Olen itse kokenut perheväkivallan kuristavan otteen kaulallani usean vuoden ajan nyt olen jo melkein 20. En muista tarkalleen milloin se alkoi,mutta aina kun tein jotain "väärää" kaivettiin nyrkit esille. Olin lapsena hyvin iloinen ja eloisa,enkä usko että kukaan ulkopuolinen tiesi meidän perhehelvetistä. Isäni lähti kotoa kun olin ehkä 9-10 vuotias ja ehkä se sai äitini niin tolaltaan.. En tiedä.. isä hakkasi äitiä ja äiti minua.. Syyn ei tarvinnut olla mikään iso,ehkäpä siivoamaton huone oikeutti minun pieksemiseeni.. Olin myös koulukiusattu ja ylipainoinen noina aikoina,jo 12 vuotiaani osasin laskea kaloreita annoksista ja jos en laihtunut minut piestiin.. minua potkittiin ja nenäni on sen takia nyt vino.. Miettikää miltä tuntuu kun oma äiti sylkee päin kasvoja ja huutaa ettei sinusta ikinä tule mitään..
Se kaikki loppui kuin seinään kun menin yläasteelle ja sanoin äidille,että kerron lastensuojeluviranomaisille.. Muutin pois kotoa kun olin 16 ja minua inhottaa kun olen jo nyt niin pikkuvanha.. Sen jälkeen ei äitini minuun ole kajonnut,mutta silti äidin sana on laki. Hänellä on minuun aivan suunnaton ylivalta. Asumme eri kaupungeissa ja silti hän kotoa käsin vaikuttaa hyvinkin ratkaisevasti päätöksiini. Olen hyvin itsepäinen ja oikukas persoona ja monet ystäväni ihmettelevät miten yhä välitän niin paljon siitä mitä äiti sanoo.. haluaisinkin kysyä muita lapsena hakattuja;miten te olette pärjännyt elämässä??
Se kaikki loppui kuin seinään kun menin yläasteelle ja sanoin äidille,että kerron lastensuojeluviranomaisille.. Muutin pois kotoa kun olin 16 ja minua inhottaa kun olen jo nyt niin pikkuvanha.. Sen jälkeen ei äitini minuun ole kajonnut,mutta silti äidin sana on laki. Hänellä on minuun aivan suunnaton ylivalta. Asumme eri kaupungeissa ja silti hän kotoa käsin vaikuttaa hyvinkin ratkaisevasti päätöksiini. Olen hyvin itsepäinen ja oikukas persoona ja monet ystäväni ihmettelevät miten yhä välitän niin paljon siitä mitä äiti sanoo.. haluaisinkin kysyä muita lapsena hakattuja;miten te olette pärjännyt elämässä??
Vastaukset 11
Vanhimmat
Josta minulla ei ole kokemusta, joten kohtalotoverin neuvoja en voi antaa. Kehottaisin sinua kuitenkin hakeutumaan terapiaan, että pääsisit irti äidin yliotteesta. Jos joskus kykenet antamaan anteeksi, helpottaa se sinun omaa oloasi. Anteeksiannossa voi terapialla olla ratkaiseva merkitys. Voimia sinulle!
Isä hakkasi äitiä ja äiti lasta. Voiko enää raukkamaisempi ihminen olla tämä äiti, kun purkaa heikompaan oman pahan olon.
Itse en olisi enää missään tekemisissä tuollaisen ihmisen kanssa.
Anteeksi kai voi antaa ihan omassa mielessään ilman, että anteeksiannon kohteen tarvitsee sitä tietää.
Asian koneilta vastauksia, kiitos.
Jos voin jotenkin auttaa, niin itselläni on samanlainen, vaikea äitisuhde. Tärkein on ehkä se, ettet antaisi äitisi alistaa itseäsi. Sinun pitäisi muistaa, että olet arvokas omana itsenäsi,riippumatta mitä mieltä äitisi on. Etsi ihmeessä oma tiesi. Löydät varmasti rinnallesi ihmisiä, jotka ovat arvoisiasi. Jos tahdot jutella enemmän, mailaa sähköpostiini [email protected]
David Pelzer, Pimeän poika-niminen omaelämänkerta kuvaa äitinsä pahoinpitelemänä kasvaneen miehen elämää. Kannattaa lukea, mutta on tosi rajua tekstiä, jenkeissä tapahtunut. Äitisi on saanut sinut lapsena pelon valtaan ja siksi yliote jatkuu. Ratkaiseva itsenäistyminen puoleltasi oli, kun kerroit asiasta koulussa, mikä oli aivan oikein ja rohkea teko. Rohkeutta sinusta varmasti kaiken koetun jälkeen löytyy. Voit päättää antaa anteeksi äidille oman itsesi vuoksi, mutta tunnetasolla se toteutuu ehkä vasta vuosien kuluttua. Lapset ovat ne suurimmat pienet sijaiskärsijät elämän kurjuudessa. Millainen maailma olisikaan jos kaikkia lapsia kohdeltaisiin kunnioittaen ja rakastaen, eiväthän he itse pyydä tulla tänne!
