Ero tuli ja elämä loppu?

Voipa ollakin että "tauko" tarkoitti todella että hän kaipasi omaa aikaa.

.. mutta tieto tuosta ns. uudesta poikaystävästä veti kyllä maton altasi varmasti, ja tuntuu vähän siltä että oli jo uusi katsottuna, että oli helpompi sinut jättää..

Mutta.
Vedä henkeä. Puhut joistakin päivistä, reilusta viikosta vasta. Et varmaankaan saa häntä ajatuksistasi millään, ja nuo raastavat ajatukset hänestä toisen kanssa.. eipä niitäkään saa käskemällä päästä lähtemään.

Et voi vielä sanoa että tahdot todella olla hänen ystävänsä. Nyt tuntuu siltä, olet hänessä vielä niin täysin kiinni. Vieroitusoireita.

En usko hetkeäkään, että hän on tasapainossa ja onnellinen. Ei 5,5 vuotta VOI millään pyyhkiä mielestään, sydämestään. Hän on vain työntänyt ajatukset sinusta ja teistä piiloon, hänellä on uusi maailma, uusi ns. poikaystävä joka vie hänen ajatuksensa tehokkaasti siitä, että on juuri heittänyt teidän yhteiset vuotenne hukkaan.

Nyt neuvon kuin psykologi, mutta tahdon sanoa mielipiteeni, koska mua vituttaa vallan hirveästi tuollainen epäoikeudenmukainen kohtelu, ihan kuin et olisi minkään kunnioituksen arvoinen, kaikkien yhteisten vuosien jälkeen!

Katkaise kylmästi yhteys vaikka sydän vuotaisi verta. Älä ano ystävyyden armonpaloja, ja jos vain mahdollista, vie kamasi viimeistä cd-telinettä myöten. Kuulehan, hän on juuri tehnyt sinulle niin raukkamaisesti kuin mahdollista.. ja sinä olet huolissasi ettei HÄNELLE vain "tule paineita" hankkia uusia kamoja! Entäs sinun paineesi ja tuskasi? Hänen täytyy ymmärtää että joka tekoa vastaa seuraus.

Sinä et tahdo olla mikään helppo, yksinkertainen "hätävara" jonka luokse pomppia kun uudet kuviot ja uusi ns. poikaystävä hylkäävät.

Pidä itsesi kuosissa. Ota vaikka rauhottavia että pystyt nukkumaan. Syö. Elä.
Se mikä ei tapa, sattuu niin helvetisti mutta vahvistaa lopussa.

Niinpä niin, elämässä on se huono puoli että on opittava sietämään ikäviä asioita. Niistä ei tarvitse pitää, mutta niiden kanssa täytyy elää. Ole siis kärsivällinen, sanan molemmassa merkityksessä.

kävi samanlailla. Oltiin 5 vuotta yhdessä. Meillä oli oma asunto, auto jne. Sormuksia ei ollut mutta muuten sama kuin naimisissa. Yhtenä iltana tulin kotia kukkien kanssa ja hän ilmoitti minulle että ei rakasta minua enää ja haluaa eron. Tipahdin aika kirjaimellisesti siinä tilanteessa maan rakoon. Tuntui että elämä murskaantui ympäriltä. Muutaman päivän jälkeen otin kamat ja muutin toiseen kaupunkiin. Tuntui pahalta kokoajan mutta eteenpäin oli jaksettava. Tämä siis tapahtui noin kuukausi sitten. Nyt muutama päivä sitten sain selville että hänellä oli jo joku "juttu" toisen miespuolisen ihmisen kanssa JO silloin kun me olimme vielä yhdessä, elikkä hänen oli helpompi jättää minut kun oli toinen turvana. Olo on sanoinkuvaamaton. Vihainen,katkera,pettynyt. Vielä pitäisi allekirjoittaa paperit asunnon osakkeiden myynnistä hänelle. Minun pitäisi maksaa 800e siitä että hän jättää minut toisen takia tai "ei rakasta minua enää", koska verovirasto sanoo että saan osakkeiden myynnistä myyntivoittoa. paskat. Viinaan on lähellä sortuminen. Tiedän, se on säälittävää, mutta todellisuutta. En ikinä osannut kuvitellakkaan että me eroaisimme. Sanonkin sinulle sen mitä muut sanovat minulle: Sisulla eteenpäin vaikka välillä tuntuukin pahalta.

muija jätti 5v seur. jälkeen, viikko sitten sain tietää ja nyt etsii uutta kämppää. Oli sormukset ja autot ja kämpät. Korkealta tuli mulle tiputus, en kyllä aavistellut mitään. Vielä tammikuussa meni hyvin, mut sit se alkoi etääntymään minusta. En tiedä miten tästä jaksaa eteenpäin kun kaikki muistuttaa toisesta ja pää on ihan sekaisin asiasta....

