Heissan.. Viimeaikoina olen kovasti pohdiskellut omaa parisuhteen tilaani sillä luultavasti koen suurta muutosvastarintaa tai sitten vain en suostu uskomaan sydämeni ääntä joka jostain syystä kapinoi oman parisuhdettani vastaan.
Olen seurustellut nykyiseni kanssa 1,5 vuotta, joka on suurimmalta osin vietetty kaukosuhteessa suhteen ensimmäistä 3kk lukuunottamatta. Viikonloppuisin ollaan nähty ja joskus viikollakin vapaapäivinä. Suhteemme aikana en ole kokenut minkäänlaista alkuhuumaa, enkä oikein tiedä enää mitä rakkaus edes tarkoittaa, saatikaan Ne Oikeat tai muut. Elän vain omaa elämääni yrittäen nauttia pienistä onnenpalasista.. Alkuhuuma jäi puuttumaan, koska olin liian satutettu edellisen 4.v kestäneen avoliittoni petturimaisen päätöksen johdosta, ja nykyiseni tarjosi minulle "tyyntä myrskyn keskellä". Hymy ja ilo oli tervetullutta elämääni suuren ahdistuksen keskellä, ja osittain haikailin vielä mennettä suhdetta, tai lähinnä edellisen avomieheni kanssa ollutta keskusteluyhteyttä. Nykyinen poikaystäväni olisi taatusti elämäni mies, Unelmieni mies jos olisin tavannut hänet ennen entistä avomiestäni. Ikävä kyllä entisen avomieheni kanssa eläessäni pääsin mukaan myöskin melkoisiin yritysmaailman työkiemuroihin, jotka tavallaan muuttivat asennoitumistani monia asioita kuten rahaa kohtaan. Raha ei minulle merkitse enää mitään, toisin kuin nuorena kuvittelin miten upeaa elämä rahavirroissa olisi..Tavoittelen hyvin perusasioita elämässäni nykyisin..
No niin, ongelman ytimeen..Nykyiseni on erittäin hellä ja huomaavainen, mutta valitettavasti mielestäni ajatusmaailmaltaan välillä hyvin lapsellinen. Hän on 25 minä 24. Itse olen ikääni nähden joutunut kokemaan melkoisen paljon, ja katson maailmaa välillä hyvin eri vinkkelistä hänen kanssaan. Hän kokee sen uhkana, ja haluaa siksi väitellä kanssani joka asiasta, kirjaimellisesti..Välillä tuntuu että poikakaverini väittää ja vänkää vastaan vain siksi että voisi osoittaa etten ole fiksumpi kuin hän, tosiasiassa en ole koskaan niin kuvitellutkaan, mutta ilmeisesti hän pitää minua kokemuksineni uhkaavana ja "opettajamaisena". Nyt olemme muuttamassa yhteen ja suoraan sanoen hiukan hirvittää. Toisaalta kokemusta on vuoden ajalta että pidempään yhdessä ollessa yhdessäolo tasaantuu ja riidat vähenee..Suhteemme on ollut erittäin riitaisa, tappelut ja kinat on olleet lähes joka viikonloppuisia, enkä tiedä voiko se olla hyvä merkki..
Jokatapauksessa haluamme yrittää..Toisessa vaakakupissa on hyvä mies, joka siivoaa, kokkaa, hellii minua ja haluaa olla elämässäni mukana kaikissa asioissa. Jonka kanssa saan hullutella ja nauttia elämänmakuisista hetkistä. Joka nauraa vitseilleni ja hyväksyy minut vikoineni, vaikka itse en hyväksykään. Suurimman loven suhteeseen tekee se sydämen ääni joka sanoo minulle etten ole tyytyväinen, koska tunnen että jotain oleellista puuttuu. Se on se henkinen yhteys, joka minulla entisen avomieheni kanssa oli. Hänen kanssaan emme koskaan kinanneet normaalin keskustelun ohessa, päinvastoin, hän nosti minut ajatuksillaan aivan uusiin ulottuvuuksiin, vei todellakin matkalle ajatuksiin. Toisaalta edellinen suhteeni oli muuten hyvin karmaiseva ja tunteellisesti kylmä, etten todellakaan haluaisi siihen enää palata.
Tiedän että vaadin miehen keskustelukyvyiltä hurjia, mutta vain siksi koska tiedän että sellaisia miehiä täytyy olla muitakin kuin entiseni. En tiedä voiko tämä suhde olla Oikea, jos muu elämä toimii todella hyvin, seksi on taivaallista, elämä olisi helppoa näin..mutta silti vain tuntuu että henkinen yhteys puuttuu. Voiko poikaystäväni kasvaa keskustelemaan kanssani, kunhan elämänkokemusta hieman kertyy enemmän? Onko hän vain vielä liian nuori vai totaalisen väärä? En haluaisi vielä luovuttaa, kerran yritimme hieman ottaa etäisyyttä, ehkä pienimuotoisesti erota ja se tuntui mielettömän pahalta, jopa pahemmalta kuin edellinen eroni, joten vahvat tunteet on pelissä, sen tiedän nyt.
