Onko täällä sellaisia anoppeja, joilla on sattumoisin hieman vähemmän mölyä itsestään pitävä miniä? Jos on, niin oletteko sitä mieltä, että poikanne ansaitsisi paljon paljon parempaa?
Minä olen aika introvertti luonteeltani. Vetäydyn omiin oloihini mielelläni tai jään porukassa muuten vain helposti tarkkailijan rooliin. Se on ollut mun luonne aina, ja aika vaikea on yrittää olla niin sosiaalinen kuin nyt rakkaan mieheni sukulaisnaiset ovat: aina räpättämässä, niin ettei suunvuoroa saa. Lisäksi olen muutenkin epävarma itsestäni usein, kun pitäisi puhua tai edes jotenkin näyttää, että minä olen huoneessa. En tiedä kuvittelenko, mutta anoppi tuntuu kyttäävän aika tarkasti, miten toimin ja olen hänen perheensä keskuudessa.
Pelkään, että uskottavuuteni karisee tässä ajan kuluessa aika rytinällä. Itsellä vuosia 20, miehellä 33. Anoppi huitelee pian 80 vuotta. Aika ajoin hän touhottaa esimerkiksi naapurin likan kanssa kävelyllä käytyään, että "siinä vasta puhelias tyttö, TOISIN KUIN SINÄ. Mutta olisi hän varmasti SINULLEKIN antanut puheenvuoron." Nuo sanat ja (tahattomat?) vihjaukset ovat kuin piikki lihaani. Joka kerta!
Toisinaan meidän välillä viriää ihan ok keskustelu. En siltikään uskalla avautua kunnolla tai olla täysin oma itseni hänen seurassaan. Kuulisittepa sitä kehun määrää, jolla hän suitsuttaa kaikkia muita perheeseensä kuuluvia naisihmisiä. Mikäs siinä, mutta minulle tulee sellainen olo, että itse olen vain tämmöinen pieni rantu vaan... Ehkä ikäni tekee minusta tavallista epävarmemman. Lisäksi olen ujo, se luonteenpiirre tulee tuskin koskaan katoamaan. En kuitenkaan halua, että anoppi pitää minua ylimielisenä. Monet ihmiset erehtyvät helposti luulemaan minusta niin.
En tiedä, mitä ajatella. Toivon vain oikeastaan, että anoppi-kokelaani antaisi meidän (ja minun) olla rauhassa.
Minä olen aika introvertti luonteeltani. Vetäydyn omiin oloihini mielelläni tai jään porukassa muuten vain helposti tarkkailijan rooliin. Se on ollut mun luonne aina, ja aika vaikea on yrittää olla niin sosiaalinen kuin nyt rakkaan mieheni sukulaisnaiset ovat: aina räpättämässä, niin ettei suunvuoroa saa. Lisäksi olen muutenkin epävarma itsestäni usein, kun pitäisi puhua tai edes jotenkin näyttää, että minä olen huoneessa. En tiedä kuvittelenko, mutta anoppi tuntuu kyttäävän aika tarkasti, miten toimin ja olen hänen perheensä keskuudessa.
Pelkään, että uskottavuuteni karisee tässä ajan kuluessa aika rytinällä. Itsellä vuosia 20, miehellä 33. Anoppi huitelee pian 80 vuotta. Aika ajoin hän touhottaa esimerkiksi naapurin likan kanssa kävelyllä käytyään, että "siinä vasta puhelias tyttö, TOISIN KUIN SINÄ. Mutta olisi hän varmasti SINULLEKIN antanut puheenvuoron." Nuo sanat ja (tahattomat?) vihjaukset ovat kuin piikki lihaani. Joka kerta!
Toisinaan meidän välillä viriää ihan ok keskustelu. En siltikään uskalla avautua kunnolla tai olla täysin oma itseni hänen seurassaan. Kuulisittepa sitä kehun määrää, jolla hän suitsuttaa kaikkia muita perheeseensä kuuluvia naisihmisiä. Mikäs siinä, mutta minulle tulee sellainen olo, että itse olen vain tämmöinen pieni rantu vaan... Ehkä ikäni tekee minusta tavallista epävarmemman. Lisäksi olen ujo, se luonteenpiirre tulee tuskin koskaan katoamaan. En kuitenkaan halua, että anoppi pitää minua ylimielisenä. Monet ihmiset erehtyvät helposti luulemaan minusta niin.
En tiedä, mitä ajatella. Toivon vain oikeastaan, että anoppi-kokelaani antaisi meidän (ja minun) olla rauhassa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei mulla noista anoppijutuista oo kokemusta, mutta voin kyllä sieluni silmin nähdä ton tilanteen nimittäin mun suku ja tarkemmin sanottuna koko maailma on täynnä tollasia ihmisiä ja ne on mun mielestä helvetin rasittavia. Miksi pitää olla äänessä koko ajan varsinkaan kun ei ole mitään sanottavaa?!? Itsekin olen aikalailla sisäänpäin kääntynyt eikä yksinkertaisesti kiinnosta jutella säästä, autoista, kengänkoosta tai osallistua teennäistäkin teennäiseisempiin sosiaalisiin peleihin. Se vaan on niin että edellämainitun kaltaiset ihmiset on maailmassa suurena enemmistönä eivätkä ne ikinä tule ymmärtämään sinua tai minua.
