Tutustuin syksyllä naiseen, joka oli kaikkea, mitä olin naiselta toivonut! Hän oli älykkäin nainen, ketä olen ikinä tuntenut. Hän kykeni itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun, ja opetti myös minulle tämän taidon. Hän oli puhelias, eikä hänen seurassaan ollut koskaan tylsää. Lisäksi hän ajatteli samalla tavalla, kuin minä, tai siis meidän ajatukset menivät usein samaa rataa. Monesti hän kerkesi sanoa jo ääneen, mitä minä ajattelin. Lisäksi meillä oli samantapaiset nuoruuden taustat ja pelot. Olimme molemmat varhaiskypsiä, emmekä kokeneet varsinaista murrosikää, ja meillä on kummallakin ollut traumoja (Minua oli kiusattu koulussa, ja häntä oli yritetty raiskata).
Tunsin tiettyä yhteyttä tähän ihmiseen, ja hänen kokemuksensa ja siitä johtuva pelko herätti minussa isällistä suojeluvaistoa. Lisäksi hän oli kuvan kaunis! Naisellisen siro, hauras, seksuaalisesti kokematon, melkein kuten minäkin. Sinisenharmaat silmät, kuten minullakin (oli kuin olisin katsonut itseäni silmiin), ja pitkät silkkisen pehmeät ja kevyet punaiseksi värjätyt hiukset! Tämä oli minulle täydellinen nainen! Lisäksi tämä nainen oli kiinnostunut minusta. Ryhdyimme tapailemaan ja lopulta seurustelemaan. En voinut mitään... rakastuin häneen!
Valitettavasti tämä tunne ei ollut molemminpuolista. Hän ei pystynyt tuntemaan minua kohtaan mitään romanttisia tai seksuaalisia tunteita, kuten ketään muutakaan entistä miestä kohtaan, ja olin hänelle lähinnä hyvä ystävä. Oletin tämän johtuvan hänen nuoruutensa traumoista ja pidin sitä asiana, joka ajan myötä menee ohi. Välitin hänestä paljon, joten annoin hänelle aikaa ja tilaa käsitellä tunteitaan. Hän ei kuitenkaan lopulta voinut olla ajattelematta, että voisiko kenties joku muu herättää hänessä niitä tunteita, joita hän olisi halunnut tuntea, ja kolmen kuukauden seurustelun jälkeen hän päätti jättää minut.
Tämä ei tullut minulle kuitenkaan täysin yllätyksenä. Uskoin, ettei Hän ollut valmis suhteeseen miehen kanssa, ennen kuin hän olisi sinut itsensä kanssa. Toivoin kuitenkin meidän palaavan joskus yhteen, kun aika olisi parempi. Kuitenkin kaksi viikkoa eromma jälkeen hän löysikin jo uuden miehen, ja maailmani romahti täysin. Tätä miestä kohtaan hän nyt pystyy tuntemaan niitä tunteita, mitä ei aikaisemmin ole kyennyt, ja uskon, että hän on onnellinen tämän miehen kanssa.
Tämä iski myös itsetuntooni. Tunsin itseni riittämättömäksi. En pystynyt olemaan hänelle sitä mitä tämä uusi mies on. Vielä kun hän löysi tämän uuden niin nopeasti, ajattelin, etten merkinnyt hänelle mitään. Olen kuitenkin jutellut hänen kanssa, ja hän vakuutti toisin: olin ihana ihminen ja muuten täydellinen mieskandidaatti. Se tietty kipinä ja kemia vaan puuttui, enkä olisi voinut vaikuttaa siihen. Hän vielä ilmaisi halukkuutensa pitää minut ystävänä, koska hän pitää seurastani.
Hän on nyt saanut sen onnen, jota olen toivonut hänelle, mutta se tekee kipeää minulle. Hän oli minulle kaikki mitä olin halunnut, enkä voi enää tyytyä vähempään. Muut naiset eivät herätä minussa samanlaisia tunteita, ja joka kerta kun näen hänet, sydämeni hyppää kurkkuun ja jähmetyn täysin. En osaa olla enää rehellinen itselleni hänen seurassa.
Haluan päästä hänestä yli! En ainoastaan hänen takia, vaan myös itseni takia, että voisin jatkaa elämääni. Aluksi ajattelin, että jos kiduttaisin itseäni kuvittelemalla heitä yhdessä, niin se auttaisi minua käsittelemään näitä tunteita ja jouduttaisi ylitsepääsemistä, vaikka se olisikin tuskallista. Heidän suhteensa näytti etenevän niin nopeasti, että minun olisi pakko pysyä perässä tunteitteni kanssa, jotta voisin suhtautua heihin oikealla tavalla, muuten luhistuisin. Tämä oli kuitenkin minulle liian uuvuttavaa, ja jouduin hakemaan mielenterveysapua.
