Kokemuksia ateistin ja uskovan välisistä onnistuneista parisuhteista? Minkä tahansa uskonnon edustajien, agnostikkojen etc kokemukset kiinnostaa toki myös.
Miesystävä on syvästi kristinuskoinen, löysi uskon viitisen vuotta sitten. Tapasimme pari vuotta sitten ja jo ekoilla treffeillä oli kyllä puhetta että näkemykset tässä asiassa eroavat räikeästi. Tästä ei muodostunut ongelmaa - itsellä ei ole tapana tuputtaa näkemyksiäni, eikä toisaalta myöskään kuunnella tuputusta muilta.
Olen miehen mieliksi lähtenyt välillä seuraksi kirkkoon ja kuuntelemaan uskonnollisia konsertteja etc. Ei se ole minulta pois, ja hänelle tulee siitä tosi hyvä mieli. Mulle pääasia että saadaan viettää yhdessä aikaa, kun emme työpaikkojen sijaintien takia kokoaikaisesti asu kimpassa.
Muutaman kerran hän on harmitellut etten jaa hänen uskoaan. Mm. siksi että ei halua minun joutuvan helvettiin/ kadotukseen/ mitä näitä nyt on. Olemme suhteellisen rationaalisia tyyppejä, joten varsinaisia tunnekuohu-riitoja tästä ei saada aikaan - ikuisesti paikallaan junnaavia väittelyitä kylläkin. Lähes kaikki muu kriittinen suhteessa loksahtaakin sitten kohdilleen: poliittiset arvot, tulevaisuuden haaveet, rahankäyttö etc.
Kiinnostaisikin kuulla onko kellään pidemmän aikavälin kokemuksia näin eri näkemysten sovittamisesta onnistuneesti parisuhteeseen? Miten on ratkaistu esim. häät, lapsien kastamiset ja riparit etc?
Itse en ole koskaan kuulunut kirkkoon enkä riparia käynyt, joten miehen haaveilemat kirkkohäät on pois laskuista. Kihloista ja koko aihepiiristä on siis puhuttu, mutta talous- ja asumistilanteeseen ei vielä moinen istu.
Ja jos lapsia tulee, niin haluaisin antaa heille saman vapauden kun itse sain - sitten itse joskus valita uskovatko johonkin vai eivät. Mies luonnollisesti haluaisi kastaa lapsensa, minä vähän vierastan ajatusta päättää niinkin iso asia lapsen puolesta. Toki kirkosta voi aina erota. Toivoisin vaan lapsieni oppivan vähän kaikista maailmankatsomuksista, eikä vain pelkästään pänttäävän UT:tä...
Joten jos joku pariskunta on tämmöisiin pohdintoihin löytänyt sopuratkaisua niin mielelläni kuulisin!
Miesystävä on syvästi kristinuskoinen, löysi uskon viitisen vuotta sitten. Tapasimme pari vuotta sitten ja jo ekoilla treffeillä oli kyllä puhetta että näkemykset tässä asiassa eroavat räikeästi. Tästä ei muodostunut ongelmaa - itsellä ei ole tapana tuputtaa näkemyksiäni, eikä toisaalta myöskään kuunnella tuputusta muilta.
Olen miehen mieliksi lähtenyt välillä seuraksi kirkkoon ja kuuntelemaan uskonnollisia konsertteja etc. Ei se ole minulta pois, ja hänelle tulee siitä tosi hyvä mieli. Mulle pääasia että saadaan viettää yhdessä aikaa, kun emme työpaikkojen sijaintien takia kokoaikaisesti asu kimpassa.
Muutaman kerran hän on harmitellut etten jaa hänen uskoaan. Mm. siksi että ei halua minun joutuvan helvettiin/ kadotukseen/ mitä näitä nyt on. Olemme suhteellisen rationaalisia tyyppejä, joten varsinaisia tunnekuohu-riitoja tästä ei saada aikaan - ikuisesti paikallaan junnaavia väittelyitä kylläkin. Lähes kaikki muu kriittinen suhteessa loksahtaakin sitten kohdilleen: poliittiset arvot, tulevaisuuden haaveet, rahankäyttö etc.
Kiinnostaisikin kuulla onko kellään pidemmän aikavälin kokemuksia näin eri näkemysten sovittamisesta onnistuneesti parisuhteeseen? Miten on ratkaistu esim. häät, lapsien kastamiset ja riparit etc?
Itse en ole koskaan kuulunut kirkkoon enkä riparia käynyt, joten miehen haaveilemat kirkkohäät on pois laskuista. Kihloista ja koko aihepiiristä on siis puhuttu, mutta talous- ja asumistilanteeseen ei vielä moinen istu.
Ja jos lapsia tulee, niin haluaisin antaa heille saman vapauden kun itse sain - sitten itse joskus valita uskovatko johonkin vai eivät. Mies luonnollisesti haluaisi kastaa lapsensa, minä vähän vierastan ajatusta päättää niinkin iso asia lapsen puolesta. Toki kirkosta voi aina erota. Toivoisin vaan lapsieni oppivan vähän kaikista maailmankatsomuksista, eikä vain pelkästään pänttäävän UT:tä...
Joten jos joku pariskunta on tämmöisiin pohdintoihin löytänyt sopuratkaisua niin mielelläni kuulisin!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Isäni on ateisti, äitini uskovainen, ovat 54 vuotta pelkästään tapelleet. Lapsuuteni elin perhehelvetissä ja kärsin traumoista lähes viisikymppisenä vieläkin.
Ex-mieheni oli tapauskohtainen ja itse olen ateisti. Maailmankatsomuksesta johtuvat erot tekivät 27 vuotisen helvetin, josta lapsemme kärsivät vieläkin.
Ei tule teidänkään juttu onnistumaan, ja mahdolliset lapsenne tulevat kärsimään erimielisyyksistänne.
Kannattaa lähteä eri suuntiin jo nyt.
Änkyrä-ateisti ja kiihkouskovainen voivat muodostaa ihan neutraalin ja tasapainoisen suhteen, jos molemmat älyävät että kaikki lähtee, ja sopu syntyy toinen toisensa kunnioittamisesta.
Vähemmän älyävät taas saavat tappeluaiheen tehtyä vaikka mistä, ei siihen tarvita minkäänlaista uskontoa.
Niin. Jos kumpikin pitää mölyt mahassaan ja antaa toisen uskoa mihin tahtoo tai olla uskomatta, ilman että tuputtaa vakaumustaan millään lailla.
Uskoisin että ainakin teoriassa voisi näin onnistua, kokemusta ei ole.