Lähetetty: 16.3.05 - 16:43 Viestin aihe: Miksi poppia sekoitetaan klassiseen? nro: 12615
--------------------------------------------------------------------------------
Mitä järkeä ujuttaa poppia klassisen musiika edustavien kappaleiden sekaan alloittelijoille suunnatuissa classical poutpurri-kokoelmasarjissa, jotka hintansa huokeudeltaan ylittävät surimmatkin toiveunet, 2 euroa. Esimerkkinä Arthur Pryorin kappale Viheltelijä ja hänen koiransa, joka päätyy koiran haukuntaan viheltäjän esittäessä melodian.
Tämänkaltainen eettisesti arveluttava poikkitaiteellinen crossover-hybridi epää levyn suunnittelijoilta minkäänlaisen taiteellisen vastuun-ja omantunnon tajun ja siitä sikiävän moraalikäsityksen tykkänään ellei ylireagoiva kielteisten emotiooiden evokaationi non sequitur kuittaa sitä pelkäksi huonon maun kategorian ilmentymäksi tai kuten annoit ymmärtä kompromissiksi ja tasapainotteluksi bisneksen nimissä kahden suunnan välillä, joka vaikuitaa varsin pehmeältä käänytysyritykseltä kumpaankin suuntaan.
no oli miten oli, sama koskee levyjen Franz von Suppen kevytmielisiä ja pilipalimaisia operettialkusoittoja, joiden musiikilliselta elekieleltään teeskennellysti vakavakahenkiseksi naamioidut johdanto-osat osoiottautuvat kohta kieliposkessa sävelletyiksi kohdatessaan huomattavan kontrastin sitä seuraavassa kipakassa marssirytmissä kulkevassa marssintapaisessa vappuriehan mieleen tuovassa shampanjan tavoin poreilevassa sävelmässä, jota tuskin temaksi kehtaa kutsua Schubertin h-moli sinfonian ja Mozartin Figaron häät-oopperan kaverina.
Nyt taisin keksiä ratkaisun, joka on ihan simppeli; Elikä syy siihen, miksi esim. Franz von Suppen operetin kevyt rastsuväki teeskennellyn traagiseksi naamioitua johdantoa, mikäli edes oikein muistankaan, seuraa kevyt sotilasmarssin tapaisesti kulkeva melodia wieniläiselle straussismille typillisine ekstrovertteine ja koreilevine, turhuutta rakastavine äänenpainoineen fasadissa, ilman syvyysperspektiiviä, josta suuret nereot tunnetaan, johtuukin siitä, tämä kevyen musiikin sotkeminen ja ujuttaminen vakavan taidemusikin sekaan täyselliseksi silisalaatiksi ulottuu historialliselta perspektiiviltään paljon Taikahuiluakin kaueammas, jossa näiden eri tyylielementtien läsnäolo on niin ilmeistä bisnes-rationaalisista syistä, historian hämäriin, aina tuonne v. 1728, jolloin kerjäläisooppera näki Lontoossa päivän valon, ja herrat nimeltä Bertolt Brecht ja Kurt Weill, vasta 200 vuotta myöhemmin laativat siitä oman versonsa, joka tunnetaan parhaiten nimellä Kolmen pennin ooppera. Ja minullapa on siitäkin tekeleestä levy. Hip hei.
--------------------------------------------------------------------------------
Mitä järkeä ujuttaa poppia klassisen musiika edustavien kappaleiden sekaan alloittelijoille suunnatuissa classical poutpurri-kokoelmasarjissa, jotka hintansa huokeudeltaan ylittävät surimmatkin toiveunet, 2 euroa. Esimerkkinä Arthur Pryorin kappale Viheltelijä ja hänen koiransa, joka päätyy koiran haukuntaan viheltäjän esittäessä melodian.
Tämänkaltainen eettisesti arveluttava poikkitaiteellinen crossover-hybridi epää levyn suunnittelijoilta minkäänlaisen taiteellisen vastuun-ja omantunnon tajun ja siitä sikiävän moraalikäsityksen tykkänään ellei ylireagoiva kielteisten emotiooiden evokaationi non sequitur kuittaa sitä pelkäksi huonon maun kategorian ilmentymäksi tai kuten annoit ymmärtä kompromissiksi ja tasapainotteluksi bisneksen nimissä kahden suunnan välillä, joka vaikuitaa varsin pehmeältä käänytysyritykseltä kumpaankin suuntaan.
no oli miten oli, sama koskee levyjen Franz von Suppen kevytmielisiä ja pilipalimaisia operettialkusoittoja, joiden musiikilliselta elekieleltään teeskennellysti vakavakahenkiseksi naamioidut johdanto-osat osoiottautuvat kohta kieliposkessa sävelletyiksi kohdatessaan huomattavan kontrastin sitä seuraavassa kipakassa marssirytmissä kulkevassa marssintapaisessa vappuriehan mieleen tuovassa shampanjan tavoin poreilevassa sävelmässä, jota tuskin temaksi kehtaa kutsua Schubertin h-moli sinfonian ja Mozartin Figaron häät-oopperan kaverina.
Nyt taisin keksiä ratkaisun, joka on ihan simppeli; Elikä syy siihen, miksi esim. Franz von Suppen operetin kevyt rastsuväki teeskennellyn traagiseksi naamioitua johdantoa, mikäli edes oikein muistankaan, seuraa kevyt sotilasmarssin tapaisesti kulkeva melodia wieniläiselle straussismille typillisine ekstrovertteine ja koreilevine, turhuutta rakastavine äänenpainoineen fasadissa, ilman syvyysperspektiiviä, josta suuret nereot tunnetaan, johtuukin siitä, tämä kevyen musiikin sotkeminen ja ujuttaminen vakavan taidemusikin sekaan täyselliseksi silisalaatiksi ulottuu historialliselta perspektiiviltään paljon Taikahuiluakin kaueammas, jossa näiden eri tyylielementtien läsnäolo on niin ilmeistä bisnes-rationaalisista syistä, historian hämäriin, aina tuonne v. 1728, jolloin kerjäläisooppera näki Lontoossa päivän valon, ja herrat nimeltä Bertolt Brecht ja Kurt Weill, vasta 200 vuotta myöhemmin laativat siitä oman versonsa, joka tunnetaan parhaiten nimellä Kolmen pennin ooppera. Ja minullapa on siitäkin tekeleestä levy. Hip hei.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Et kai vain kopioinut Megath.. tai siis tarkoitan Höpönassun kirjoitusta eräältä toiselta palstalta? Hyi sinua, El Ninjo! :D
oi sä autuas, oi sä jumalani.
Taifdemusiikki on jumalasi älä pidä muita jumalia
kunniota musiikin opettajaasi
älä anna väärää tulkintaa barokkityylistä
älä tee huorin