Samalla huomasin, ettemme enää puhuneet yhtä usein, kuin aikaisemmin. Päätin, että parempi olla ottamatta häneen yhteyttä ja jättää hänet rauhaan tämän "kuherruskuukauden" ajaksi. Hän saa sitten ottaa minuun yhteyttä, kunhan hänestä siltä tuntuu. Poistin hänen numeron kännykästäni ja osoitteensa MSN:stäni, ja päätin ottaa etäisyyttä ja - jos pakko - unohtaa hänet. Pelkään kuitenkin, etten pääse hänestä ylitse, emmekä voisi ikinä olla ystäviä. Lisäksi pelkään, ettei hän kuitenkaan aio ottaa minuun yhteyttä. En uskoisi muutenkaan olevani tervetullut heidän elämäänsä.
Olen onneton! Hän oli kaikkea mitä olin halunnut, enkä usko enää löytäväni samanlaista!
Tunsin tiettyä yhteyttä tähän ihmiseen, ja hänen kokemuksensa ja siitä johtuva pelko herätti minussa isällistä suojeluvaistoa. Lisäksi hän oli kuvan kaunis! Naisellisen siro, hauras, seksuaalisesti kokematon, melkein kuten minäkin. Sinisenharmaat silmät, kuten minullakin (oli kuin olisin katsonut itseäni silmiin), ja pitkät silkkisen pehmeät ja kevyet punaiseksi värjätyt hiukset! Tämä oli minulle täydellinen nainen! Lisäksi tämä nainen oli kiinnostunut minusta. Ryhdyimme tapailemaan ja lopulta seurustelemaan. En voinut mitään... rakastuin häneen!
Valitettavasti tämä tunne ei ollut molemminpuolista. Hän ei pystynyt tuntemaan minua kohtaan mitään romanttisia tai seksuaalisia tunteita, kuten ketään muutakaan entistä miestä kohtaan, ja olin hänelle lähinnä hyvä ystävä. Oletin tämän johtuvan hänen nuoruutensa traumoista ja pidin sitä asiana, joka ajan myötä menee ohi. Välitin hänestä paljon, joten annoin hänelle aikaa ja tilaa käsitellä tunteitaan. Hän ei kuitenkaan lopulta voinut olla ajattelematta, että voisiko kenties joku muu herättää hänessä niitä tunteita, joita hän olisi halunnut tuntea, ja kolmen kuukauden seurustelun jälkeen hän päätti jättää minut.
Tämä ei tullut minulle kuitenkaan täysin yllätyksenä. Uskoin, ettei Hän ollut valmis suhteeseen miehen kanssa, ennen kuin hän olisi sinut itsensä kanssa. Toivoin kuitenkin meidän palaavan joskus yhteen, kun aika olisi parempi. Kuitenkin kaksi viikkoa eromma jälkeen hän löysikin jo uuden miehen, ja maailmani romahti täysin. Tätä miestä kohtaan hän nyt pystyy tuntemaan niitä tunteita, mitä ei aikaisemmin ole kyennyt, ja uskon, että hän on onnellinen tämän miehen kanssa.
Tämä iski myös itsetuntooni. Tunsin itseni riittämättömäksi. En pystynyt olemaan hänelle sitä mitä tämä uusi mies on. Vielä kun hän löysi tämän uuden niin nopeasti, ajattelin, etten merkinnyt hänelle mitään. Olen kuitenkin jutellut hänen kanssa, ja hän vakuutti toisin: olin ihana ihminen ja muuten täydellinen mieskandidaatti. Se tietty kipinä ja kemia vaan puuttui, enkä olisi voinut vaikuttaa siihen. Hän vielä ilmaisi halukkuutensa pitää minut ystävänä, koska hän pitää seurastani.
Hän on nyt saanut sen onnen, jota olen toivonut hänelle, mutta se tekee kipeää minulle. Hän oli minulle kaikki mitä olin halunnut, enkä voi enää tyytyä vähempään. Muut naiset eivät herätä minussa samanlaisia tunteita, ja joka kerta kun näen hänet, sydämeni hyppää kurkkuun ja jähmetyn täysin. En osaa olla enää rehellinen itselleni hänen seurassa.
Haluan päästä hänestä yli! En ainoastaan hänen takia, vaan myös itseni takia, että voisin jatkaa elämääni. Aluksi ajattelin, että jos kiduttaisin itseäni kuvittelemalla heitä yhdessä, niin se auttaisi minua käsittelemään näitä tunteita ja jouduttaisi ylitsepääsemistä, vaikka se olisikin tuskallista. Heidän suhteensa näytti etenevän niin nopeasti, että minun olisi pakko pysyä perässä tunteitteni kanssa, jotta voisin suhtautua heihin oikealla tavalla, muuten luhistuisin. Tämä oli kuitenkin minulle liian uuvuttavaa, ja jouduin hakemaan mielenterveysapua.
