Olen kokenut karkeimman kautta, että puheet ensin ystävyydestä ja siitä kehittyvästä rakkaudesta ovat pötypuheita. Olen todella henkisesti tyhjä, eikä tästä näytä heti tulevan helpotusta.
Tapasin jumalaisen olennon muutama vuosi sitten. Hän vei sydämeni heti ensisilmäyksellä. Päätin, että pelaan varman päälle. Tiedustelin hänen kaveriltaan, että miten olisi parasta lähestyä tätä kaunotarta. Kaveri kertoi, että parasta on ensin ystävystyä häneen ja vasta parin vuoden jälkeen siirtyä askel eteenpäin. Noh, nuo muutamat vuodet olivat elämäni kulta-aikaa. Olin täynnä intoa ja elinvoimaa. Kuinka monesti tekikään mieleni osoittaa rakkauteni ja kiintymykseni häntä kohtaan. Mutta töintuskin sain pidettyä sitä sisälläni. Kun tilanne rupesi menemään osaltani liian vaikeaksi, katosin kuvasta pariksi viikoksi(muutaman kerran). Mutta nuo viikot ilman hänen seuraansa olivat aivan kauheita. Tämä nainen oli kuin huumetta.
Nyt rohkaistuneena ajattelin, että enää en jaksa odottaa. En jää enää odottamaan hänen aloitettaan (hänen kaverinsa oli maininnut, että odottele aloitetta) vaan päätin tehdä itse aloitteen. Vietimme aivan fantastisen illan ja kysyin häneltä asiaa lopuksi. Vastauksena hän kertoi minulle, että ei voi ajatella minua muuna kuin ystävänä, hyvänä sellaisena. Kyllä tuntui pahalle. Vaikkakin olen kokenut elämäni aikana kaikenlaisia kauheuksia, niin mikään niistä ei ollut läheskään verrattavissa tähän. Ei mitkään kuolemat eikä onnettomuudet. Kirosin itseni alimpaan helvettiin(tiedän kyllä nyt, että millaista siellä olisi), etten ollut kertonut hänelle aikaisemmin kiintymyksestäni.
Mutta kiitos siitä luojalleni, että olen "selviytyjä" vai olenko. Kaikki yleensä korjaantuu jotenkin käsittämättömällä tavalla vai onko se enää mahdollista.
Nyt on tehtävä kovia muutoksia. Vaikka olemme Suomen suurimmassa kaupungissa, niin kaikki täällä ja lähikaupungeissa muistuttavat hänestä. En voi enää jäädä asumaan tänne. Minun on jätettävä kaikki ja lähdettävä eteenpäin. Itsesuojeluvaistoni kertoo sen. Täytynee odottaa vielä pari päivää, että ajatukseni lähtee toimimaan. Sitä se ei juuri nyt tee. Kaikki menee nyt niin pieleen, kuin on mahdollista(töissä ja kaverisuhteissa(kaikessa)).
Oikeastaan tämän voinee käyttää eduksi, olen aina halunnut lähteä muualle kokeilemaan itseäni. Nyt ei ole enää mitään, mikä sitoisi minut tähän kaupunkiin tai tähän epäonnistujien maahan kiinni. Ehkä loppujen lopuksi olenkin tarvinnut tälläistä potkua perseeseeni.
Vielä vain en tiedä, että myisinkö kaiken omaisuuteni ja lähtisinkö ulkomaille(palaamatta enää koskaan). Vai riitäisikö muutto esim Ouluun? Tai loppujen lopuksi. Mitä ihmettä mä enää teen? Pitäisikö... vai... Ei... Miksi v.....ssa tää kaikki on niin vaikeeta? Eihän mulla oo ikää ny vasta 1/4 vuosisata, mutta kyllä nyt tuntuu siltä, että tuo nainen oli juuri mulle tarkotettu ja nyt olen kaiken tuhrinut.
Kertokaa ihmeessä jotain vinkkejä, miten tästä voi ihminen jotenkin selvitä ilman laitoshoitoa.
