Periaatteessa nelilapsinen perheemme oli ok: ei alkoholismia, ei mielenterveysongelmia, varmasti parhaansa yrittävät vanhemmat. Silti minusta tuntuu, että kaikki ei ollut kunnossa.
Lapsuudenkodissamme on aina valinnut puhumaton ilmapiiri. Se ei ole varsinaista salailua, vaan nimenomaan jähmeää hiljaisuutta, sitä, että kaikki vetäytyvät omiin nurkkiinsa, mitään ei tehty yhdessä. Muistan useita ihan arkipäiväisiä tilanteita lapsuudestani ja nuoruudestani, joissa olisin halunnut, että joku puhuu, kysyy ja selittää minulle. Sen sijaan vanhemmat olivat puhumattomina hiljaa.
Olisin niin usein toivonut, että minulta kysytään, missä olen ollut, miksi tulen näin myöhään, jutellaan päivän tapahtumista, selvitetään ehkä se aamuinen väärinkäsitys, puuhataan jotakin yhdessä koko perhe: laitetaan ruokaa ja katsotaan elokuva televisiosta. Mutta hiljaisuus vain jatkui: ei kysymyksiä eikä keskustelua, ei mitään yhdessä tekemistä. Ilmeistä ja äidin selän asennosta yritin päätellä, onko hän vihainen minulle, olenko tehnyt jotakin väärin. Kello tikittää seinällä, tv on auki, kukaan ei puhu mitään.
Suuttumusta ei näytetty, riidelty ei koskaan. Riitelemättömyyttä pidettiin jotenkin hyvänä asiana ja ylpeyden aiheena. Vasta aikuisena olen tajunnut, että itse asiassa on aivan sairasta, että vanhempani ovat olleet yli 40 vuotta naimisissa, enkä koskaan ole nähnyt heidän riitelevän.
Nykyään vanhempien luona käynnit ovat harvenneet, käyn siellä enää muutaman kerran vuodessa, soittelen ehkä kerran tai pari kuussa. Rakastan vanhempiani, mutta talon ilmapiiri ja hiljaisuus ahdistavat paljon. En halua mennä sinne.
Vaikka tiedostan lapsuudenkotini takaan, se tulvahtaa omaan elämäänikin. Minun on hyvin vaikeaa näyttää esimerkiksi suuttumustani, sanoa loukkaantuneeni tai kertoa eriävä mielipide, osata riidellä. Olo on usein epävarma ja olen valmis tekemään melkein mitä tahansa, ettei konfliktia synny: Myönnyn, joustan, selittelen muidenkin tekemisiä.
Onko teillä muilla mitään vastaavanlaisia kokemuksia? Miten lähtisin asiaa työstämään? Kaipaisin esimerkiksi lukuvinkkejä aiheesta.
Lapsuudenkodissamme on aina valinnut puhumaton ilmapiiri. Se ei ole varsinaista salailua, vaan nimenomaan jähmeää hiljaisuutta, sitä, että kaikki vetäytyvät omiin nurkkiinsa, mitään ei tehty yhdessä. Muistan useita ihan arkipäiväisiä tilanteita lapsuudestani ja nuoruudestani, joissa olisin halunnut, että joku puhuu, kysyy ja selittää minulle. Sen sijaan vanhemmat olivat puhumattomina hiljaa.
Olisin niin usein toivonut, että minulta kysytään, missä olen ollut, miksi tulen näin myöhään, jutellaan päivän tapahtumista, selvitetään ehkä se aamuinen väärinkäsitys, puuhataan jotakin yhdessä koko perhe: laitetaan ruokaa ja katsotaan elokuva televisiosta. Mutta hiljaisuus vain jatkui: ei kysymyksiä eikä keskustelua, ei mitään yhdessä tekemistä. Ilmeistä ja äidin selän asennosta yritin päätellä, onko hän vihainen minulle, olenko tehnyt jotakin väärin. Kello tikittää seinällä, tv on auki, kukaan ei puhu mitään.