Voi sua. Oon vähän sinua vanhempi ja siitä on jo muutamia vuosia, kun mut jätettiin, mutta samalla tavalla se kävi. Me oltiin kans oltu yhdessä n. kuusi vuotta ja mun mies lähti matkoille... Pahaa aavistamattomana vein lentökentälle ja seuraavana päivänä tuli puhelu. Toivottavasti sua lohduttaa se, että nyt muutamien vuosien jälkeen EN itse asiassa muista, kuinka kamalata se sillon tuntu, vaikka tietysti se oli tosiaan niinkuin elämän loppu. Muistan, että istuin lattialle ja kirjaimellisesti haukoin henkeä, luulin, että sydän lyö itsensä rinnasta ulos. Monta viikkoa meni niin kovassa ahdistuksessa, että sain hädin tuskin elettyä normalielämää. Unilääkkeitä hain myös, koska en mitenkään saanut nukuttua.
Eli mullekin tämä tuli täytenä yllätyksenä: miehellä oli uusi eikä pystynyt asiaa ilmoittamaan kasvotusten, joten matkalta sitten soitti. Asian selvittely tietysti jatkui myöhemmin, mutta erohan siitä lopulta tuli.

Arvaan, että oot pahassa jamassa tällä hetkellä eikä varmasti paljon lohduta se, että aika parantaa haavat. Niin siinä kuitenkin käy: siihen kaikkein kipeimpään tunnetilaan ei enää saa kosketusta hetken päästä, sitä ei enää muista... Mutta suru voi jäädä pitkäksi aikaa, joillekin tietynlaisena alakuloisena vireenä jopa loppuelämäksi, riippuen siitä, miten elämä lähtee tästä kulkemaan. Koita nyt ensiksi päästä tästä akuutista shokkivaiheesta yli. Täällä joku ehdotti, että sun pitäis vain kylmästi hakea tavarasi pois tytöltäsi. Minustakaan ei kuulosta hyvältä, että tarjoilet tällä tavalla vielä apuasi hänelle. Kuulostat hyväsydämiseltä mieheltä, jolle on luonteenomaista toimia näin, mutta hae nyt silti tavarasi pois!

En osaa nyt paremmin neuvoa, koska kaikki riippuu siitä, millainen ihminen on kyseessä.
Kuulostaa pahalta, mutta viha on myös hyvä voimavara. Jos tunnet vihaa, niin paisko vaikka lautasia - kerrankos niitä uuia ostaa, anna mennä vaikka koko astiasto. Käy myös sanomassa suorat sanat tytöllesi.
Jos taas tunnet vain surua, niin sure sitten kunnolla. Mene vaikka johonkin yksinäiseen paikkan kävelylle, kuuntele surullista musiikkia ja anna itkun tulla vaan. Kyllä se jonain päivänä taukoaakin.
Jos oot taipuvainen nojaamaan kavereiden seuraan, niin mene heidän kanssaan jonnekin. Jos se helpottaa, niin vedä pää täyteen ja iske joku nainen. Tai mene käymään vanhempiesi/sisarustesi luona. Tai mee vaikka eläintarhaan silittelemään eläimiä, jos on kova ikävä kosketusta. Ehkä vähän hulluja neuvoja ja täysin ristiriitaisia, mutta toivottavasti ymmärät tarkoitukseni.

Mutta se on pakko hyväksyä, että suhde on ohi, jos se kerran on ohi. Kun tätä ajattelet, niin sua alkaa ahdistaa: tee sillon sitä, mikä tuntuu eniten helpottavan oloa. Hyvää alkavaa kevättä ja voimia. Arpi siitä jää itse kullekin, mutta kyllä se sydänkin paranee. Täällä on monia ihmisiä, jotka on kokeneet saman, tuut tapaamaan vielä monia meistä.

Haluaisin kertoa naisen näkökulmasta.. ero edessä, ei takana. Jos uskallan tehdä sen.