Toinen rohkea tekosi oli kirjoittaa tanne...tarkoitin sita, etta nyt pystyt puhumaan asiasta ja se on yleensa ensiaskel parempaan...
...nyt pystyt itsekin erittelemaan paremmin, miksi tapahtui, kuten tapahtui ja miten voisit jatkaa tasta eteenpain.
Ja asiahan EI ollut sinun syysi...(olen varma, etta se aitisi on yrittanyt syyllistaa sinua moneen kertaan...)
Tsemppia!
että paha ei saa palkkaansa. Ymmärrän kyllä, että väkivallantekijällä on varmasti paha olla.
Olisi varmasti hienoa, jos tämä väkivallantekijä pystyisi olemaan pahoillaan ja pyytämään anteeksi.
Tärkeintä kuitenkin on varmasti oma henkinen hyvinvointi.
Niin meillä äiti ei IKINÄ ole pyytänyt miulta mitään anteeksi.. Ei ikinä.. En ole katkera ja olen jo anteeksi antanut,enhän muuten olisi enää kasassa.. En ole tästä "tapauksesta" aikaisemmin puhunut kellekkään ja halusin näin keventää omaa taakkaani.
Olet jollekin kertonut. Enkä yrittänyt sinua löytää, törmäsin tähän sattumalta :)
tosin, ehken oli hieman eri asia jos minulle sanoit..
Hei!
Oli kuin olisin omaa tarinaani lukenut.Olen siis "kohtalontoverisi".Hyvin nuorena tein myös pesäeron sukulaisiin samoista syistä kuin sinä.Minusta tuli lastensuojelutyöntekijä, ehkä yksi ammattitaitoisimmista, sillä tiedän miltä tuntuu lapsuus pelon varjossa. En väitä, että täytyy kokea väkivaltainen lapsuus ollakseen hyvä lastensuojelutyöntekijä, mutta siitä on tiettyä etua.En ole mennyt naimisiin,lapsia en kykene saamaan johtuen fyysisistä vammoista joita minulle aiheutettiin.En ole koskaan puhunut taustastani. Nuoruuden katkeruus oli lamaannuttavaa, sillä ikävöin perhesuhteita joita esim. ystävilläni oli.Pääsin siitä kuitenkin ylitse palkitsevien kokemusten avulla (lue: hyvien,viisaiden ja ymmärtävien ihmisten tuella). Nyt toivon mukaan kykenen itse auttamaan muita niinkuin minua joskus autettiin. Elämäni tuntuu hyvältä. Mutta edelleenkään en kykene kohtaamaan sukulaisiani.Toivon Sinulle koko sydämestäni kaikkea parasta ja uskoa siihen, että elämä korvaa viisaasti kamalimmatkin koettelemukset kunhan uskoo itseensä, kykyihinsä ja pysyy reiluna sekä omalle sisimmälleen että kanssaihmisilleen.
Äiti aina kertoi mitä kaikkea hänestä olisi tullut jos meitä lapsia ei olisi.
Minä vanhimpana olin aina se huonoin ja syyllinen kaikkeen.
Aikuisenakin on ollut niin että kaiken mitä teen,teen väärin.
Kun täytin 39v. päätin että nyt loppuu.Olen karsinut elämästäni kaikki hankalat ihmiset pois,mukaanluettuna äitini.lasteni vuoksi pidän häneen viileät asialliset välit,en muuta.
Tosi loukkaavaa vielä nytkin on se että hän pyrkii ohjailemaan ja määräämään mitä teen.Muutin myös tarpeeksi kauas ettei törmäillä kovin usein.
