Pelkään siis hirveästi, että jonain päivänä jos tulee todella jotain ongelmaa anopin kanssa, olen todella vaikeuksissa. Mieheni ei viitsi enää keskustella asiasta, koska hänelle on itsestäänselvää, että pitää puoliani ja kuulemma hän jos kuka osaa suhtautua kriittisesti äitiinsä, tuntee hänet parhaiten ja kuulemma tarkkailee täysin objektiivisesti äitinsä suhtautumista minuun. Tosin viimeksi kun sanoin, että eikö ole luonnollista, että monesti muut ihmiset näkevät toisissa joitain asioita jopa tarkemmin kuin liian lähellä olevat ihmiset tai että yleensäkin eri ihmiset näkevät toisistaan vähän eri piirteitä, usein hyvin osuvastikin, niin mieheni mielestä on mahdotonta, että näkisin hänen äidissään jotain, jota hän itse ei näe (parhaiten). Siis jos sanon anopistani jotain, mieheni tyrmää minut oitis: hän tuntee äidin paremmin kuin minä.
Tämä on todellinen ongelma minulle. Tunnen, että en tule ymmärretyksi ja jään jatkuvasti jalkoihin, mutta mieheni mielestä kaikki on hyvin. Keskustelu ei auta, koska mieheni mielestä ei todellakaan mitään ongelmaa ole. Olen yrittänyt nätisti ja vähemmän nätisti, mutta tuloksetta. Toisinaan mietin, että en kertakaikkiaan kestä: jätän mieheni.
Vastaukset 41
Vanhimmat
Minusta molempien puolisoiden vanhemmat on vähän vaikeita - useimmiten. Se johtuu siitä että ne ovat kasvattaneet parisuhteen osapuolet :-D
Ja lapsuudesta määräytyy niin paljon enemmän kuin uskoisikaan. Mä enkoskaan ajatellut että mun anoppisuhde voisi olla ongelma, mutta kyllä se on - ja yli 10 vuotta sen jälkeen kuin itse ongelmat ilmeni.
Suhteen kestävyydelle on riski, jos lapsuudenkodin vaikutusta ei pysty omassa itsessään hahmottamaan - ja sun tulevan puolison tapauksessa kuvio näyttää vähän siltä.
Mä en tiedostanut oman lapsuudenkotini vaikutusta persoonallisuuteeni ja suhteeseeni, ja ajoin suhteessani puolisooni - ja hänen äitiinsä - karille juuri siitä syystä. Ja puolisoni meni samaan ansaan.
Nyt meidän eroon on oikeastaan syyllisiä meidän vanhemmat :-D Tai ainakin niin voi ajatella ;-)
En osaa oikeastaan antaa neuvoa - joskus - tai ehkä useimmiten - puolisoiden välinen puhe ei auta tällaisessa asiassa
Pitäisiköhän teidän käydä parisuhdeterapiassa jo ennen häitä? Mun suhteen se olisi ehkä pelastanut...
On kuin omasta elämästäni, olen vain sinua reilusti vanhempi. Koko elämäni olin kakkonen, mies kulki äitinsä kanssa sukunsa juhlissakin ja viikonloput anopin maatilalla , jota mökkinä pitivät, aina oli jotain korjattavaa.
Meillä oli vanha talo, jota sitten minä remontoin itse.
Kun saimme lapsia, minua syrjäytettiin, anoppi ja mieheni ottivat lapset mukaan mökille , ja joka viikonlopun viettivät siellä, koskaan emme käyneet missään, ei edes vapailla viikonlopuilla emme olleet perheenä, lempilapsi vanhin poika oli ainakin heillä mukana.
Teen viikonlopputyötä myös, siellä anoppi kutsui lapsille itseään äitikäksi ja moitti minua.
Lapset olivat pieninä nyt kertomansa mukaan ihmeissään kuka on heidän äitinsä.
Joulun anoppi oli teitty meillä ,samoin juhannus vietettiin yhdessä, omia naiskavereita kutsuin arkivapailla, muta yhteisiä ystäviä meillä oli vain anoppi. Hänen kanssaan oli tulisia sanottavia, joissa mies ei koskaan ollut puolellani.
