Seurustellaan kolmatta vuotta ja miehestä alkaa paljastua ilmeisesti "todellinen luonne" pikkuhiljaa. Eikä se näytä kauhean hyvältä... Mies tulistuu nykyään todella helposti ja suhtautuu kaiken kaikkiaan asioihin hyvin usein negatiivisesti. Tämä ajattelutapa heijastuu moneen asiaan ja itseäni on alkanut hieman ärsyttämään, että moni asia tulkitaan ihan turhaan negatiivisesti tai suhtaudutaan jo valmiiksi niin, että "ongelmia on tiedossa", "ei se kuitenkaan onnistu" ja stten jos jotain ikävää sattuukin niin mies jotenkin hekumoi (toki negasti) sillä, että tiesihän sen, että näin käy.
Miehellä on elämässään ollut huonoja suhteita ja joutunut olemaan paljosta vastuussa. On myös sairastanut pari viimeistä vuotta ja hänellä on paljon kroonisia kipuja. Ymmärrän ettei aina ole helppoa ja kun on kipeä niin kaikki tuntuu vähän synkältä. MUTTA. En tykkää, että hankalan menneisyyden takia ns. uhriudutaan ja siihen vedoten voidaan suuttua ja tuohtua milloin mistäkin ja velloa negatiivisuudessa, vaikka oikeasti kaikki on ihan hyvin ja elämäkin pääsääntöisesti tänä päivänä hyvää. Enää ei ole niitä menneisyyden asioita "päällä", jonka vuoksi pitäisi kiristellä enää. Toisekseen joskus mietin, että onko kipuihin vetoaminen myös yksi miehen käyttämä veruke silloin, kun en jaksa enää negatiivista jäkätystä tai vellomista ja kaiken tulkitsemista mustien lasien läpi. Että kun on kipeä niin siksi käyttäytyi hankalasti ja kun koko ajan jomottaa niin kaikki tuntuu hankalalta.
Vähän ajan sisällä mies on suuttunut ihan mitättömistä asioista tilanteeseen nähden täysin ylireagoiden ja huutanut, lähtenyt kävelemään ja raivostunut niin ettei millekään järkevälle keskustelulle ole ollut mahdollisuutta saati suunvuoroa. Vaikka on pyytänyt anteeksi niin on myöhemmin alkanut selittelemään aina asiaa niin, että loppuviimein antaa itselleen "myönnytyksiä" miksi hänellä on ollut tavallaan oikeus toimia kuten toimii, vaikka todellisuudessa asiat mihin on äärireagoinut on ollut niin pieniä, ettei mitään järjellistä selitystä ole, miksi on raivostunut niin kovasti. Nykyään usein siis vetoaa lopuksi vielä joko kipuihinsa tai sitten siihen, että "elämässään on joutunut kokemaan niin paljon sitä ja tätä p***kaa, että ei enää aio/jaksa/jne. sellaista kuunnella/kokea/käydä läpi". Kuitenkin todellisuudessa itse aloittaa riidat aloittamalla jankkaamaan jostakin asiasta, kuten vastikään syntymäpäivilläni, kun olimme pitkästä aikaa aikoihin iltaa istumassa. Mies alkoi jankkaamaan yhdestä aikataulusta, josta olin aiemmin kertonut ja etten ollut ilmoittanut siihen tullutta muutosta. Olin siis itse kuullut muutoksesta edellisenä päivänä ja asia on pitkällä tulevaisuudessa, jolla ei ollut esim. kyseiseen iltaan mitään merkitystä, eikä edes koskenut miestä henkilökohtaisesti millään tavalla. Seuraavaksi siirtyi "entiseen elämääni", josta alkoi kyselemään entisen mieheni kanssa viettämiäni illan istujaisia (aiheesta ollut joskus aikanaan puhetta), mutta ei liittynyt iltaan millään tavalla ja oli ihan turha riidannostatus-aihe ainoastaan. Sanoin miehelle, ettei nyt ole oikea aika ja paikka alkaa näitä asioita käymään läpi vaan jatketaan mukavia juhlia ja illan istumista hyvässä fiiliksessä, mutta mies ei pystynyt enää lopettamaan vaan itsepintaisesti jatkoi jankkaamista ja lopulta huutamista, jolloin toki itsekin korotin jo ääntäni. Tuntui niin typerältä ja ärsyttävältä, että kun harvoin lähdemme juhlimaan niin mies pilaa aivan turhaan koko illan asioilla, joiden esiin nostaminen tuollaisena iltana oli aivan turhaa.