Tapasin jumalaisen olennon muutama vuosi sitten. Hän vei sydämeni heti ensisilmäyksellä. Päätin, että pelaan varman päälle. Tiedustelin hänen kaveriltaan, että miten olisi parasta lähestyä tätä kaunotarta. Kaveri kertoi, että parasta on ensin ystävystyä häneen ja vasta parin vuoden jälkeen siirtyä askel eteenpäin. Noh, nuo muutamat vuodet olivat elämäni kulta-aikaa. Olin täynnä intoa ja elinvoimaa. Kuinka monesti tekikään mieleni osoittaa rakkauteni ja kiintymykseni häntä kohtaan. Mutta töintuskin sain pidettyä sitä sisälläni. Kun tilanne rupesi menemään osaltani liian vaikeaksi, katosin kuvasta pariksi viikoksi(muutaman kerran). Mutta nuo viikot ilman hänen seuraansa olivat aivan kauheita. Tämä nainen oli kuin huumetta.
Nyt rohkaistuneena ajattelin, että enää en jaksa odottaa. En jää enää odottamaan hänen aloitettaan (hänen kaverinsa oli maininnut, että odottele aloitetta) vaan päätin tehdä itse aloitteen. Vietimme aivan fantastisen illan ja kysyin häneltä asiaa lopuksi. Vastauksena hän kertoi minulle, että ei voi ajatella minua muuna kuin ystävänä, hyvänä sellaisena. Kyllä tuntui pahalle. Vaikkakin olen kokenut elämäni aikana kaikenlaisia kauheuksia, niin mikään niistä ei ollut läheskään verrattavissa tähän. Ei mitkään kuolemat eikä onnettomuudet. Kirosin itseni alimpaan helvettiin(tiedän kyllä nyt, että millaista siellä olisi), etten ollut kertonut hänelle aikaisemmin kiintymyksestäni.
Mutta kiitos siitä luojalleni, että olen "selviytyjä" vai olenko. Kaikki yleensä korjaantuu jotenkin käsittämättömällä tavalla vai onko se enää mahdollista.
Nyt on tehtävä kovia muutoksia. Vaikka olemme Suomen suurimmassa kaupungissa, niin kaikki täällä ja lähikaupungeissa muistuttavat hänestä. En voi enää jäädä asumaan tänne. Minun on jätettävä kaikki ja lähdettävä eteenpäin. Itsesuojeluvaistoni kertoo sen. Täytynee odottaa vielä pari päivää, että ajatukseni lähtee toimimaan. Sitä se ei juuri nyt tee. Kaikki menee nyt niin pieleen, kuin on mahdollista(töissä ja kaverisuhteissa(kaikessa)).
Oikeastaan tämän voinee käyttää eduksi, olen aina halunnut lähteä muualle kokeilemaan itseäni. Nyt ei ole enää mitään, mikä sitoisi minut tähän kaupunkiin tai tähän epäonnistujien maahan kiinni. Ehkä loppujen lopuksi olenkin tarvinnut tälläistä potkua perseeseeni.
Vielä vain en tiedä, että myisinkö kaiken omaisuuteni ja lähtisinkö ulkomaille(palaamatta enää koskaan). Vai riitäisikö muutto esim Ouluun? Tai loppujen lopuksi. Mitä ihmettä mä enää teen? Pitäisikö... vai... Ei... Miksi v.....ssa tää kaikki on niin vaikeeta? Eihän mulla oo ikää ny vasta 1/4 vuosisata, mutta kyllä nyt tuntuu siltä, että tuo nainen oli juuri mulle tarkotettu ja nyt olen kaiken tuhrinut.
Kertokaa ihmeessä jotain vinkkejä, miten tästä voi ihminen jotenkin selvitä ilman laitoshoitoa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
selviää, vaikka se voi tuntua ihan järkyttävältä aluksi. Pidä vain ystävyyttä yllä ja kyllä se elämäsi siitä omille uomilleen palaa. Jaksamista vaan sulle.