Nyt tilanne on niin että lapsillani oli paljon nuoruusiän kapinaa , mutta silti se mitä minä sanoin, uskoivat. Yritys viedä matto altani epäonnistui, olen ahkera kunnon perheenäitityyppi.
Mies on nyt erkaantunut lapsistaan siinä mielessä, etteivät he kerro pahimpia juttuja hänelle.
Itse irroitin napanuorani kevyesti ja annan heille tilaa ja rauhaa aikuistua, kaikki ovat jo maailmalla.
Anoppi on kuollut ja järjestin hänelle kauniit hautajaiset, mies sai vasta napanuoransa katkaistua, ja tänä päivänä hän ymmärtää mitä menetti.
elämme kuitenkin yhdessä, en voi sanoa arvostani miestäni, mutta ajttelen , että elämä oli siedettävää ja meillä oli tällainen käsikirjoitus.
Sinun sijassasi harkitsisin pitkään, ainakin pitäisin vaikka itsellesi sovitun hengähdystauon, eli ottaisin puolen vuoden irtioton, sa kannattaisi , jos mikä. Kai jonkun asunnon saat.
sekä miehen että vaimon tulis jättää isänsä ja äitinsä ja liittyä vaimoonsa/mieheensä,
tietenkin se aiheuttaa tuskaa
mutta taitaa olla oikea tie
silti ei niin kovasydäminen pidä olla, etteikö apuaan antaisi puolin ja toisin sitä tarvittaessa, mut siinäpä se viisaus piileekin, että milloin ja miten
ei muuta kuin oppia ikä kaikki, ihan jokaiselle
Aika olennainen kirjoitusvirhe toistuu jutussasi; kirjoitat miehestä vaikka pitäisi kirjoittaa "miehestä" ! Mieti nyt hyvä ihminen kenen kanssa olet menossa naimisiin, "miehesi" vai "miehesi" äidin vaiko näiden molempien kanssa ? Häivy ihmeessä hyvän sään aikana nyt kun et vielä eroamiseen tarvitse lainopillisia toimenpiteitä !
Jos miehesi olisi nuorempi, ymmärtäisin häntä, mutta kun ikää on jo yli 35 niin tuo sitoutuminen äityliin on jo patologista. Ja olet miehesi ensimmäinen suhde, joka näin pitkälle on edennyt, sekin kertoo jotain äiti-poika sidoksesta!
En itse uskaltaisi avioon ainakaan tässä vaiheessa, kun mies on noin lapsenomaisen arvostelukyvytön äitiinsä nähden.
Parisuhdeterapiaa ehdottaisin, siinä tulee miehellesi ensimmäinen koetinkivi, onko hän yleensä käsittänyt ongelman. Ne myöhemmät lupaukset, kun äitisidos on nostettu esille, ovat tyhjää löpinää sinun "taltuttamiseksi" tarkoitettu. Mies ei tietenkään pysty käskystä kypsymään, vaan se ottaa aikaa äitimuorista irrottautuminen. Napanuoran katkaisu tuossa vaiheessa, kun se ajan myötä on luutunut ja sitkistynyt, on tuskallista ja vaikeaa. Miehesi tarvitsee ammattilaisen apua, terapiaa. Sinuna en missään nimessä avioituisi ennen kuin miehesi itsenäistyminen on tapahtunut, mikä sekin ottaa aikaa. Kaikki riippuu siitä, kuinka paljon häntä rakastat ja oletko valmis odottamaan. Hirvittävän vaikean asian edessä olet, ratkaisut eivät ole helppoja päädyit sitten mihin tahansa tulokseen.
...tai sitten ei. Kyllä minä äidin rakastamisen ymmärrän, itsellänikin on läheiset välit vanhempiini. Mutta oman napanuorani olen katkaissut jo aikoja sitten (ikää yli 30 v), mies ei sitä ole tehnyt.
Me emme ikinä ennen ottaneet yhteen vanhemmistamme ennen lapsemme syntymää, ja jos anopillasi on mitään samanlaisia omimistaipumuksia kuin minun anopillani, olet vielä vaikeuksissa.