Harmittaa koska monesti ajattelen että joku toinen voisi olla miehelleni paljon parempi, joku hiukan enemmän jalat maassa kulkija, joka ei haluaisi pohtia aamukahvipöydässä maailmankaikkeuden syntyteoriaa ja kirjoittaa uudestaan koko maailman historiaa.
Olen seurustellut nykyiseni kanssa 1,5 vuotta, joka on suurimmalta osin vietetty kaukosuhteessa suhteen ensimmäistä 3kk lukuunottamatta. Viikonloppuisin ollaan nähty ja joskus viikollakin vapaapäivinä. Suhteemme aikana en ole kokenut minkäänlaista alkuhuumaa, enkä oikein tiedä enää mitä rakkaus edes tarkoittaa, saatikaan Ne Oikeat tai muut. Elän vain omaa elämääni yrittäen nauttia pienistä onnenpalasista.. Alkuhuuma jäi puuttumaan, koska olin liian satutettu edellisen 4.v kestäneen avoliittoni petturimaisen päätöksen johdosta, ja nykyiseni tarjosi minulle "tyyntä myrskyn keskellä". Hymy ja ilo oli tervetullutta elämääni suuren ahdistuksen keskellä, ja osittain haikailin vielä mennettä suhdetta, tai lähinnä edellisen avomieheni kanssa ollutta keskusteluyhteyttä. Nykyinen poikaystäväni olisi taatusti elämäni mies, Unelmieni mies jos olisin tavannut hänet ennen entistä avomiestäni. Ikävä kyllä entisen avomieheni kanssa eläessäni pääsin mukaan myöskin melkoisiin yritysmaailman työkiemuroihin, jotka tavallaan muuttivat asennoitumistani monia asioita kuten rahaa kohtaan. Raha ei minulle merkitse enää mitään, toisin kuin nuorena kuvittelin miten upeaa elämä rahavirroissa olisi..Tavoittelen hyvin perusasioita elämässäni nykyisin..
No niin, ongelman ytimeen..Nykyiseni on erittäin hellä ja huomaavainen, mutta valitettavasti mielestäni ajatusmaailmaltaan välillä hyvin lapsellinen. Hän on 25 minä 24. Itse olen ikääni nähden joutunut kokemaan melkoisen paljon, ja katson maailmaa välillä hyvin eri vinkkelistä hänen kanssaan. Hän kokee sen uhkana, ja haluaa siksi väitellä kanssani joka asiasta, kirjaimellisesti..Välillä tuntuu että poikakaverini väittää ja vänkää vastaan vain siksi että voisi osoittaa etten ole fiksumpi kuin hän, tosiasiassa en ole koskaan niin kuvitellutkaan, mutta ilmeisesti hän pitää minua kokemuksineni uhkaavana ja "opettajamaisena". Nyt olemme muuttamassa yhteen ja suoraan sanoen hiukan hirvittää. Toisaalta kokemusta on vuoden ajalta että pidempään yhdessä ollessa yhdessäolo tasaantuu ja riidat vähenee..Suhteemme on ollut erittäin riitaisa, tappelut ja kinat on olleet lähes joka viikonloppuisia, enkä tiedä voiko se olla hyvä merkki..
Jokatapauksessa haluamme yrittää..Toisessa vaakakupissa on hyvä mies, joka siivoaa, kokkaa, hellii minua ja haluaa olla elämässäni mukana kaikissa asioissa. Jonka kanssa saan hullutella ja nauttia elämänmakuisista hetkistä. Joka nauraa vitseilleni ja hyväksyy minut vikoineni, vaikka itse en hyväksykään. Suurimman loven suhteeseen tekee se sydämen ääni joka sanoo minulle etten ole tyytyväinen, koska tunnen että jotain oleellista puuttuu. Se on se henkinen yhteys, joka minulla entisen avomieheni kanssa oli. Hänen kanssaan emme koskaan kinanneet normaalin keskustelun ohessa, päinvastoin, hän nosti minut ajatuksillaan aivan uusiin ulottuvuuksiin, vei todellakin matkalle ajatuksiin. Toisaalta edellinen suhteeni oli muuten hyvin karmaiseva ja tunteellisesti kylmä, etten todellakaan haluaisi siihen enää palata.
