4.5 kk asuttu tytön kanssa kahden. Minulta meni iso osa elämää mitä arvostin, talo maalla, onnellinen perhe, elämä miehen rinnalla. Elintasonikin rojahti ja nyt sinnitellään pienellä palkallani tytön kanssa päivästä toiseen taloudellisessa stressissä.
Tunnen itseni masentuneeksi vaikka sinnittelen ja töissä yritän parhaani. Itku on herkässä eikä tarvita paljon kun se pyrkii pintaan vaikka yritän nauraa ja olla iloinen.
Lapsen vuoksi yritän olla normaali. Harrastusten parissakin on ollut epäonnea. Se ehkä lisää masentunutta tunnetta.
Pysähdyn yhä edelleen ihmettelemään miten tämä voi olla mahdollista, että näin helposti toinen perheemme hajoitti ja kaiken sen mikä oli minulle tärkeää menetin. No en ihan kaikkea, onhan minulla ihana lapsi sentään.
Yksin on selvittävä kaikesta. Kannettava vastuu ja velvollisuudet. Tarjottava lapselle hyvä vanhempi ja turvallinen olotila.
Vieläkin joskus kuvittelen että herään ja kaikki olikin vain pahaa unta.
Tai sitten ihmettelen että miten voisin ikinä luulla tuntevani sitä ihmistä jonka kanssa elin. Miten tämä kävi minulle? Miksi?
Elämä on kummallista. Olen onnellinen että minulla oli perhe, talo maalla ja onnelliset ajat, mutta sitä kamalammalta tuntui kuin menetti kaiken.
Nukun paljon, ehkä haluan sillä tappaa pahaa oloani, nukkua pois aikaa - kun kaikki väittävät että aika parantaa haavat.
Tunnen itseni pieneksi - mistä saisin lisää voimaa olla vahva ja iloinen itseni?
Yritän nähdä asioista valoisat puolet. Silti saan sinnitellä pystyäkseni siihen.
En oikeastaan tunne enää edes katkeruutta tai vihaa, vain epäuskoa ja voimattomuutta. Voimattomuutta sen suhteen kun tunnen itseni heikoksi. Aika kuluu - parantaako se todella haavat ja aurinko tulee elämääni? kertokaa.
Tunnen itseni masentuneeksi vaikka sinnittelen ja töissä yritän parhaani. Itku on herkässä eikä tarvita paljon kun se pyrkii pintaan vaikka yritän nauraa ja olla iloinen.
Lapsen vuoksi yritän olla normaali. Harrastusten parissakin on ollut epäonnea. Se ehkä lisää masentunutta tunnetta.
Pysähdyn yhä edelleen ihmettelemään miten tämä voi olla mahdollista, että näin helposti toinen perheemme hajoitti ja kaiken sen mikä oli minulle tärkeää menetin. No en ihan kaikkea, onhan minulla ihana lapsi sentään.
Yksin on selvittävä kaikesta. Kannettava vastuu ja velvollisuudet. Tarjottava lapselle hyvä vanhempi ja turvallinen olotila.
Vieläkin joskus kuvittelen että herään ja kaikki olikin vain pahaa unta.
Tai sitten ihmettelen että miten voisin ikinä luulla tuntevani sitä ihmistä jonka kanssa elin. Miten tämä kävi minulle? Miksi?
Elämä on kummallista. Olen onnellinen että minulla oli perhe, talo maalla ja onnelliset ajat, mutta sitä kamalammalta tuntui kuin menetti kaiken.
Nukun paljon, ehkä haluan sillä tappaa pahaa oloani, nukkua pois aikaa - kun kaikki väittävät että aika parantaa haavat.
Tunnen itseni pieneksi - mistä saisin lisää voimaa olla vahva ja iloinen itseni?
Yritän nähdä asioista valoisat puolet. Silti saan sinnitellä pystyäkseni siihen.
En oikeastaan tunne enää edes katkeruutta tai vihaa, vain epäuskoa ja voimattomuutta. Voimattomuutta sen suhteen kun tunnen itseni heikoksi. Aika kuluu - parantaako se todella haavat ja aurinko tulee elämääni? kertokaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Omasta erostani on nyt 10 kk ja tuntuu päivä päivältä helpommalta. Joskus tapaan itseni jopa nauramasta iloisesti kuten ennen.
Pahinta oli pettymyksen ja epäonnistumisen tunne ja hirveä syyllisyys. Olin se joka pisti eron vireille ei toisen takia vaan itseni.
Sinäkään et puhu paljon miehestäsi ja kaipuusta hänen luokseen. Näyttäisi, että kaipaat eniten asemaasi ja kotiasi ja vastuunjakajaa. Tosiasia on se, että eronnut putoaa pois entisistä ympyröistä, ei enää kutsuta kekkereihin, joissa on vain pariskuntia ja niitä entisiä ystäviä.