Minulla ja poikaystävällä on takana jo pari vuotta.. mahdollisuuksia tavata vain viikonloppuisin kun emme asu samalla paikkakunnalla. Olemme kuitenkin suunnitelleet jo tulevaisuutta yhdessä ja kaikkea muuta mahdollista maan ja taivaan välillä, uskoimme kuuluvamme yhteen. Minäkin uskoin niin. En välittänyt edes siitä, että poikaystäväni halusi minun muuttuvan suhteen eteen.. siis halusi minun muuttuvan. Yritin tosissani. Ja rakastin häntä. Rakastan edelleen. Mutta jotain tuli väliin.. suhteesta puuttuu jotain. Se on liian kahlitseva ja tuntuu siltä, ettei minulla ole tilaa hengittää. Ei tilaa itselleni. En jaksa enää tehdä suhteen eteen mitään, en jaksa eteenpäin. Elämä tuntuu nykyään liian harmaalta.. aivan liian harmaalta. Tuntuu siltä, että poikaystäväni vaatii minulta liikaa, että teen itseni onnettomaksi kun en voi olla puhtaasti oma itseni. Tästä aiheesta olen puhunut poikaystävän kanssa jo, mutta hän ei pysty elämään kanssani jos en voi yhtään "uhrautua" suhteen eteen, kun hänkin on muuttanut itseään, jotta olisimme onnellisempia yhdessä. Että näin.

Tutustuin erääseen toiseen mieheen nyt aivan äskettäin, hän on saanut minut vähitellen huomaamaan, etten voi jatkaa näin. Vaikka rakastan poikaystävääni.. kyse on vain siitä, etten rakasta oikealla tavalla. En IKINÄ haluaisi satuttaa, hänen onnensa merkitsee melkein enemmän kuin omani.. mutta en silti voi tehdä häntä onnelliseksi vaikka haluaisin. En enää ole "rakastunut" häneen.. en nauti kosketuksesta, suutelusta.. en tunne intohimoa, en halua seksiä. Ainut mitä tekee mieli on maata hiljaa paikallaan ja kuunnella hiljaisuutta. En tiedä mitä tehdä.. olen tavallaan ajautunut siihen tilanteeseen, että haaveilen toisesta elämästä. Suhde tuntuu kuitenkin liian arvokkaalta heitettäväksi kaivoon.. koska rakastan silti kyseistä henkilöä. Se rakkaus on vain vääränlaista, tuntuu petokselta se, että teeskentelen.

En oikeasti tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tiedän, että poikaystäväni olisi itsemurhan partaalla sinä päivänä kun jäisi yksin. Hän ei jaksaisi elämää yksin, hän on sisältä pelkkää tunnetta. Pelkään aivan liikaa sen puolesta mitä hänelle käy ja miten hän tulisi selviämään erosta. Tulisiko hän selviämään siitä edes, sitä en tiedä. Vihaisiko hän minua, vihaisiko hän elämää, vihaisiko hän itseään niin paljon, että haluisi elämänsä jo loppuvan..? Hän sanoo aina, ettei ikinä halua luopua minusta ja että rakkaus minua kohtaan on jotain ainutlaatuista. Olen hänen enkelinsä, saan hänet nauramaan jopa silloin kun meillä on todella vakava riita meneillään. Omaa sydäntäni raastaa se, etten voi tuntea samalla tavalla. Jos näkisin tulevaisuuteen, tietäisin mitä tehdä paljon paremmin.. nyt en vain tiedä, palaako rakkaus (mitä oli jonkun verran mutta mikä vain haihtui...), vai onko kaikki ohi, täytyykö minun päästää irti. En haluaisi antaa periksi, mutta en tunne olevani enää onnellinen. Minulla on tavallaan toinen mies, vaikka emme ole kuin kerran tavanneet. Tunnen vihaavani itseäni, miksi en vain voi rakastaa omaa poikaystävääni ja tehdä hänet onnelliseksi?!?!?!?