Moi! Ekaks sulle tsemppiä ja malttia tunteiden käsittelyssä! Ei se,ettei tämä ystävä sinuun rakastunut,mikään maailmanloppu ole,vaikka nyt ehkä siltä tuntuu!! Ja sinä olit ehkä hiukan sokea,kun et huomannut,ettei se hänen puoleltaan ollut sitä! Mutta eikö ystävyyskin ole arvokas asia? Ja sait viettää ihania hetkiä sen seurauksena! Niin valitettavaa kuin se onkin,ei aina "naksahda" kohdalleen samalla tavalla! Hyvät ystävät on vaikeammin löydettävissä,kuin tyttöystävät! Älä tee mitään äkkipäätöksiä elämäsi suhteen,vaan odota,että ajatukset selkiytyvät,voi muuten tulla tehdyksi jotain,mitä myöhemmin katuu! Sun täytyy ottaa itseäsi nyt niskasta kiinni,ja käyttää todella kylmää harkintaa,että saat tuon "pakkomielteen" irti itsestäsi,muuten voi käydä huonosti!!Ainahan voi mennä myös juttelemaan ammattiauttajan kanssa,jos tuntuu,ettei muuten selviä.Toivon sulle kaikkea hyvää elämän varrelle ja asioitten pikaista selkiytymistä!!
kun luin juttusi tuntui siltä kuin se olisi suoraan jostain elokuvasta. ja tämähän on tosi elämää ei elokuvaa. sinun ei olisi pitänyt elää elokuva-elämää! eihän tuollaisista jutuista koskaan mitään tule että ensin ollaan muutama vuosi ystäviä ja sitten yht´äkkiä muka rakastutaan. noin tapahtuu vain elokuvissa!
mutta joo.. eihän tässä tilanteessa voi nyt enää mollata sinua, kun olet jo niin alamaissa.
ehkä sinun ei tarvitse lähteä kaupungista, vaan tutustut uusiin ihmisiin (kai niitä sieltä löytyy).. mutta jos tuo ei onnistu niin sitten voisit harkita muuttoa johonkin muuhun kaupungiin. jos tulevassa kaupungissa on töitä jne. että olisi tulevaisuus turvatumpi!
ja siellä voisit sitten aloittaa elämän uudelleen ja elää sitä tosi-elämää, eikä mitään satu/elokuva-elämää!
tsemppiä!!
ja hymyä huuleen!
(Lähes) Jokaisen elämästä voisi tehdä elokuvan. Kyllä usein elokuvatkin perustuu usein tosielämään ja luultavasti sun elämässä ei ole koskaan tapahtunut mitään "elokuvauksellista", omassani aivan uskomattomia kohtauksia, niin et voi tietääkään. Se on kuitenkin tosielämää eikä satua.
Nykyajan arvojärjestykset on niin pahasti sekaisin että ystävään ei voi ajatella rakastuvan. Ei, ystävä se ei saa olla, sen pitää vetää puoleensa fyysisesti. Näin tietenkin pitää ollakin, mutta mutta... Onnellinen parisuhde se joka rakentuu ystävyyden päälle.
Kuinka hienoa on olla parisuhteessa jossa puoliso on myös paras ystävä. Eihän avoimempaa suhdetta olekaan. Itse olin entisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa hyvä ystävä. Juttelimme paljon ja juttua riitti. Yhdessä emme kuitenkaan kulkeneet kun vasta ystävyyden muututtua rakkaudeksi. Ymmärrän kuinka hankalaa sinulla nyt on, olen oikeastaan kokenut saman kun vaimo ei heti ollutkaan valmis seurusteluun.
Pääsääntöisesti rakkaus ei voi muuttua takaisin ystävyydeksi. Niinpä kerron mitä tekisin sinun sijassasi: en enää voisi olla tekemisissä tämän naisen kanssa ollenkaan. Vain sillä tavalla pääsisin asian yli kohtuullisessa ajassa eikä tarvitsisi aina aukoa haavoja uudelleen. Saatat tuntea ikävää pitkään, mutta toisaalta nainen saattaakin huomata, mitä olet hänelle merkinnyt. Jos hän ei tunne mitään vaikka häviät hänen elämästään, teidän tulevaisuutenne ei olisi ollut onnellinen. Jos taas hän alkaa ikävöidä sinua, hänen ajatuksensa tulevat muuttumaan. Kärsimys kasvattaa, ja jos te lopulta päätyisitte yhteen, teidän parisuhteenne kestäisi vaikeatkin ajat.
Puhu ystävillesi, se helpottaa. Rakastuminen ystävystymisen jälkeen on mahdollista, kunhan se oikea ihminen tulee eteesi. Onnea elämääsi, sinusta vielä käydään kilpa :)
ota ittees niskasta kiinni ja unohda koko paska.