Anoppisi on ehkä niitä ihmisiä, joiden täytyy aina kertoa vähän kehaisten sukulaisistaan, lapsista, miniöistään.
Mistäpä tiedät, vaikka hän kertoisi sinusta muille, että siinä sitä on huomaavainen tyttö, antaa aina muille etusijan. Nuorin kun on. Vähäpuheinen, mutta ei turhia hölötä. Ihan joskus toivoisi, että puhuisi enemmänkin, mutta kyllä hän siitä innostuu, kun vähän ikää tulee.....jne.
En ymmärrä. Ja miksi pitää anopin esimerkiksi verrata ääneen tuota hölösuuta naapurintyttöä tähän hiljaiseen miniään? Häh? Vähemmästäkin tulee epävarma olo. Eikä se mitään hyödytä jos muille kehuu miniää, ellei miniä ikinä saa siitä kuulla.
Tuntuu että hyvin monilla anopeilla on paljon helpompi antaa sitä kielteistä palautetta ja vain minimaalisesti jotain myönteistä. Miksi on niin?
Ellei ole mitään kivaa sanottavaa vaan mieleen tulee vain tuollainen pikkuilkeä vertailu, niin eikös joskus voisi sitten pitää huomionsa ihan omana tietonaan eikä pahoittaa kenenkään mieltä?
Suun ei ole PAKKO käydä koko ajan.
Eikä myöskään ole niin että
puhelias = mukava
puhumaton = ilkeä/ylimielinen.
Ei kai sentään kukaan niin hölmö ole että tuollaista uskoo?
voit kans sanoo sen sille jos siltä tuntuu: sä oot vanha, sä kuolet pian.
vieläköhän tulee ruikuttamaan puhumattomuudesta.
Olin itsekin ujo nuorempana, nykyään en enää ole. Silti en tykkää olla esim. juhlissa keskipiste. Keskustelen muiden kanssa, mutta kuuntelen myös muita. Nykyään osaan etsiä esim. juhlissa niitä ujoja, joille menen juttelemaan, muistanhan oman nuoruuteni.
Hyvää jatkoa sinulle, toivottavasti anoppisi ymmärtää, että voi olla silti tunteva ihminen vaikkei kälätäkään koko ajan!
Juuri noin minäkin tykkäisin tehdä. Mennä niitten ujojen luo koska olen itse kärsinyt pienenä ujoudesta, mutta kun se ujostelu iskee vielä nelikymppisenäkin yllättävissä tilanteissa aika lujaa.
Kiva, että sinä olet sellainen.
Minuakin on välillä luultu itsekkääksi ja ylimieliseksi, koska en pidä ääntä itsestäni. Minunkin anoppini piti enemmän itsensä kaltaisesta miniästä, joka oli puhelias ja tupakoiva. Mutta minä olin pian sinut tilanteen kanssa.
Toivottavasti hiljainen miniäkin löytää tilanteeseen tasapainon.
Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja äänekäs tai äänetön nauru päälle!
Ennen oli sananlasku, että tyhjät tynnyrit kolisevat eniten!
Ole ihan rauhassa introvertti, mutta älä sen vuoksi tunne itseäsi huonommaksi kuin puheliaat.
Aika iso ikäero sinun ja anoppisi välillä. En yhtään ihmettele, vaikka se vetäisi hiljaiseksi, yhteisiä intressejä tuskin niin hirveästi löytyy, kun on puolen vuosisataa välissä.
Revi siitä sitten juttua! Kun toinen on antiikin ajoilta peräisin.
Älä välitä moisen vanhan ämmän höpinöistä. Kuten jo uumoiltiin, hän kuolee kuitenkin pian. Anna sinä fiksumpana kuolevalle ihmiselle edes jotain iloa, ja anna hänen höpistä juttujaan. Mitä se sinua liikuttaa, mitä hän sinusta ajattelee?
Älä sinä luonnettasi anopin edessä häpeile tai edes ajatuksissasi pyydä anteeksi.
Joillakin anopeilla tuntuu olevan tarve olla ilkeä miniälleen ja silloin aihe löytyy vaikka hatusta.
Jos olisit luonteeltasi toisenlainen, saisit sitten vain kuulla samansävyisiä huomautuksia jostain toisesta asiasta.
Voithan joskus sanoa anopillesi, että ujoudesta voi sentään päästä eroon, mutta tyhmyydestä ei.