On todella inhottava sanoa tämä, mutta en usko, että tyttöystäväsi oli niin helppo vain jättää sinut. Ei sitä aikaa unohda millään mitä yhdessä vietettiin. Minusta ainakin tuntuu, että revin oman sydämeni palasiksi jos joudun poikaystäväni jättämään. Voi olla, että uusi suhde auttaa hetkellisesti unohtamaan, mutta minä ainakin surisin todella paljon siitä huolimatta.. jotkut asiat on vain pakko tehdä. Jotta saisi elämästä kaiken irti. Tunnen, että jään jostain paitsi jos en lähde.. mutta suhde on myös minulle "turvapaikka", koti johon tulla. Elämä jonka jakaa ihmisen kanssa, joka on pohjimmiltaan kuin sielunkumppani. Rakkaus vain puuttuu. Minäkin olen suunnitellut sanovani poikaystävälle, että tarvitsen omaa aikaa. Tarvitsen aikaa selvittääkseni oman pääni, jotta tietäisin, mitä elämältä oikeasti haluan. Olen kadottanut tämän kaiken keskellä itseni. Voi olla, että katko tekee helpommaksi suhteesta irtautumisen. Mutta se voi myöskin saada aikaan sen, että saan ladattua akkuja ja uutta toivoa suhteeseen. Aika näyttää..

Kaiken tämän halusin sanoa, koska halusin sinun (Police80) ymmärtävän, ettei ero välttämättä ollut sitä mitä oma rakkaasi toivoi. Voi olla, että se vain tuntui välttämättömältä pakolta. Ja voi olla, että hän joku päivä ymmärtää, että kuuluu luoksesi. Älä heitä toivoa, yritä jatkaa elämää. Aloita pienistä palasista, kokeile jotakin uutta. Keskity tekemään jotain. Se ei välttämättä auta mitään, että haudot kaikkea päässäsi. Sinun täytyy ymmärtää, että elämää on vielä tämänkin jälkeen. Et millään voi tietää, mitä elämässäsi tulevaisuudessa tapahtuu. Vaikka nyt elämä on toivotonta, yritä opetella selviämään. Seisomaan omilla jaloillasi.. Äläkä opettele vihaamaan omaa rakastasi.. niin surullista kuin se on, rakkautta kun ei voi itse päättää. Rakkaasi ei voi noin vain synnyttää tunteita sinua kohtaan. Minä en ainakaan sitä osaa, vaikka haluaisin, ja vaikka jopa Jumalalta rukoilen, että saisin täydestä sydämestäni rakastaa vain nykyistä poikaystävääni, nyt ja aina ja ikuisesti.

mitä sitä enään kannataa murehtia ollutta ja menntyttä pää pystyyn ja elämä uusille urille.
Ei suhde kestä jos sitä kummatkin halua joten suhteen loppuminen oli selvyys ja paras vaihtoehto molemmille. Elämä jatkuu...

Police80.

Tarinasi lukeminen tuntui todella tutulta, paitsi että minä olin se jättäjä. Tyttöystävän kanssa oltiin oltu yhdessä 4,5 vuotta ja melko raskasta oli alusta lähtien. Paljon riitelyä, itkua, uhkailua jättämisellä ja kaikkea muuta.

Tilanne sitten johti siihen että erittäin pahan riidan pääteeksi sanoin että en enään jaksa tätä suhdetta kun emme ilmeisesti sovi toisillemme. Muutin omaan asuntoon ja toivoin kokoajan exälle mitä parhainta. Jätin osan kamoista ja lupauduin auttamaan jos tarvetta tuleepi. Tuntui että edelleen rakastan häntä tietyllä tavalla, en tarpeeksi kuitenkaan jaksaakseni suhteemme ongelmia.

Erotilanne oli raskas ja riitaisa mutta laantui nopeasti. Exä oli iloisen oloinen ja ymmärtäväinen ja sai hoidettua asiansa kuntoon. Sovimme että emme heti alkaisi tapailemaan uusia, vaan antaisi molemmille ns suruajan. Että ero olisi helpompi kestää.

Suurin virhe oli soittaa alle 2 viikon päästä erosta exälle, ja kysellä vointia. Exä oli kännissä, kertoi juoneensa paljon ja löytäneensä uuden kaveriporukan. Kysyessäni onko katsellut muita vielä. Vastasi hän että on jo treffeilläkin ollut.

Tämä kirpaisi niin pahasti että sitä ei voi sanoin kuvailla. Tuli tunne että tämä on pahaa unta ja että miksi hän näin käyttäytyi kun ihan vasta oli vielä ollut mukava ja vannonut että häntä eivät todellakaan kiinnosta muut miehet tässä vaiheessa. Puhelun lopuksi hän totesi että ei rakasta minua tippaakaan, ehkä ystävän voisi tykätä ja löi luurin korvaan.

