Katkerille jätetyille.

Olen samaa mieltä kirjoituksestasi. kyl naisilla pitäisi olla itsetuntoa. Ja menettämisen pelko tekee sen että puolustellaan miestä, vaikka se olisi tehny kuinka sikamaisesti. Helppohan sitä on toista naista haukkua.
Vielä tiedoksi; kun tälläistä tekstiä kirjoitellaan, mikä on totta, niin kohta tulee provoja et ollaankin itse niitä toisia naisia ja puolustellaan tekosiamme. No tiedoksi; minä en ole kenenkään toinen nainen. Olen vain itse kokenut saman ja omaan itsekunnioitusta.

Minä yritin rakastua väen väkisin mieheen joka tietysti halusi minua, muttei muuta.

Leikin rakkautta, vaikka tiesin ensi hetkestä etteivät tunteeni ole aitoja. Leikin kun halusin leikkiä, halusin tuntea. Ihan tyhmää mutta mukavaa aikansa.

Nyt ollaan tilanteessa että kiva ei jatku, eli mies sanoo suoraan että vaimo on kultainen... Tottakai oma miehenikin on tavallaan kultainen, mutten viitsi enää edes loukata tätä miestä vastaamalla noin.

Luultavasti hän vaistosi alusta saakka missä menen. Pettänyt en ole muita kuin itseäni tämän vuoden. Väliin jopa uskoin rakkauteen, paitsi en kai todellisuudessa ikinä olisi valinnut tuota toista oman mieheni tilalle jos olisi tiukka paikka tullut.

Joka todistaakin itselleni varsin selkeästi mitkä olivat aidot tunteeni. Eli köyhä narsisti oon mä vain ja itsetuntoni pönkitykseen kaipasin miestä tuota...

Tavallaan en tule edes jätetyksi, tässä vaan kuuntelen hänen kehujaan vaimostaan, nyökyttelen, ja kuuntelen huoliaan, koska tavallaan kai vuodessa loukkasin häntä enemmän kuin ihmiselämässä yleensä on mahdollista, tuolla rakkauden leikkimisellä

Että sitä voi olla ihminen hukassa kasvaessaan läpi aikuisuuden. Toivottavasti edes viisastuin. Ja osaan vastaisuudessa sanoa noup. kun joku vilkuttaa silmäänsä.

Jostain syystä elämäni alkaa vähitellen saada minut itseni uskomaan siihen, että rakkaus on 1700-luvun romanttisihanteellisena aikana keksitty harha, jolla ritarit saatiin tekemään uskomattoman rohkeita ja varsin typeriä urotöitä linnanneitojen kainon katseen vuoksi.

Taitaa tuo mitä rakkaudeksi jalosti sanotaan olla jotain harsounelmaa, jolla paetaan sitä totuutta ettei elämä ole enempää kuin jatkumo jossa tarkoitus on saattaa maailmaan tuleva sukuppolvi, ja ohjata heidät elämään suht järjellisesti oma aikansa. Eli rakkaus lapsiin on jotain mihin kannattaa panostaa.

Suhde lapsen toiseen vanhempaan liittyy tuohon kiinteästi joten tasapainoisia ihmissuhteita, vailla unelmien ruusunpunaisia reunoja. Järkiavioliitossa olen ja ylpeä siitä.

Nimittäin jos olisin lähtenyt etsimään sitä sielunkumppaniani olisin tuskin vieläkään ketään vierelleni löytänyt. Saati lapsia aikaan saanut.

Jospa elämä onkin sen hyväksymistä ettei ole enempää kuin tämä tässä. Kaikki mitä uneksii ja haaveilee on vain tapa järkeistää se elämä joka pohjimmiltaan on yksinkertaista ja tylsää.

Katkera en ole siitä että rakkautta ei ehkä olekkaan, surullinen kyllä, olisin minäkin halunnut kokea tuon ihmeellisen tunteen edes kerran elämässäni. ¨

Nyt käy luultavasti niin että jos joku joskus minuun rakastuisi, kyyninen minäni sörkkii vastaantulijaa niin kauan että tämä antaa periksi ja jättää minut rauhaan tunteettomaan elämääni.

dsippadappa dai dai kevätaurinko jo kimmeltää... mistähän löytyis uusi langanpää jota lähteä seuraamaan.

Olen ihastuillut läpi elämäni milloin vahvemmin milloin pliisummin mutta noilla ihastumisilla olen yleensä saanut virta piikkejä näin keväisin.

Jos tarkoitus ei olekkaan rakastua, vaan vain ihastuilla sinne ja tänne vailla mitään tekoja. Hymyilee vain ja flirttii ja jatkaa matkaa huomiseen...