Paitsi jos osaat vahvasti tehdä jo alussa selväksi, että lastasi koskevissa asioissa vain sinä ja miehesi määräätte. Minä en osannut, vaan varoin riitaa, ja patosin kaiken sisälleni. Sitten kun räjähdys tuli, se tuli yllätyksenä itsellenikin - eikä edes auttanut mitään...
Jos olet varma rakkaudestasi, kannattaa ottaa riski, mutta jos epäröit... En tiedä...
...mun piti vastata sinulle tuonne toiseen ketjuun, joten jos joku ihmettelee, mitä puhun lapsista, niin lukekaapa "Ihana anoppi katosi" -keskustelu... =)
Jos jo nyt ennen avioliittolupauksia on tuollaista keskustelua, joka johtuu miehen äidistä, niin ei voi muuta sanoa kuin JUOKSE, TYTTÖ, JUOKSE!
Siis niin pikaisesti, hetipaikalla, nopeasti, ÄKKIÄ kuin voit.
Mitä tuollaisesta kahdenkaupasta (=avioliitto) tulee, jossa äiti on kolmantena ja vielä hallitsevana pyöränä?
Älä hulluttele nyt vaan sano miehelle että tarvitset pidemmän harkinta-ajan ennenkö solmitte avioliiton.
Oma anoppini on Stephanie Forrester kakkonen. Hän haluaa hallita ja olla mukana joka nahinassa. On kait läheisriippuvainen ja tuntee itsensä tärkeäksi kun on "tärkeä".
Nimenomaan se, kun alkaa parisuhteeseen, napanuora on katkaistava. Itse sen tein jo paljon aiemmin. Tämä on MEIDÄN perhe, MEIDÄN koti, MEIDÄN lapset, MEIDÄN asiat...
Jos ei pyydetä apua tai neuvoa, ei sitä anopinkaan tarvitse antaa pyytämättä.
Hänen poikansa on MINUN mies, ollut jo 12 vuotta. En kylläkään väitä, että se aina olisi ollut niin itsestäänselvää. Uskoisin että "kova työ" ja aika ovat meillä tehneet tehtävänsä.
Jos on vaan kaksi vaihtoehtoa: jokapäiväinen yhteydenpito tai ei juuri ollenkaan, ei liene vaikea arvata kumman valitsen :)))))
Lukekaa nämä kaikki viestit yhdessä läpi ja keskustelkaa siltä pohjalta.
tuota itseni aloittamaa viestiketjua omalle miehelleni, mutta mönkään meni sekin. Ei suostunut ollenkaan katsomaan, vaan kiukkus vaan että pitääkö koko maailmalle meidän asiat kertoa. Yritin siihen, että tuskinpa kovin moni meitä tuosta tunnistaa, mutta ei auttanut. Joten sitten kiukkuspäissäni minäkin heitin, että "laitoin tuonne myös anopin nimen ja puhelinnumeron, että kaikki voi suoraan kertoa mielipiteensä hänelle!" Mahtoko ottaa tosissaan... =)
Tuohan kuulostaa jo ihan kamalalta. On niitä mukaviakin miehiä olemassa, miksi roikkua noin jääräpäisessä? Ei kai teillä ole kahletta välissänne?
Hyvä Surullinen miniä!
Kun luen juttujasi herää kysymys, että olemmekohan saman miehen kanssa tekemisissä?! Nimittäin oma mieheni suhtautuu asioihin ihan samalla tavoin kuin miehesi.
Täällä on ehdotettu, että keskustelisin mieheni kanssa, mutta mitenpä keskustelet, kun toinen on järkähtämätön ajatuksessaan, että ei ole mammanpoika, niin eihän hän voi tajuta, että mitään keskusteltavaa olisikaan. Ja jos sanon, että hän puolustelee äitiään, niin siihenkin on vastaus: hän ei puolustele, vaan hän kertoo totuuden, pitäisikö hänen sitten minun mielikseni valehdella jne. Tyyliin edellä kertomani esimerkki "äiti puhuu aina totta" tai joku vastaava, niin jos sanon, että tuo on kyllä puolustelua, niin mieheni mielestä se ei ole sitä, se on vaan totuus. Eihän hän voi puhua vasten tietoaan.