Mutta pahin asia oli se että hetken päästä exän numerosta soitettin, mutta soittaja olikin tämä uusi mies. Tajusin että suhde on heillä jo hieman vakavampi kuin exä antoi olettaa. Uusi mies sitten pokkana päätti ilmoittaa että aikoo tappaa minut. Kertoi mitä kaikkea aikoi minulle tehdä jne.

Todella kiva olo tuli tuosta puhelusta. Kaksi mojovaa iskua vyötärön alle 10 minuutin sisällä. Maailma kaatui ja paniikkihan siinä alkoi iskeä.

En vain voi tajuta miksi nainen tekee tuollalailla? Kaverini kertoi että hän tietää useita tapauksia jossa joko mies tai nainen jättänyt, mutta mies ei ole alkanut etsimään uutta vaan ollut täysin maassa. Kun taas naiset ovat olleet heti etsimässä uutta ja viettäneet oikein railakasta sinkun elämää.

Ymmärrän toki että suhde on ohi ja sinkkuja sitä ollaan. Mutta pitääkö heti olla etsimässä uutta? Eikö pitkä suhde merkinnyt yhtään mitään, hienoja hetkiäkin oli ja muistot pysyvät.

Muistan hyvin oman parin vuoden takaisen eron, meilläkin oli yhteistä aikaa takana viitisen vuotta, ja olimme ostaneet vasta oman asunnon ja menneet kihloihin. Kolme kk:ta kihlautumisesta exäni narahti sivusuhteesta ja silloin lähti elämältä pohja alta. Parantumiseen meni yli vuosi, kavereita emme oikein ole vieläkään.

Kun sulla on vasta noin vähän aikaa erosta, on vaikea sanoa mitään mikä varsinaisesti auttaisi. Tiedän miten vaikealta tuntuu olla kova kun yhä kaipaa ja rakastaa toista. Silti, omasta kokemuksestani sanoisin että helpommalla pääset kun oikeasti pistät pisteen suhteellenne ja ennen kaikkea hyväksyt sen että se on ohi. Hyväksyntään kuuluu myös se että haet ne kamasi pois, yhteydenpitotaukokin voisi olla paikallaan. Kunnioita itseäsi ja muista se että sinä itse olet oman elämäsi tärkein henkilö, ei se sinua pettänyt ex. Hoida käytännön asiat alta pois kerralla äläkä venytä niitä, paraneminen alkaa nopeammin kun eronne konkretisoituu sen myötä ja pääset aloittamaan surutyön. On luultavaa, luonnollista ja jopa suotavaakin että jossain vaiheessa suutut exällesi ja vihaat häntä sen takia mitä hän teki, se on normaali tunne joka on vain käytävä läpi. Viha auttaa sinua riuhtaisemaan itsesi irti, ja se palaa loppuun enemmin tai myöhemmin. Muista myös se, että eronne ei ole sinun syysi, älä syytä itseäsi asioista joita teit tai jätit tekemättä. Vaikka olisit hakenut kuun taivaalta tai seisonut päälläsi, exäsi olisi luultavasti tehnyt saman tempun kuin nyt. Jos toinen on mennäkseen, ei sitä mikään estä.

Kuten sanottua, kun erosta on vasta noin vähän aikaa, ei mikään vielä oikein auta. Vasta kun se shokkivaihe menee ohi ja alat tajuta kivun ja ikävän lisäksi muutakin, tulee se neuvojen aika. Selaa silloin tämä viestiketju uudestaan, tässä näyttäisi olevan hyviä vinkkejä jatkoa varten. :) Ja voimia, usko pois että selviät tästä kyllä vaikka nyt se ei ehkä siltä tunnukaan. Päivä ja askel kerrallaan, jonain päivänä huomaat että tänään ei satukaan yhtä paljon kuin viikko sitten.

Eli kuten aiemmassa viestissä kerroin niin varsin kovia iskuja oli kuulla uudesta miehestä ja ne uhkaukset siihen päälle.

Totuus on että nämä asiat siis tapahtuivat ihan äskettäin, ja että tunnetilat olivat nopeasti vaihtelevia.

Mutta!...

Se hyvä puoli siinä että kuuli minkälaista elämää entinen, minun jättämä, muija nykyään viettää, oli seuraavaa.

