Olen 40 ja rapiat virkanainen, erosin lasteni isästä noin vuosi sitten. Tai erosimme molemmat toisistamme. Teini-ikäiset lapset jäivät minulle. Taloudellisesti sain erossa pahasti takkiini; kävi myös ilmi että exäni oli pumpannut tulojani ja yhteisiä säästöjä reippaasti omiin kommervenkkeihinsä ja naisiinsa. Elareita hän ei maksa ja ensi katkeruudesta päästyäni olen päättänyt olla tappelematta asioista oikeudessa: pääsen helpommalla kun unohdan koko viimeiset viisi vuotta.
Rakastuin yli puoli vuotta sitten eronneeseen mieheen, jolla aikuiset lapset. Miehellä vakinaiset tulot, asuu vuokralla, omistaa yhteisesti lastensa kanssa kesähuvilan.
Suunnittelemme yhteenmuuttoa. Minulla on omistusasunto (minun ja pankin yhteinen) joten on luontevaa että mies tulee meille asumaan. Lapsetkin näyttävät vihreää valoa. Kuten jutusta käy ilmi olen saanut siipeeni, menettänyt sinisilmäisyyteni, enkä edes tiedä olenko valmis mihinkään ikuiseen ihmissuhteeseen enää koskaan. Rakastunut olen ja jokainen päivä tuntuu kivalta yhdessä: siksi tässä yhteen ollaan muuttamassakin. Mutta entäs jos tulee taas ero ja kantapäät vastakkain? Naimisiin en halua. Jos mies asuu meillä ja meille tulee lopullinen nokkapokka niin kuuluuko hänen lähteä? vai onko tässä jokin ansa, että voin taas saada turpiini...
Taidan olla vainoharhainen, mutta ainakin tiedostan sen. Jos se nyt on mikään etu. Olemme jutelleet tästä miesystäväni kanssa, ja onneksi olemme molemmatkin sillä tavalla haavoilla että toisen haavoja on helppo ymmärtää...en halua ikinä enää elättää yhtäkään miestä, tein sitä jo yli kaksikymmentä vuotta. Enkä halua olla myöskään elätettävä.
Pitäiskö tehdä sopimuksia ja papereita? Onko näin vanhoilla yleensä lupa rakastua (minä 40 ja mies 50 )? Kyllä minä tiedän mikä on laastarisuhde ja olen tietoinen siitä että voi tämä olla sitäkin. Mutta jos elämä tuntuu hyvältä nyt? Mietinkö liikaa? Voiko tästä tulla jotain?
Rakastuin yli puoli vuotta sitten eronneeseen mieheen, jolla aikuiset lapset. Miehellä vakinaiset tulot, asuu vuokralla, omistaa yhteisesti lastensa kanssa kesähuvilan.
Suunnittelemme yhteenmuuttoa. Minulla on omistusasunto (minun ja pankin yhteinen) joten on luontevaa että mies tulee meille asumaan. Lapsetkin näyttävät vihreää valoa. Kuten jutusta käy ilmi olen saanut siipeeni, menettänyt sinisilmäisyyteni, enkä edes tiedä olenko valmis mihinkään ikuiseen ihmissuhteeseen enää koskaan. Rakastunut olen ja jokainen päivä tuntuu kivalta yhdessä: siksi tässä yhteen ollaan muuttamassakin. Mutta entäs jos tulee taas ero ja kantapäät vastakkain? Naimisiin en halua. Jos mies asuu meillä ja meille tulee lopullinen nokkapokka niin kuuluuko hänen lähteä? vai onko tässä jokin ansa, että voin taas saada turpiini...
Taidan olla vainoharhainen, mutta ainakin tiedostan sen. Jos se nyt on mikään etu. Olemme jutelleet tästä miesystäväni kanssa, ja onneksi olemme molemmatkin sillä tavalla haavoilla että toisen haavoja on helppo ymmärtää...en halua ikinä enää elättää yhtäkään miestä, tein sitä jo yli kaksikymmentä vuotta. Enkä halua olla myöskään elätettävä.
Pitäiskö tehdä sopimuksia ja papereita? Onko näin vanhoilla yleensä lupa rakastua (minä 40 ja mies 50 )? Kyllä minä tiedän mikä on laastarisuhde ja olen tietoinen siitä että voi tämä olla sitäkin. Mutta jos elämä tuntuu hyvältä nyt? Mietinkö liikaa? Voiko tästä tulla jotain?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Emäntäni muutti luokseni asumaan. Olemme kihloissa, mutta sillä ei ole merkitystä. Mitään papereita ei ole tehty. Ainoastaan emäntäni osoitteenmuutokset.
Talon lainhuuto on minulla, joten emäntäni asuu luonani "suullisen sopimuksen nojalla".
Käytännössä on siis niin, että jos tulee paha ryppy rakkauteen, emäntäni saa ottaa kamansa kainaloonsa ja lähteä.
Jos tunnet itsesi epävarmaksi, niin varmasti on parasta laatia miehen asumisesta vuokrasopimus, täytyyhän teidän muutenkin sopia kuinka asumiskustannukset jaetaan. Varmasti hän ymmärtää sinua.
Lupa rakastuahan on aina : )
Mutta edetä voi hitaampaankin tahtiin, mieti vielä sitä yhteenmuuttoa.
Oman eroni jälkeen elin pari laastarisuhdetta, molemmat tosin kuivuivat puolessa vuodessa kokoon, kumpikin suhde opetti minulle mitä minä EN suhteelta halua, opin paljon itsestäni.
Kun pari vuotta olin ollut "itsellinen" ja elänyt teinien kanssa keskenään, elämääni astui Rakkaus... seurustelimme kaksi vuotta, eri osoitteet mutta kaikki aika yhdessä...
Ja muutimme vuosi sitten yhteen. Tänä päivänä rakkaus on vain syventynyt ja parantunut.
Minä muutin miehen taloon, talo on ja pysyy hänen nimissään, maksan kuitenkin kaikista kuluista puolet, koska siivellä en halua olla.
Teininuoreni muuttivat "sopivasti" omilleen, asumme lähellä ja olen heillä tukena jokapäiväisessä elämässä. Nämä ratkaisut teimme kaikki yhdessä, minä, mies ja nuoret.
Joka päivä muistan olla kiitollinen että tapasin tämän miehen.
on helppoa ja yksinkertaista jos se tapahtuu silloin, kun ei rakasta ketään.