Asiaa voisi toisaalta katsoa toisestakin näkökulmasta:
Säästä puhumisen ja niitä näitä -juttelemisen merkityksen ja arvon alkaa ymmärtää vanhempana paremmin. Kysehän ei ole siitä, mitä puhutaan, vaan siitä että puhutaan.
Hiljaisuutesi saattaa tehdä anoppisi olon vaikeaksi, ja hän ei vain osaa sanoa asiaa suoraan vaan yrittää kierrellen ja kaarrellen sinulle siitä ilmoittaa.
Mitä jos yrittäisit jutella niitä näitä, ainakin silloin, kun olet vieraana anoppisi kodissa. Sinun ei tietenkään tarvitse puhua itsestäsi tai sellaisista puheenaiheista, mistä et erityisesti pidä, mutta katsele anoppisi kotia ja etsi sieltä sellaisia puheenaiheita, joista voi edetä. Ei ehkä anna mutta ei varmasti otakaan. Small talkin puhuminen on taitolaji, ja kyse ei tosiaankaan ole tyhjänpäiväisesti paskanjauhamisesta. Kyse on sosiaalisesta kanssakäymisestä ja hyvistä käytöstavoista.
Oletko muuten miettinyt, miten itse suhtautuisit, jos joku sukulaisesti tulisi kylään, viipyisipä ehkä yönkin yli, mutta ei sanoisi oma-aloitteisesti sanaakaan koko vierailun aikana. Tarkoittamattaan vieras laittaisi sinut aika koville, koska vuorovaikutuksessa kuitenkin tarvitaan aina vähintään kaksi.
Minäkin olen aina ollut hiljaisen puoleinen.
Aikanaan otin siitä hirmuisesti stressiä ja se teki minut vielä entistäkin hiljaisemmaksi.
Nykyään osaan jo aika paljon jutustellakin kun ei enää lähes kolmekymppisenä jaksa ottaa moisia paineita:)
Voisit tietysti kehitellä mukavia vastalauseita, esimerkiksi "viisas vaikenee" on vanhan kansan tuntema lause, jonka sanoessasi saat varmasti positivista vastakaikua.
Tärkeintä on, ettet ota liikaa stressiä omasta hiljaisuudestasi.
Ei kaikkien tarvitse olla suupaltteja, suurin osa ihmisten puheista on kuitenkin pelkkää paskan jauhantaa;)
Surullisen tuttua.
Olen itse hiljainen ja ujo ja mietin usein pariin otteseen mitä sanon.
Se taas on mieheni perheessä täysin tuntematon piirre. Ne voi möläyttää mitä tahansa, tuntematta sen suurempia tunnon tuskia. Usein ne sanovatkin, että se edellinen tyttökaveri oli niin puhelias, iloinen ja avoin. Ja silloin musta tuntuu kun ne pitäis mua pienenä harmaana hiirenä, jonka olemassa oloa kukaan ei jaksa muistaa.
Olen tosiaankin yrittänyt parantaa tilannetta, sillä omien ystävieni ja perheeni joukossa olen hyvinkin puhelias.
Ongelmana tässä on se, että mm. mieheni sisko sanoo aina jotain ihan käsittämätöntä, kun alan puhumaan sen kanssa. Se voi esim. vieraiden aikana puhua naisten vaivoistaan ja alkaa kysellä onko minulla ollut moisia ongelmia. Joten en pysty jatkamaan keskustelua millän tavalla.
Perheessä kukaan ei huomaa tässä mitään outoa.
Jos taas aloitan keskustelun minua kiinnostavasta aiheesta, niin anoppi ja tyttärensä vain kommentoivat jotain outoa. Ja keskustelu päättyy taas siihen.
Lisäksi nämä appivanhempani ovat mielestään hyvin hienoa yläluokkaa. Ja käyvät mielestään hienoja keskusteluja.
Miten voin oppia keskustelemaan niiden kanssa, kun yhteistä säveltä ei löydy sitten millään? En halua, että mua pidetään tylsänä nipona, koska en sitä todellakaan ole, mutta en myöskään halua muuttua sellaiseksi, jota pidän vähän mauttomana ja sivistymättömänä.
ongelma. En ole keksinyt mitään hyvää niksiä jolla noissa tilanteissa pärjäisi.
Mukava lukea samankaltaisten ujojen ja hiljaisten
ihmisten sanoja, kuin omasta suusta (tosin paremmin ilmaistuna). Helpotus että meitäkin sentään on, enemmänkin.
Papupatoja ärsyttää hiljaisuus, mikä tulee aina kyllä selväksi, mutta saisi olla myös päin vastoin, että paskanpuhujat saisivat kuulla yhtä huomattavasti oman 'tyhmyytensä'. Sen kuinka meitä hiljaisia ärsyttää saman sonnan ainainen jauhaminen. Kun ilman sitäkin tulee toimeen.
:)