Ja hyvä vinkki terapiasta. Jo ennen kuin täällä siitä puhuttiin, ehdotin sitäkin miehelleni. Nimittäin kaikesta mammanpoikuudestaan huolimatta miehessäni on hyviä, ihania puolia, ei vain pelkkää mammanpoikuutta (miksi ihmeessä olisin edes hänen kanssaan, jos ei hänessä olisi hyvääkin?), joten haluasin mielelläni pohtia asioita ja parantaa suhdettani, minun mielestäni se on omalta puoleltani rakkautta: haluaisin pelastaa itselleni tärkeän ihmissuhteen ja olisin itse valmis muuttamaan ja korjaamaan omia käyttäytymistapoja, vääriä asenteita ym. Noh, ehdotin miehelleni terapiaa tai what ever keskustelua ammatti-ihmisen kanssa. Mieheni tyrmäsi sen, koska kuitenkin tämä ammattilainen käskisi meidän erota! Ja mieheni mielestä hänen suuri rakkautensa minuu näkyy siinä, että hän ei altista suhdetta sellaiselle uhkalle kuin terapia, koska se voisi johtaa suhteen karille. Kun taas vetosin mieheeni, että kun hän on niin varma asioistaan ja että kaikki on hyvin, suhde äitiin normaali, ei napanuoraa, niin ehkä syy sitten on vain yksin minussa, että todellakin kuvittelen sen napanuoran, niin kuin mieheni väittää. Että jos syy on minussa, menen ilomielin juttelemaan jollekin ammattilaiselle, koska olen täysin valmis luopumaan vääristä kuvitelmistani ja asenteistani, jotta oloni helpottuisi ja suhteemme paranisi. Siispä kysyin mieheltäni suoraan, että jos hän on NIIIIIN varma kaikesta, miksi pelkää terapiaa? Edelleen: koska rakastaa minua... Logiikka ohoi!! Tämä lienee sitä miesten logiikkaa! Ja tämän logiikka: mitään ongelmaa ei kuulemma ole, mutta terapeutti käskisi kuitenkin erota...
Kuitenkin ihmettelen suunnattomasti tätä äiti-kysymystä, se kun on täysin sokea piste miehelleni. Joskus hän suhtautuu itseensä hyvin kriittisesti ja ironisesti, on valmis myöntämään virheitään, jopa enemmän kuin kuvittelen keskiverto suomalaisen miehen tekevän. Mutta äiti on aivan -PHUM!- logiikka ja arvostelukyky katoaa. Joskus olen kysynytkin mieheltäni, että miksi äiti on aihe, josta hän kiihtyy aina, muista ongelmistamme olemme oppineet puhumaan nätisti, muut riidat ovat vähentyneet ja mikäli riitoja on, osaamme jo keskustella ne järkevämmin ja rauhallisemmin - siis näissä asioissa on tapahtunut selvää edistymistä. Kuitenkaan mies ei osaa sanoa, miksi äiti-kysymys menee aina puihin, tosin hän ei sitä edes myönnä, että siitä puhuessamme hän hermostuu.
Kaiken kaikkaan tunnen itseni täysin toiseksi äiti-asiassa. Mieheni ei sitä ymmärrä, koska ei näe asiaa. En ymmärrä, miten mami-asia hoidetaan kuntoon. Siihen asiaan jos saisi jotain tolkkua, niin eihän tässä olisi hätäpäivää!
Lähtisikö hän mahdollisesti miesterapeutille?
Jospa miehelläsi on sisuksissaan naisylivoiman tai feminismin pelon outo peikko? Ja ilmeisesti onkin, hänen äitinsähän ei ole laskenut häntä täydeksi mieheksi kasvamaan.
Suosittelen muuten lukemiseksi erästä mielenkiintoista kirjaa, jos sitä vielä sattuu jostain löytymään, painettu 1992, kirjoittaja Robert Bly: "Rautahannu, matka miehuuteen."
Kirjan nimi jo antaa viitteen sisällöstä ja kertoo juuri tästä poika/äiti-kuviosta.