Suuttumusta ei näytetty, riidelty ei koskaan. Riitelemättömyyttä pidettiin jotenkin hyvänä asiana ja ylpeyden aiheena. Vasta aikuisena olen tajunnut, että itse asiassa on aivan sairasta, että vanhempani ovat olleet yli 40 vuotta naimisissa, enkä koskaan ole nähnyt heidän riitelevän.
Nykyään vanhempien luona käynnit ovat harvenneet, käyn siellä enää muutaman kerran vuodessa, soittelen ehkä kerran tai pari kuussa. Rakastan vanhempiani, mutta talon ilmapiiri ja hiljaisuus ahdistavat paljon. En halua mennä sinne.
Vaikka tiedostan lapsuudenkotini takaan, se tulvahtaa omaan elämäänikin. Minun on hyvin vaikeaa näyttää esimerkiksi suuttumustani, sanoa loukkaantuneeni tai kertoa eriävä mielipide, osata riidellä. Olo on usein epävarma ja olen valmis tekemään melkein mitä tahansa, ettei konfliktia synny: Myönnyn, joustan, selittelen muidenkin tekemisiä.
Onko teillä muilla mitään vastaavanlaisia kokemuksia? Miten lähtisin asiaa työstämään? Kaipaisin esimerkiksi lukuvinkkejä aiheesta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Joskus kannattaa kokeilla ns. "huutoterapiaa"...(sopivassa paikassa tietty)
Eli jos vituttaa/huudattaa, niin HUUDA koko keuhkojesi pohjasta!! (vaikka kirosanojen kera)
Ilma on huomattavasti "puhtaampaa" huutoterapian jälkeen...
olin koulutuksessa ja siellä piti esittää vihaista asiakasta. Ensin olin se tavallinen, mutta sitten.. tsissus, säikähdin itsekin, mitä mun sisältä löytyi. Mutta olipa sen jälkeen "puhdas" olo. Toisen kerran olin rannalla myrskyssä ja huusin tuuleen, se teki hyvää myös.
Etsi Martti Paloheimon kirjat: Kotivammaisuuden synty sekä Kotivammaiset eli miten sinua kohdeltiin lapsena. Voi olla että saa kirjastosta tai divarista.
Luin itse kirjan muutama vuosi sitten, moni
asia kolahti, niin paljon tosiasiaa. Oikeastaan
koko suomen kansan pitäisi lukea kirja, alkaen koulussa.
Usein ne jotka eivät ole tiedostaneet ja jollain tapaa käsitelleet omaa kotivammaisuuttaan, kantaa
sitä mukana kuitenkin ja se vaikuttaa heihin ja heidän käytökseensä. Joillakin on masennusta, jotkut ratkeaa ryyppäämään mutta joistakin voi tulla myös esim.työpaikkakiusaajia tai ns. tyrannipomoja.
Ihmettelen ettei näistä asioista puhuta enemmän,
olisiko se pelko että vanhempia ei saa arvostella,
monesko käsky se olikaan ?
Sitten on nämä Ben Furmanit,joilla hyvin yksipuolinen asenne, mm. siitä että vanhempia ei saa arvostella ja menneisyyttä on turha pohtia,vaikka kotona olisi aikoinaan saanut monoa päähän.
En ole lukenut kyseessä olevaa kirjaa, mutta tuo sana KOTIVAMMAINEN kolahti. Lapsuudestani ja nuoruudestani on jäänyt haavoja, joita ei pysty selvittämään, vanhemmat eivät hyväksy kritiikkiä itseään kohtaan, vaikka ovatkin kaikenlaista minusta sanoneet. Mutta kun he eivät itsekään ole arvostelleet omia vanhempiaan, vaikka katkeruus kuultaa kaikesta. Olen jo aikuinen ihminen, mutta omia parisuhdesuunnitelmiani häiritsee se, että en haluaisi kenenkään kumppanini enää lähtevän kanssani lapsuudenkotiini vanhempiani tapaamaan. Eräs seurustelukumppanini ei tätä ainakaan suostunut hyväksymään ja erohan siitä tuli. Haluan antaa vanhemmilleni anteeksi, olen kauan jo halunnut, mutta tunteeni ovat pahat, ajatukseni kauheat. Toisaalta kai rakastan heitä, mutta en haluaisi heitä elämääni muuta kuin puhelinkeskusteluin.