Älä huolehti, saat uusia ystäviä ja uudet kuviot aikanaan. Kaikki tulee loksahtamaan paikoilleen ja sitten ihmettelet, että mitä mahdoitkaan surra.
Kaikkea hyvää sulle, jaksa vielä muutama kuukausi ja anna itsellesi lupa olla allapäin ja väsynyt ja itkeskelläkin. Pura asioita kavereidesi kanssa ja koita välttää katkeruutta.
Itselläni nyt erosta 1,5 vuotta.Olin se jätetty osapuoli, miehellä toinen. Edelleen tulee huonoja päiviä, arjesta selviytyminen omakotitalossa kahden murrosikäisen kanssa ei todella ole helppoa. Kaipaisi vastuun ja kotitöidenkin jakajaa. Ajoittain olen katkera kaikesta, mutta pääsääntöisesti ihmettelen, miksi kestin niin kauan. Näen nyt suhteemme mätänä, toisen kunnioitus ja tasavertaisuus puuttui täysin. Kaikki oli vain tottumusta. Olen tyytyväinen, että seison omilla jaloillani, enkä antaisi kokemusta pois. Olen kasvanut ihmisenä tosi paljon. Vaikkakin kaipuu ja ikäväkin aina välillä on, mutta eiköhän se ole luonnollista kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Kun aikaa kuluu vielä toiset 1,5 v olen varmaan täysin "kuivilla". Ainoa huoli tällä hetkellä on lapset, ne kun nyt oirehtivat... Liekkö normaalia murrosikäisen juttuja, vai isän ikävää? Mutta haluan toivottaa sulle jaksamista, olet järkevä ja vastuullinen ihminen. Yritä pitää itsetunto hyvänä, helli itseäsi ja huolehdi omasta hyvinvoinnista.
Omasta erosta tulee toukokuussa vuosi.Koen eläväni uutta alkua.Yksi vaihe elämästä ohi,toinen alulla.Aikakin itsenäistyä!Taloudellisesti elän kädestä suuhun,mutta enhän ole koskaan rakentanut mitään maallisen mammonan varaan tai pahemmin arvostanut sitä.Vähät pennini saan käyttää mihin lystään.Ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään.Seksikin toimii omin käsin,ei siinä välttämättä miestä tarvita.
Silti mennyt,miltei 10vuoden liitto oli ihan hyvä.Edelleen kunnioitan ja arvostan exääni ja ystävyys ja vanhemmuus ovat jäljellä.Soittelemme toisillemme kuten muutkin ystävykset,kyselemme kuulumisia ja ajatuksia,jaamme asioita.Olemme olleet toistemme parhaat tukijat erossa.Tietysti olisin voinut alkaa hankalaksikin.Katkeroitua,jäädä itsesääliin makaamaan,nähdä asioiden huonot puolet,mutta ymmärrän että se olisi kääntynyt eniten itseäni vastaan,seuraavaksi viattomia lapsia vastaan.
Tsemppiä kaikille ja asennetta!!!Kesä tulee eronneillekin!!
että voisit harkita käyntiä perheneuvolassa.Parisuhteen päättyminen on aina henkisesti raskas prosessi. Tuo nukkuminen viittaisi depressioon ja jo lapsesi hyvinvoinnin takia suosittelen,että haet itsellesi apua.Mene terveyskeskukseen ja kerro asiasi,niin sinut sieltä ohjataan ammattiauttajalle.
Kaikki masentuvat joskus ja se voi mennä ohi -toisilla hitaammin,toisilla nopeammin,mutta voit saada siihen apua.Muista,että olet vastuussa lapsestasi.Jos sinä et voi hyvin,niin tuskin lapsesikaan.
Kiitos vastanneille.
En ole ajatellut perheterapeutille menoa.Vieraalle ihmiselle puhuminen ei houkuttele enkä työajan jälkeen oikein jaksaisi tuntitolkulla istua terapeutilla. Tämä kirjoittaminenkin auttoi.
Päivät eivät ole yhtä pahoja, mutta välillä iskee noita "takapakkeja".
Lapseni voi hyvin, on iloinen ja koulu menee hyvin. Hänelle muutos ollut helpompi kuin minulle.
Lohduttavaa vaikka surullista että meitä on niin monta näiden kirjotustenkin perusteella samassa asemassa.
Menetin erossa kotipaikkani joka jäi exälle. Kaipaan suunnattomasti lapsuuden kotia ja sitä onnellisuutta jota siellä sai viettää. Luontoa, rauhallisuutta jne.. on suunnaton ikävä. Miestä sen sijaan ei ole ja kaikki muu onkin maallista. Olen päättänyt että saan vielä vastaavan paikan kun tästä toivun. Tyttäreni ja minä ollaan se ansaittu ja jokaisella pitää olla tavoitetta!
Helpottaa siis ajan kanssa...Pärjäile
Tsemppiä.
Mulla on samat fiilikset. Aivan samat. Tsemppiä sisko!