Siitä että miehesi suuttuu, kun alat puhua mamista, niin voi vain todeta, että se koira älähtää, mihin kalikka kalahtaa. Suuttuminen on merkki, että kosketat arkaa ja sairasta aluetta. Kyllä miehesi tarvitsee apua kasvaakseen irti äitikästä! Älä epäile itseäsi, ole vain sitkeä ja hellittämätön. Aikaa myöten miehesi on pakko uskoa sinun olevan tosissaan. Pidä juttu jatkuvasti ulospäin vireillä, se auttaa sinuakin ahdistumasta liikaa.
Heippa,
Vastaan erikseen sulle, koska huomasin, että monet jutut sun viestissä on lähellä omia ongelmiani (ks. ylläoleva viestiketju).
Munkaan mies ei myönnä, että on mitään ongelmaa. No, ehkäpä ei hänelle olekaan, mutta kyllä tässä on kahden aikuisen välistä parisuhdetta vaikea pitää yllä. Ja me ollaan sentäs jo naimisissa - aika tuore aviopari kuitenkin, niin että ehkä toivoa vielä on.
Se olennainen ero tässä kuitenkin on, että mies toisaalta turvautuu äitiinsä ja haluaa olla usein tämän kanssa, niin usein myös suuttuu tähän aivan silmittömästi. En ole ite riidellyt vastaavalla tavalla omien vanhempieni kanssa sitten murrosiän. Mies saattaa hermostua ihan hirveästi jostain, mitä äiskä sanoo ja jos kyseessä on vaikka puhelinkeskustelu, niin hyvinkin voi puhelin lentää seinään sen jälkeen. Oon LUKEMATTOMAT kerrat joutunut väliin tähän tilanteeseen - kyllä, myös lohdutellut anoppia ja kovistellut poikaa huonosta käytöksestä. Mutta sitten tilanne palaa taas ennalleen ja äiti ja poika sopivat. Äiti ei kyllä muutenkaan ikinä kiukustu poikaansa ja on mullekin sanonut, että pitää aina yrittää käyttäytyä niin, ettei poika hermostu suotta. Mutta miehen emootiot rullaa lujaa...
...mutta taitaa meillä olla sama mies! =) Kaikki samat jutut: absurdit mittasuhteet saanut äidinpuolustelu, ei ymmärrä itsekään napanuoransa kireyttä, terapeutille ei voida mennä yhdessä enkä minä yksin, koska "se kuitenkin vaan yllyttää minut häntä vastaan"... Aaaargh! Hyvinä päivinä mua naurattaa, huonoina vaan kiroan tai itken...
Päätellen, olet tehnyt oikean ratkaisun. Pääsepähän mammanpoika äitinsä helmoihin takaisin.
Ja vielä ihmettelet, mitä sinun tulee tehdä?
Miehesi paljasti sinulle jo sydämesi: Olet hänelle aina kakkonen, joten joko hyväksyt sen tai sitten sinun täytyy löytää uusi ihminen elämääsi, joka on valmis antamaan sinulle ykkössijan elämässään.
Jos tunnet olosi jo nyt epämukavaksi, on se sydämesi tapa ilmoittaa sinulle, ettei kaikki ole kohdallaan tässä suhteessa. Luota aina sydämesi ääneen. Tulisit jatkossakin kärsimään miehesi asenteesta sinua kohtaan.
Miehesi rakastaa paistatella ihanassa auringonpaisteessa, häntähän palvotaan. Se vain on valitettavasti niin, että hän on kuningas äidillensä ja kuka nyt sellaisesta asemasta vaapaaehtoisesti haluaisi luopua?
Joudut tekemään itse ratkaisun, mutta et tule saamaan sellaista suhdetta nyt juuri tältä mieheltä, vaikka niin haluaisitkin. Muista, hän on jo kuningas, eikä kuningaat yleensä asemastaan luovu...
Jos valitset noista hyvistä neuvoista huolimatta kuitenkin avioliiton, ni enpä usko sinun siinä kovin onnelliseksi tulevan.Sanoit olevasi paljon nuorempi.
Arvelen miehesi kyvyttömäksi kohtaamaan naista tasaarvoisena kumppanina.Niinpä hän ottaisi nyt sinut. Juuri nuoruutesi tähden.