Tämän jälkeen olen pitänyt toista viikon taukoa nyt miehestä ja miettinyt, onko nämä piirteitä jotka ovat tulevaisuudessa jatkuvasti läsnä ja nostavat päätään milloin vaan? Paheneeko tilanteet, mitä pidempään olemme yhdessä? Jaksanko äärinegatiivista asennetta, uhriutumista hankalien elämänkokemusten ja tarvittaessa kipuihin vetoamiseen ja kuinka pitkään? Ihminenhän ei peruspersoonaltaan kuitenkaan tule muuttumaan ja olen todennut, että perusnegatiivinen pohjavire taitaa miehessä olla perustana. Itse pyrin näkemään hyviä puolia asioissa ja jos kaikki on hyvin niin nauttimaan silloin elämästä ja arjesta, jossa kaikki on hyvin. En jaksa velloa jatkuvassa negatiivisuudessa ja odottaen, että "kaikki kuitenkin menee pieleen". Eilen tapasimme pitkästä aikaa päiväseltään ja sen jälkeen vielä juttelimme ihan hyvässä hengessä asioista. Mies ei selkeästi kuitenkaan ole päässyt aivan asian yli tai voi antaa ns. periksi siinä, että omassa reagoinnissa ja käytöksessä on nyt vikaa. Nakkeli viesteissään asioita, joihin lopuksi totesin, että jokainen voi joka päivä valita onko muki puoliksi tyhjä vai täynnä. Johon mies "kunhan kiusaan ;)". Kun totesin, että niinpä jatkoi mies edelleen "vai kiusaanko sittenkään". Jotenkin oma ärsytyskynnys alkoi taas nousta, en vastannut enää mitään. Ajattelin ja ajattelen vain, että mies ei ilmeisesti todella osaa vetää rajaa, milloin on hyvä lopettaa...
Miehellä on elämässään ollut huonoja suhteita ja joutunut olemaan paljosta vastuussa. On myös sairastanut pari viimeistä vuotta ja hänellä on paljon kroonisia kipuja. Ymmärrän ettei aina ole helppoa ja kun on kipeä niin kaikki tuntuu vähän synkältä. MUTTA. En tykkää, että hankalan menneisyyden takia ns. uhriudutaan ja siihen vedoten voidaan suuttua ja tuohtua milloin mistäkin ja velloa negatiivisuudessa, vaikka oikeasti kaikki on ihan hyvin ja elämäkin pääsääntöisesti tänä päivänä hyvää. Enää ei ole niitä menneisyyden asioita "päällä", jonka vuoksi pitäisi kiristellä enää. Toisekseen joskus mietin, että onko kipuihin vetoaminen myös yksi miehen käyttämä veruke silloin, kun en jaksa enää negatiivista jäkätystä tai vellomista ja kaiken tulkitsemista mustien lasien läpi. Että kun on kipeä niin siksi käyttäytyi hankalasti ja kun koko ajan jomottaa niin kaikki tuntuu hankalalta.
Vähän ajan sisällä mies on suuttunut ihan mitättömistä asioista tilanteeseen nähden täysin ylireagoiden ja huutanut, lähtenyt kävelemään ja raivostunut niin ettei millekään järkevälle keskustelulle ole ollut mahdollisuutta saati suunvuoroa. Vaikka on pyytänyt anteeksi niin on myöhemmin alkanut selittelemään aina asiaa niin, että loppuviimein antaa itselleen "myönnytyksiä" miksi hänellä on ollut tavallaan oikeus toimia kuten toimii, vaikka todellisuudessa asiat mihin on äärireagoinut on ollut niin pieniä, ettei mitään järjellistä selitystä ole, miksi on raivostunut niin kovasti. Nykyään usein siis vetoaa lopuksi vielä joko kipuihinsa tai sitten siihen, että "elämässään on joutunut kokemaan niin paljon sitä ja tätä p***kaa, että ei enää aio/jaksa/jne. sellaista kuunnella/kokea/käydä läpi". Kuitenkin todellisuudessa itse aloittaa riidat aloittamalla jankkaamaan jostakin asiasta, kuten vastikään syntymäpäivilläni, kun olimme pitkästä aikaa aikoihin iltaa istumassa. Mies alkoi jankkaamaan yhdestä aikataulusta, josta olin aiemmin kertonut ja etten ollut ilmoittanut siihen tullutta muutosta. Olin siis itse kuullut muutoksesta edellisenä päivänä ja asia on pitkällä tulevaisuudessa, jolla ei ollut esim. kyseiseen iltaan mitään merkitystä, eikä edes koskenut miestä henkilökohtaisesti millään tavalla. Seuraavaksi siirtyi "entiseen elämääni", josta alkoi kyselemään entisen mieheni kanssa viettämiäni illan istujaisia (aiheesta ollut joskus aikanaan puhetta), mutta ei liittynyt iltaan millään tavalla ja oli ihan turha riidannostatus-aihe ainoastaan. Sanoin miehelle, ettei nyt ole oikea aika ja paikka alkaa näitä asioita käymään läpi vaan jatketaan mukavia juhlia ja illan istumista hyvässä fiiliksessä, mutta mies ei pystynyt enää lopettamaan vaan itsepintaisesti jatkoi jankkaamista ja lopulta huutamista, jolloin toki itsekin korotin jo ääntäni. Tuntui niin typerältä ja ärsyttävältä, että kun harvoin lähdemme juhlimaan niin mies pilaa aivan turhaan koko illan asioilla, joiden esiin nostaminen tuollaisena iltana oli aivan turhaa.