Samalla huomasin, ettemme enää puhuneet yhtä usein, kuin aikaisemmin. Päätin, että parempi olla ottamatta häneen yhteyttä ja jättää hänet rauhaan tämän "kuherruskuukauden" ajaksi. Hän saa sitten ottaa minuun yhteyttä, kunhan hänestä siltä tuntuu. Poistin hänen numeron kännykästäni ja osoitteensa MSN:stäni, ja päätin ottaa etäisyyttä ja - jos pakko - unohtaa hänet. Pelkään kuitenkin, etten pääse hänestä ylitse, emmekä voisi ikinä olla ystäviä. Lisäksi pelkään, ettei hän kuitenkaan aio ottaa minuun yhteyttä. En uskoisi muutenkaan olevani tervetullut heidän elämäänsä.
Olen onneton! Hän oli kaikkea mitä olin halunnut, enkä usko enää löytäväni samanlaista!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Juttusi oli kuin suoraan omasta elämästäni. Tässä kamppailen neljättä kuukautta ikävää vastaan ja yhtään ei ole helpottanut. Joka päivä kun herään ja kun menen nukkumaan on hän mielessäni.
Rakkaus on maailman upein asia mutta satuttaa tietyissä tilanteissa enemmän kuin mikään muu.
Hienoa, että olet hakenut apua. Se on merkki siitä että välittää itsestään.
Neuvoja en osaa antaa kun itsekin olen ihan pihalla mitä tehdä. Jatkuvasti tekisi mieli soittaa ja kuulla tuo ihana ääni, mutta sitten taas sattuu kun puhelu loppuu ja tajuaa, että ei toista voi saada. Jos en kuule hänestä mitään niin taas sattuu. Ehkäpä se on vaan aika joka parantaa.
Tsemppiä ja muista antaa itsellesi aikaa ja tilaa surulle.
Niin, aika parantaa haavat, mutta tällaiseen haavaan taitaa mennä niin kauan, että osa parasta elämääni menee hukkaan toipilaana. Lisäksi aika kulkee vielä niin järjettömän hitaasti. Ironista ajatella, että helmikuu oli minun pisin kuukausi!
Sanos muuta. Eihän se kivalta tunnu kun aurinko paistaa, kevät tulee ja itsellä on surullinen ja apea mieli. Olin suunnitellut kevääksi hiihtoretkiä eväiden kera, etelänmatkaa ym. kivaa tyttöystäväni kanssa, mutta haaveeksi jäi ja nyt ei kiinnosta mikään; "elämä kulkee ohi".
Kuitenkin, EHKÄ sitten joskus taas osaa olla entistä iloisempi ja onnellisempi jos vielä tuon rakkauden tunteen ja yhdessäolon saa kokea uudelleen.
Niin... huomisen epävarmuus pitää elämän mielenkiintoisena. Toisaalta olen tyytyväinen, että pystyn tuntemaan rakkautta ja kipua, sillä silloin tiedän olevani elossa ja ihminen. Toisaalta kun taas huomaan, että tunteet ovat pettäneet minut niin monta kertaa, tekisi mieli jähmettää itseni sotilaallisen jämäkäksi ja kylmäksi. Silloin olisin turvassa.
Kuitenkin enemmän kuin mitään haluan rakastua uudelleen!
Se taitaa kuitenkin loppupeleissä olla niin ettei kukaan voi itseään muuttaa ainakaan perustaltaan. Onhan se uskomaton rikkaus toisaalta, kun pystyy tuntemaan toista kohtaan syvää rakkautta. Moni ihminen valittaa sitä, ettei pysty rakastamaan ollenkaan ja silloin elämä jää tunneskaalaltaan ja kokemuksiltaan väistämättä ankeammaksi.
Mutta ei sitä millään voi hyväksyä, että kun toista rakastaa ja kaikkensa suhteen eteen tekee, niin toinen jättää ja valitsee toisen ihmisen ja toisen sylin.
Kysymys kuitenkin kuuluu: Olisiko suhteessa voinut olla onnellinen jos toinen ei tunne samoin, jolloin tunteilleen ei myöskään saa samanlaista vastakaikua?
Emmeköhän mekin kuitenkin ansaitse sellaisen suhteen, jossa vastapuoli myös ANTAA rakkautta eikä vaan ota.
Alkuhuuman jälkeen suhteessa tulee vastaan arki ja sen yli ja sitä pitkin pääsee onnellisesti vain rakkauden voimalla.