Sinua hän voi pallottaa mielensä mukaan.
Tietysti mies voi irrottautua äidistään.Mut siihen hän tarvitsee hyvän syyn.Sellainen voisi olla se että kieltäydyt jatkamasta, jos terapiaan ei lähdetä.Hirveen vaikeeta on sun tota miestä varmasti jättää. Hirmuista syyllisyyttä siinä varmaan joudut kokemaan.Äiti poikansa kanssa; ovat varmasti taitavia sinua syyllistämään.
Varmaan mies on kiltti ja hyvä nyt sulle.Mut huonot on eväät silti.Avioliittonne muodostuisi myöhemmin
äiti poika suhteeksi, jossa sinä saisit sitten olla äitinä miehellesi.Ottaisit kaiken vastuun elämästä.Hän turvautuisi kaikessa sinuun ja suhtautuisi muutenkin kuin, äitiinsä nyt.
Sellainen suhde ei tyydyttäisi miestäsikään.
Hänhän jäisi täydellisesti tossun alle.
Sen hän voisi kostaa sitten sinulle.
Löytäisi varmasti joskus, jokun toisen alistettavan sinun tilallesi.
Valitettavasti olen samaa mieltä kuin useimmat edellisetkin kirjoittajat.
En lähtisi miehesi kanssa päätä seinään hakkaamaan. Tein tuon virheen 17 vuotta sitten, eikä tilanne pojan ja äidin välillä ole muuttunut miksikään. Asiat vain pahenivat kun lapset syntyivät. Enpä usko, että asiat muuttuvat, jos anoppi luonnollisessa järjestyksessä kuolla kupsahtaisi seuraavaksi. Saisin todennäköisesti anopilta perinnöksi perässävedettävän koiran, eli mieheni.
Jos et halua jättää sulhastasi niin siirrä hääpäivää ainakin kahdella vuodella eteenpäin. Siinä ajassa saat kyllä lisätietoa riittävästi enemmän, jotta tiedät, mistä näissä kirjoituksissa puhutaan.
Nuo pariterapiaehdotukset ovat mielestäni vähän metsään menneitä. Eihän vika ole teidän suhteessanne vaan miehesi ja hänen äidin välisessä suhteessa. Terapiaa tarvitsisi miehesi ja nimenomaan yksilöterapiaa. Ongelmana on vain se, että miehesihän ei tiedä tarvitsevansa terapiaa, joten tuskin häntä saat mihinkään.
Mites miehesi siihen suhtautuisi, että miehesi on yksin tekemisissä äitinsä kanssa ja sinä et mitenkään koskaan? Kysy.
Sano miehellesi terveisiä: Vain todellinen typerys ilmoittaa tulevalle vaimolleen, että äiti on naisista se ykkönen. Ellei tuo typerys ole 4-vuotias pikkupoika, joka haluaa äitinsä kanssa naimisiin.
Kysyhän mieheltäsi vielä, että kai hän ymmärtää, että sinä menet naimisiin hänen kanssaan vain siksi, että todellinen rakkautesi on jo naimisissa.
No joo, vitsit on huonot, mutta kyllä ottaa päähän tietää, että on tuollaisia 35-vuotiaita napanuoran päässä roikkuvia muka-aikuisia. Eikä edes naama varmaan punota, kun kehuu äitiään, yäk!
ex vaimolle oli tärkeämpiä oma isä ja kaverit joita oli useita kappaleita, puhumattakaan sitten kun lapsi tuli, ei ole mukava elää suhteessa jossa ei ole arvostusta vaan enemmänkin eteismattona saa olla.
kuin puoliso. Miehenikin saa mun puolesta pitää lastaan rakkaampana kuin minua (kunhan siis puhutaan kuitenkin "normaalista" asennoitumisesta). Kyllä mäkin myönnän että lapsi menee mulle kaiken muun edelle.
Mutta seuraavana pitäisi kyllä olla puolison eikä äidin/isän. Sitä paitsi näitä ei edes tarvitsisi normaalissa suhteessa laittaa vastakkain, jos jokainen toimisi rationaalisesti ja kypsästi?
kyllä puolison pitää olla vähintään samalla sijalla kuin lapsen.
muu ei lupaa liitolle hyvää.