Tämän jälkeen olen pitänyt toista viikon taukoa nyt miehestä ja miettinyt, onko nämä piirteitä jotka ovat tulevaisuudessa jatkuvasti läsnä ja nostavat päätään milloin vaan? Paheneeko tilanteet, mitä pidempään olemme yhdessä? Jaksanko äärinegatiivista asennetta, uhriutumista hankalien elämänkokemusten ja tarvittaessa kipuihin vetoamiseen ja kuinka pitkään? Ihminenhän ei peruspersoonaltaan kuitenkaan tule muuttumaan ja olen todennut, että perusnegatiivinen pohjavire taitaa miehessä olla perustana. Itse pyrin näkemään hyviä puolia asioissa ja jos kaikki on hyvin niin nauttimaan silloin elämästä ja arjesta, jossa kaikki on hyvin. En jaksa velloa jatkuvassa negatiivisuudessa ja odottaen, että "kaikki kuitenkin menee pieleen". Eilen tapasimme pitkästä aikaa päiväseltään ja sen jälkeen vielä juttelimme ihan hyvässä hengessä asioista. Mies ei selkeästi kuitenkaan ole päässyt aivan asian yli tai voi antaa ns. periksi siinä, että omassa reagoinnissa ja käytöksessä on nyt vikaa. Nakkeli viesteissään asioita, joihin lopuksi totesin, että jokainen voi joka päivä valita onko muki puoliksi tyhjä vai täynnä. Johon mies "kunhan kiusaan ;)". Kun totesin, että niinpä jatkoi mies edelleen "vai kiusaanko sittenkään". Jotenkin oma ärsytyskynnys alkoi taas nousta, en vastannut enää mitään. Ajattelin ja ajattelen vain, että mies ei ilmeisesti todella osaa vetää rajaa, milloin on hyvä lopettaa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Näkökulmia?
Paha sanoa mitään varmaksi, kun en ihmistä tunne. Omien kokemusteni perusteella sanoisin kuitenkin, että asiat tuskin tulevat muuttumaan. Olin itse 6 vuotta yhdessä miehen kanssa, jolla oli kaikkeen juuri tuollainen negatiivinen pohjavire. Itse taas olen ihminen, joka pyrkii löytämään kaikesta edes jotakin positiivista. Pidemmän päälle se negatiivisuus oli todella lamauttavaa. Kaikkea piti aina perustella sataan kertaan. Jos halusin vaikka vain lähteä elokuviin, niin miestä piti alkaa "pehmittää" kaksi viikkoa etukäteen (joo liiottelen vähän, mutta siltä se tuntui). Elämä tuntui lopulta siltä, kuin olisi vetänyt sadan kilon kivirekeä perässään. Nyt tuon suhteen päättymisestä on jo useita vuosia aikaa. Silti nikavillani nousevat aina pystyyn, kun joudun kuuntelemaan miestä joka puhuu kuten exäni puhui. En jaksa enää yhtään tuollaista perusnegaatiota.
Sama juttu! Juuri tuo kaiken negatiivisen kautta näkeminen on alkanut kyllästyttää. Ja jos siitä huomauttaa, kun se menee äärimmilleen niin perusteluna on, että "no, minä olen tällainen ekä muuksi muutu" tai "en ala esittämään itään hymypoikaa vaan sanon mitä mieltä oikeasti olen"... Katsotaan maailmaa niin eri näkökantilta: hän etsii aina huomautettavaa ja minä pyrin näkemään pääosin positiivisen kautta.