Sitähän minullekkin aina hoettiin ettei susta mitään tule,kun olin yökastelija,äiti veti märällä lakanalla aamulla pitkin naamaa ja kirosi että kusiperse kun taas kusit sänkysi.
Alistettiin monella tapaa,hän nolasi minut kavereideni silmissä monta kertaa.
Kävin koulupsykologilla 18 vuotiaana joka neuvoi ottamaan hatkat siitä kämpästä ja aloittamaan oman elämän.Kummasti sitä on silti henkisesti sidoksissa vielä vuosikaudet.
Kun ei äiti muuta keksinyt alkoi soitot hänen sydänkohtauksistaan,niillä kerjäsi huomiota.Ne todettiin vaarattomiksi rytmihäiriöiksi sekä lääkäri sanoi että hänellä on paniikkihäiriö.Siitäkös äitini riemastui.
Ikuisesti sitä kai on rikki mutta yrittää kasvattaa omansa paremmin.
Hei!
Kerronpa nyt osan omasta tarinastani. Siksi vain osan, koska minulle on sattunut niin paljon, että kertomiseen menisi ikä ja terveys. Isäni pahoinpiteli minua ja äitiä, äiti pahoinpiteli minua. Siskoni kanssa otettiin yhteen monet kerrat ja sain kaikki syyt kyseisistä tappeluista niskaani ja siitä seurasi aina selkäsauna, kunnollinen sellainen. Jotenkin tuntui, että molemmat siskoni oppivat käyttämään hyväkseen alisttua asemaani ja kielivät aina isälle, jos olin sanonut tai tehnyt heille jotakin pahaa. Minua rangaistiin kaikesta, jopa siitä mitä en ollut tehnyt. Siskoillani oli aina tapana lisätä "lapin lisät" niihin juttuihin. Minua lyötiin nyrkillä, tuppivyön solkipäällä, potkittiin, hakattiin päätä betonilattiaan, otettiin syliin ja nakattiin lattiaan, nostettiin hiuksista ilmaan jne.. Kaikkea tällaista, joskus todella pienistä syistä. Esimerkiksi kerran sain tällaisen selkäsaunan siksi, että en halunnut syödä jäätelöä, koska minulla oli paha mieli. Ei mieli ainakaan parantunut.. itku tulee silmään edelleen kun kerron näitä asioita.
Koskaan en saanut keroa kenellekään, mistä vammat olivat tulleet. Minulle kerrottiin tarkkaan, mitä minun on vastattava, jos joku kysyy. Ja ainahan joku kysyi, miksi minulla on silmä mustana ym. Yleensä syy oli siinä, että pikkusiskon kanssa olin tapellut. Isähän ei koskaan mitään aiheuttanut.. ainakaan ulospäin..
Pidin nämä tiedot sisälläni yli 20 vuotta. Viime kesänä kuljin psykiatrilla parhaan ystäväni kuoleman vuoksi ja samalla kerroin siellä. Se ei auttanut, koska ei hän osannut minua auttaa oikealla tavalla. Tilannetta vaan pahentaa, kun aletaan surkuttelemaan ja säälimään.
Pahoinpitelyt loppuivat vasta, kun muutin 18-vuotiaana pois kotoa ja lähdin opiskelemaan. Koin myös henkistä väkivaltaa. Minua sanottiin mitättömäksi ihmiseksi.. minusta ei ollut mihinkään, sain huonoja arvosanoja koulussa ja minua kiusattiin, koska olin niin hiljainen ja sulkeutunut. 9 kokonaista vuotta olin myös koulukiusattu. Kotona minua taas haukuttiin ja syytettiin, kun en saanut koulusta kavereita. Olin yksinäinen.
En ole pystynyt antamaan kokonaan vanhemmilleni anteeksi sitä, että he veivät minulta lapsuuden ja turvallisen kodin. Kotona sain vain pelätä. Toivoin kuolemaa, rukoilin, että kuolisin pois, mutta en. Uskoni Jumalaan on mennyt. Millainen Jumala jätti minut sinne kärsimään?
Nyt olen onnellisesti naimisissa.. ollut jo 3 vuotta.. minulla on ihana aviomies, joka ei ole isommin vielä pahoinpidellyt minua.. tosin pelkään koko ajan sitä ensimmäistä lyöntiä.
Voimia kaikille, jotka ovat kokeneet läheskään saman kuin minä.. ja muistakaa tässä on vain osa tarinaa..