No ei pidä olla. Lasten tulee tulla ennen puolisoa. Kuulut varmaan niihin jotka antais entisen liittonsa lapset vaikka sijaiskotiin kun uusi puoliso tulee ensin..
Juokse nyt ja lujaa,en voi muuta sanoa. Kyllä niitä vaimon tarvitsijoita on jotka pitävät sinua ykkösenä.
Itse olisin lähtenyt heti.
Valtavan piiitkä tarina tuo?
Ja 7 vuotta vanha.
minäkin olen miettinyt eroa,kamalan suvun takia joka tuli kylkiäisenä avioliiton myötä.mies ei koskaan ole puolellani vaan haukkuu selän takana.anopista ei saisi sanoa mitään pahaa kun miehelle tulee paha mieli.
Normaali perheessä eläneelle nyt vaan tulee paha mieli jos äitiä mollataan ja panetellaan. Mitä outoa tuossa nyt on? Sitähän te tunnevammaiset narsistit ette tietenkään ymmärrä.
Kyllähän se niin on että kun pojat ovat aikuisia niin napanuora on katkaistava. Ja juuri se ettei voi edes sanoa mielipidettään anopistaan ja keskustella miehen kanssa kuten muiden ihmisten kanssa, on lamaannuttavaa. Minä olen anoppi ja käyn aika harvoin poikani perheen luona etten vaan aiheuttaisi mitään riitoja läsnäolollani, totta kai tunnen hellyyttä kun katselen poikaani joka on isä kahdelle lapselle mutta sen tunteen pidän sisälläni. Sillä kun puoliso otetaan niin silloin pitää sen puolison olla se tärkein ihminen eikä äiti , aikuisella miehellä.
Lapsuus on silloin ohitse ja äidin helmoissa riippuinen estää aikuusuuteen kehittymistä.
jätä hänet
rakastan miestäni helkkaristi (kohta 25 v aviossa) mutta kohta kärähdän,pitääkö lähteä eri teille ...
samaa asiaa kun edellisissä..
Tuommoisiapa te naiset YLEENSÄ olette. Mistähän johtuu, että appiukot ovat yleensä mukavia ja reiluja, mutta anopit hirveitä? Voisiko johtua yhtään siitä sukupuolesta? Naiset ovat niin itsekeskeisiä ja omistushaluisia, ettei tällä ole mitään rajaa. Sen joutuu varsinkin moni miniä tuta nahoissaan.
Samanlainen tapaus täällä, paitsi järjestys miesystävällä 1. äiti 2.isä 3.naisystävä. suunnittelee tapaamisemme miten isän ja äitin päiväsuunnitelmiin sopii. On mullakin vanhemmat joita autan, mutta eivät elämässä ykkössijalla. Jossakin kohtaa se napanuora on katkaistava. Miesystävä jo 39 ja hyvin tiukasti on äidissään kiinni. Vuoden koitin ymmärtää, nyt on jo pitkän aikaa kyllästyttänyt koko juttu. Onhan niitä muita oikeasti vapaitakin miehiä olemassa.
Joo tärkeintä parisuhteessä on että mies katkaisee välit omaan äitiinsä. Viis siitä vaikka hän olisi narkkari juoppo ja vähän väkivaltainen urpokin :)
Ihan samalla viivalla kiinnostavuudessa aikuinen mieslapsi kuin narkkarikin. Narkkari on riippuvainen huumeesta, mammanpoika äidistään. On niitä vapaita miehiäkin, siitä vaan valkkaamaan.