Tajusin että tämä naispuolinen ihminen on sisimässään erittäibn kostonhaluinen, epäluotettava ja läheisriippuvainen. Ei mennyt kuin yksi yä valvoessa ja miettiessä asioita, niin olo kirkastui todella paljon. Aurinko kun nousi niin voisi sanoa että olin uusi ihminen.

En tuntentu katkeruutta, pelkoa, yksinäisyyttä tai mitään muuta negatiivista. Minua ei enään haittaa tippaakaan se että hänellä on uusi mies, sillä jos mies on niin typerä ja lapsellinen että uhkaa puhelimitse tappaa. Niin ei tämä mies ole mikään mies, vaan säälittävä uhittelija. En todellakaan pelkää häntä ja vaikka tulisikin joskus vastaan niin kyllä minä osaan puolustautua, tosin tämllainen äijä luultavasti ottaa aina isomman porukan mukaan.

Tajuan että exäni on nyt omanlaisessa seurassaan, saava ryypätä ja rellestellä puolestani vaikka kuinka paljon. Ja se että minä jätin hänet, varmaan satuttaa häntä niin paljon (aneli ottamaan takaisin lukuisia kertoja, ja olen hänet ennenkin jättänyt), että hän purkaa omaa olotilaansa tuollaiseen elämään. En tunne enään mitään häntä kohtaan, en välitä mitä hänelle kuuluu, en halua olla edes ystävä (vaikka hän sanoi että tykkää ystävänä minusta).

Se että hän löysi nopeasti uuden, suhteemme päätyttyä olikin siis suuri ONNENPOTKU minulle. Pääsin suuprosessistani erittäin nopeasti yli ja en ajattele häntä oikeastaan yhtään.

Viettäköön elämänsä miten haluaa. tyydytystä tuo myös se että hän oli niin tajuttoman rakastunut minuun, että tiedän tämän uuden alle parissa viikossa löydetyn miehen, olevan vain murto-osa siitä mitä minä olin exälleni. Kännipäissään hän sanoi mitä sattui, mutta tiedän että häntä ahdistaa, miksi muuten ryypätä 5 päivää putkeen ja ottaa ensimmäinen mies joka eteen tulee?

Että hemmetin hyvä olo tässä on ja sinkkuna oleminen on niin paljon hauskempaa kuin läheisriippuvaisen ja mustasukkaisen naisen kanssa asuminen. Koulutustasommekin toi niin paljon riitoja koska hän piti itseään vähemmän älykkäämpänä kuin minä, ja inhosi kun puhuin niin sivistyneesti ja artikuloivasti.

Polica80: Tulet toivottavasti itsekin tajuamaan että näin on parempi sinulle. Et joudu miettimään enään takaisinpaluuta, ikävöimään häntä tai miettimän rakastatko häntä edelleen. Ajattele kuten minä olen onnistunut asian tajuamaan, niin ymmärrät että hän ei ollut arvoisesi ja että sinun elämäsi on vasta edessä.

Todennäköisesti aika on mennyt siihen, että hän on halunnut hyvällä omalla tunnolla viettää aikaa uuden tuttavuuden kanssa. On kaiketi halunnut pitää sinut toiveessa kiinni, jotta hänellä olisi jokin turvaverkko, johon palata, jos kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan. Toisin sanoen: pelkuri peluri.
Rakastamisesta puhutaan ehkä liiankin lievin perustein. Tai sitten sen olemusta vähätellään. Viiden vuoden tunteet eivät katoa mihinkään muutamassa päivässä, jos ne ovat olleet olemassa.
Ymmärrän, että sinuun sattuu. Ihminen on raadollinen, kun laittaa itsensä ajattelemaan kumppaniaan toisen kanssa. Mutta se on vain seksiä. Siihen todennäköisesti koko suhde perustuu. Sinulla menee aikaa päästä tapahtuneesta yli, kumppanillasi on ollut aikaa sulatella päätöstä ja siten hänen on nähtävästi helpompi jatkaa eteenpäin.
Mutta elämä voittaa, varmasti. Maailmaan mahtuu kummasti ihmisiä, ja onnea. Keskitä ajatuksesi itsesi hellimiseen ja hyvinvointiisi.
Minulta sympatia sinua kohtaan ei lopu. :)
Mukavaa aamupäivää...