Tiedän että vaadin miehen keskustelukyvyiltä hurjia, mutta vain siksi koska tiedän että sellaisia miehiä täytyy olla muitakin kuin entiseni. En tiedä voiko tämä suhde olla Oikea, jos muu elämä toimii todella hyvin, seksi on taivaallista, elämä olisi helppoa näin..mutta silti vain tuntuu että henkinen yhteys puuttuu. Voiko poikaystäväni kasvaa keskustelemaan kanssani, kunhan elämänkokemusta hieman kertyy enemmän? Onko hän vain vielä liian nuori vai totaalisen väärä? En haluaisi vielä luovuttaa, kerran yritimme hieman ottaa etäisyyttä, ehkä pienimuotoisesti erota ja se tuntui mielettömän pahalta, jopa pahemmalta kuin edellinen eroni, joten vahvat tunteet on pelissä, sen tiedän nyt.
Harmittaa koska monesti ajattelen että joku toinen voisi olla miehelleni paljon parempi, joku hiukan enemmän jalat maassa kulkija, joka ei haluaisi pohtia aamukahvipöydässä maailmankaikkeuden syntyteoriaa ja kirjoittaa uudestaan koko maailman historiaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hyvin teillä menee.
Opettele sinä itse rakastamaan juuri tätä miestä pienine puutteineenkin. Vaikeampaa on yrittää muuttaa toista.
Mielestäni aitoon rakkauteen tarvitaan intohimoa ja yhteyttä. Onko näin, että tarvitset vierellesi nyt vain jonkun?
Vaikeaa on toista muuttaa. Ihminen voi olla koko elämänsä lapsellinen, vaikeaa sitä on muuttaa ja toivoa enemmän henkisiä keskusteluja. Nykyisesi ei ole varmaankaan tottunut sellaiseen.
itse pohdiskelen omaa suhdettani avomieheeni. Tykkään hänestä, mutta kaipaan intohimoa ja rakkautta. En siis tiedä omalta kohdaltanikaan, onko avomieheni se oikea. täten pystyn samaistumaan tekstiisi.
omalla kohdallani suhteemme alkoi ystävyydestä. ajattelin, että tuohon en varmaankaan ikinä rakastuisi. sen verran erilaisia olimme ja takanani oli paljon pettymisiä miehiin..
rakastuimme. tykkään perhanasti, mutta onko tämä rakkautta?
Oli suhde ihan millainen tahansa niin aina siitä puuttuu jotain ja vastaavasti jotain on liikaa...
Se mikä rakkautta ja intohimoa yhdistää on tuli. Rakkauden tuli palaa tasaisesti. Intohimon tuli roihuaa aluksi kovasti kunnes sammuu kokonaan tai muuttuu rakkauden tasaiseksi tuleksi. Näin se menee :).
Onkohan niin, ettet yksinkertaisesti ole ollut koskaan rakastunut nykyiseen kaveriisi, etkä koskaan tule rakastumaankaan. Pelastajaksi ja lohduttajaksi olit hänet ottanut, ja nyt kun alat selvitä edellisen suhteen haavoista, eli kaveri hoiti hommansa eli sinut kuntoon, niin tunnetkin suhteen keikkuvan tyhjän päällä.
Tietysti tunnet, koska suhde oli perustettu tähän sinun puoleltasi. Ole rehellinen itsellesi, vaikka inhottavalta tuntuisikin.
Älä aliarvioi nykyistäsi, hän hoivasi sinut hyvin!
Tiedän kyllä ja tiesin jo alunperin että on mahdollista että tässä näin käy..poikakaverini ilmoitti jo aluksi että pelkää olevansa pelkkä rebound-suhde. Minä silloin jo ilmoitin etten tiedä mitään mistään reboundeista, eikä elämää voi elää niin että se kaikilla menee samallla lailla, samojen kaavojen mukaan.
Tiedättekö sen tunteen kun haluaisi rakastua vielä, kunnolla, jalat alta..tavata sen miehen jonka kanssa keskustelu ja ajatus lentäisi ja henkinen yhteys olisi käsinkosketeltavaa sähköä ilmassa.
Nykyiseni kanssa olen turvassa, mutta kuitenkin hiukan törmäyskurssilla jatkuvasti ajatusteni takia. Osatappa ottaa rennosti ja sanoa itselleen, että kaikkihan on ihan hyvin, nautitaan tästä nyt kun tämän aika on.
Kaverillesi on käynyt, niin kuin pelkäsikin. Ei siis tyhmä näissä ihmissuhteissaan.
Sinulla on jo rakastumistilaus ilmassa.
On vain ajankysymys, milloin löydät uuden, johon retkahdat täysin. Se on menoa sitten! Paha vain kaverisi kannalta, mutta tämmöistä elämä on. Riskinottoa.