Kukaan ei ole sanonut että miehen pitäis katkaista välit äitiin. Ei tosiaankaan. Joku raja vaan on oltava, seurustelussa ei pidä kysyä mitä mieltä vanhemmat olisi, sopisko nyt mennä treffeille. Seurustelin vajaan vuoden nelikymppisen vanhempiensa kanssa asuvan miehen kanssa. Mies piti itseään itsenäisenä ja sanoi päättävänsä kaikki asiat oman mallinsa mukaan. Sivulta tilanne näytti erilaiselta. Kaikki meni vanhempien mielen mukaan, ihan kaikki. Heti aluksi sain kuulla että vaikkapa yhteenmuuttaminen poissuljettu jollen muuttaisi samaan taloon vanhempien kanssa. En suostunut. Mies olisi voinut muuttaa pois mutta ei halunnut kun vanhemmat olisivat jääneet ilman hoivaajaa. Vanhemmat hyväkuntoisia eläkeläisiä ja hoivaamistarve kuviteltua. Ero oli ainoa vaihtoehto. Treffit kuluivat pääosin miehen vanhempien seurassa istuessa tai jos mies päästettiin pois kotoa näimme minun luonani. Seksi ei sujunut kun mies piti sitä jotenkin likaisena ja pelkäsi kuollakseen raskaaksi tuloani syynä mitä äitikin sanoisi. Minulla yksi lapsi entisestä avioliitosta. Koko seurustelu oli kuin huonosta komediasta. Jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt lopettaa heti tapailu.
Kylläkai oma äiti on tärkeä monelle naisellekin.. Olen asta nyt alkanut huomata kuinka me naiset luullaan että mies ei saa arvostaa äitiään.. Entä miten käy sitten ellei arvosta??? Arvostaako sitten vaimoaankaan ollenkaan..? Ei arvosta. Kyllä on hyvä arvostaa molempia. Rehellisesti sanottuna itsellekkin oma äiti on tärkein henkilö miehen lisäksi. Ja kun kyseessä on mies ja äiti tai vaimo ja äiti voiko näitä nyt edes keskenään mitenkään fiksusti verrata toisiinsa. Ei oikein voisi..
Miehen äiti on aina enemmän tai vähemmän trauma naisystäville ja vaimoille. Monen naisen kieroutuneessa maailmankuvassa omaan äitiin ei saisi pitää mitään yhteyttä ja miehen äiti on perseestä tavalla tai toisella.
Itse saa kyllä olla minkälainen nipottava tyranni tahansa, mutta se on ihan kamalaa kun mies viihtyy kerran viikossa vaikka vanhemmillaan jutellen niitä näitä. Miehen vanhemmilla ja varsinkin äitillä ei ole naisen maailmankuvassa mitään parempaa tekemistä kuin puida miehen kumppanin tekemisiä. Moni nainen on ajatuspoliisi miehelle ja vainoharhainen varsinkin äideistä :)
Omalle vaimoni naputti kanssa aikansa äidistäni ja millään meinannut uskoa että äitini ei kritisoi häntä hänen selkänsä takana. Jokainen äitini juttu väännettiin muka kritiikiksi. Kesti noin neljä vuotta ennenkuin vaimoni rupesikin pitämään äitiäni mukavana ja myönsi että hän itse vähän ylireagoi. Jaa vähän! Ihme narinoita tarvi kuunnella joka viikko ja oli kyllä hymyssä pitelemistä ja aina ei pokka pitänyt :)
Oloittajan mies oli varmaan ihan paniikissa kosimisestä ja äärimmäisen ihmeellisesti onnistui mokaamaan äitinsäkin kosintajuttuun. Sitä ei auta kiistäminen :D
Olet kyllä väärässä. Yleensä ei ole mitään traumaa. Toisin kuin miehille naisten kesken tulee sanomista ellei tulla toimeen. Siinä välissä mies on vaan tyhmä jos sotkeutuu asiaan ja valitsee äidin näkemyksen oikeaksi, ja vaimon vääräksi.
Mieheni veli on aivan samanlainen kuin aloittajan.Pakko sanoa etten kestäisi päivääkään sellaista miestä.. Mieheni on veljensä vastakohta.. Hänen(mieheni veljen) äitinsä on hänen palvontansa ja suojelunhalunsa kohde numero yksi. Sääliksi käy todellakin toista miniää jolla lapset joutuu tämäntästä anoppilaan..mies käskyttää sekä anoppi kilpaa. Missä sitten kyseistä miniää selän takana todellakin arvostellaan ihan kylmästi kaikesta tuttavapiirille selän takana. Samoin itseä, onneksi mieheni ei vaadi minulta kanssakäymistä äitinsä kanssa.